Romaani, joka otti koville

elina hirvonen kauimpana kuolemastaElina Hirvosen Kauimpana kuolemasta (2010) otti lukukokemuksena koville. Chicklit-suosta kuiville selvinneenä sieluni janoaa rankkoja tarinoita. Tästä teoksesta olen kuullut huhuja kauan, mutta aluksi vierastin aihetta – ylipäänsä en ole nauttinut valkoihoisten eurooppalaisten kirjoittamista Afrikka-romaaneista. Ainoana poikkeuksena on ollut John le Carrén Uskollinen puutarhuri, joka saa minut itkemään joka kerta, kun palaan siihen. Lajityypeiltään Hirvonen ja le Carré seisovat etäällä toisistaan, mutta temaattisesti heillä on paljon yhteistä – tosin Hirvonen onnistuu valaisemaan afrikkalaista arkea vielä nyansoidummin.

Kauimpana kuolemasta on lyyrinen elegia köyhyydestä, sairaudesta, taikauskosta, naisvihasta, ja ennen kaikkea rakkaudesta. Teemoja Hirvonen on onnistunut sisällyttämään 239 sivun pakettiin loputtomasti, mutta hänen kielellinen mestaruutensa pelastaa romaanin tukehtumiselta. Harvoin eteen tulee näin tiivistä ja samalla ilmavaa romaania. Tässä ei ole yhtään turhaa sanaa, ei yhtään ärsyttävää rönsyä, vaan kaikki on viimeisen päälle harkittua.

Romaani kuljettaa lukijansa uusliberaalin talouden kurjimuksessa kamppailevaan Sambiaan, jossa erityisesti lasten asema on järkyttävä. Romaani on kirkuva huutomerkki lasten oikeuksien puolesta; se ravistelee lukijaa ja saa pohtimaan globaalia eriarvoisuutta yksityiskohtaisen tarkasta näkökulmasta. Orpolapsia käyttävät seksuaalisesti hyväksi sekä valkoiset ekspatriaatit että paikalliset; pienellä pojalla on sukupuolitauti kurkussa niin, että hän menettää äänensä loppuiäkseen. Pienet tytöt eivät löydä muuta keinoa päästä irti hyväksikäytön traumoistaan kuin imppaamalla liimaa. Orpolasten jengit pyörivät mielellään kaupungin ainoan länsimaistyylisen ostoskeskuksen lähellä, mutta sen sisälle heitä ei huolita. Kaikilla matkoillani kehitysmaihin minua on eniten ällöttänyt juuri tämä ilmiö: ostarit, joilla on aseistetut vartijat. Ymmärrän vielä (tiettyyn pisteeseen asti) rikkaiden aidatut asumukset, mutta tämä on se kohta, jossa itken maailman pahuutta. Hirvonen kuljettaa lukijansa varmoin ottein lukuisiin hankaliin ja kiusallisiin paikkoihin. Hän voisi tehdä sen paljon irvokkaamminkin, mutta hänen kielensä pelastaa lukijan ajautumasta epätoivoon.

Samastuin romaanin hahmoista eniten nuoreen naiseen Estheriin, joka on päässyt maaseudulta opiskelemaan Lusakaan, valmistunut taloustieteen ja kehitystutkimuksen maisteriksi ja päässyt työskentelemään länsirahoitteiseen kansalaisjärjestöön. Hän huolehtii yksin orpolapsesta Susanista, joka olisi luultavasti kuollut pahoinpitelyn aiheuttamiin ruhjeisiin, ellei olisi saanut varaäitiä. Estherillä on ollut kiihkeä rakkaussuhde brittimiehen kanssa, joka lennätettiin kotimaahansa kuolemaan. Hänellä ei ole elämässä enää muuta tarkoitusta tai toivoa kuin ottolapsesta huolehtiminen- koulupuvun silittäminen ja eväiden pakkaaminen. Hän kutsuu itseään maallistuneeksi nunnaksi, jonka tehtävänä on vain suorittaa elämä loppuun. Estherin rakkaus lapseen on järisyttävän vahva voima. Sitten hän tapaa suomalaisen Paulin, keski-ikäisen kehitysmaaidealistin, joka on tullut Sambiaan myös suremaan tai unohtamaan, hukuttamaan itsensä sundownereihin ja esittämään parkkiintunutta kolonialistia, koska ei enää muutakaan keksi. Sambia on hänen lapsuutensa kotimaa, paikka jossa hän koki elävänsä vapaampana kuin Suomessa. Paulin pojasta Markista on tullut uusnatsi, siitä huolimatta että isä on kasvattanut häntä globaaliksi kansalaiseksi (tai ehkä juuri siksi?). Hän häpeää poikaansa niin paljon, ettei voi enää asua tämän kanssa samassa maassa. Hän pakenee Sambiaan, maahan jonka kurjuus ja hätäkin esiintyvät hänelle inhimillisempänä kuin Suomen yltäkylläisyydessä sikiävä rasismi.

Esther ja Paul ovat vastuullisia aikuisia, joiden rakkaus ei pohjaudu materiaaliselle hyödylle tai vallankäytölle. Tämä oli se ”liima” joka piti teoksen koossa, sillä muut tarinat olivat yltiötraagisia. Oli myös hienoa, että tässä esitettiin afrikkalainen nainen kypsänä, kriittisenä ja rajoja rikkovana toisinajattelijana. Teosta on verrattu jopa Toni Morrisonin proosaan. Itse en menisi merta edemmäksi kalaan, vaan näen teoksessa yhtymäkohtia esimerkiksi zimbabwelaisten kertojien, Yvonne Veran ja Tsitsi Dangarembgan kanssa. Ihailen Hirvosen kykyä irrottautua länsimaisesta tavasta tarkastella maailmaa. Jos kirjoittajan nimeä ei olisi paljastettu, olisin pitänyt tätä afrikkalaisen kirjoittamana, paria yksityiskohtaa lukuunottamatta.

Kirjasta löytyi tasan yksi puute tai valittamisen aihe. En pitänyt siitä, että afrikkalaiset tytöt pantiin laulamaan suomalaista Jumalan kämmenellä-virttä, se tuntui anakronistiselta tai pelkästään asiavirheeltä. Olisi löytynyt satoja afrikkalaisia kristillisiä lastenlauluja, joiden voima olisi ollut vahvempi.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s