Mielikuvitusmunia menneisyydestä

Tan sata salattuaVedin esiin mustuneen munan, ja sitten yhä lisää ja lisää. Painoin ne rintaani vasten ja ne murenivat; kaikki nuo menneisyytemme muistot hajosivat harmaaksi liiduksi. Mutta minä en surrut. Tiesin että olin jo maistanut sitä mikä oli jäljellä” (Tan 1996, 363)

Amy Tanin olin jo unohtanut, vaikka kaksi hänen tunnetuinta romaaniaan, Ilon ja onnen tarinat ja Keittiöjumalan vaimo ovat koristaneet kirjahyllyäni jo parikymmentä vuotta. Muistan opiskeluajoilta, että Tanin romaanit olivat supersuosittuja enkunopiskelijatyttöjen parissa ja että niistä käytiin intohimoisia keskusteluja yömyöhään asti, taisi joku tehdä hänen tuotannostaan gradunkin. Tan oli ensimmäisiä ns. monikulttuurisia kirjailijoita, joihin tutustuin – sellaisia, joiden teoksissa käsiteltiin seikkaperäisesti ”väliviivaidentiteettejä” (hyphenated identities) ja kulttuurien törmäyskursseja. Vaikka en koskaan tehnyt hänen kirjoistaan edes seminaarityötä, tiedän, että hän on yksi kirjallisen/himolukijan urani suurista suunnannäyttäjistä.

Nyt sain käsiini Sata salattua aistia, joka käsittelee samantyyppisiä teemoja kuin kaksi ensimmäistä teosta, mutta hieman kirpakammasta ja ironisemmasta näkökulmasta. Kirjaan tarttuessani odotin aistillista ilotulitusta ja ristiriitaisten tunteiden tulvaa, mutta tässä kolmannessa romaanissa Tan on onnistunut eliminoimaan pahimman sentimentaalisuuden, jota oli läsnä ensimmäisissä. Teos tuntuu kypsemmältä ja kriittisemmältä kuin aiemmat. Tämän vuoksi olen kiinnostunut hänen seuraavistakin teoksistaan, jotka eivät näytä kaikki käsittelevän äitien, tyttärien ja sisarusten suhteita.

Sisarpuolet Olivia ja Kwan ovat eläneet kolmekymmentä vuotta oudossa symbioosissa, josta Olivia ei voi pyristellä pois, vaikka välillä haluaisi. Kwan on tullut Amerikkaan nuorena aikuisena pian Kiinan kulttuurivallankumouksen jälkeen; hänet on löydetty kaukaisesta Changmianin kylästä, vaikka hänen molemmat vanhemmat ovat kuolleet. Kwan tulee Amerikkaan hankalassa iässä, hän ei pysty opiskelemaan samalla tavalla kuin muut nuoret ja oppii englantiakin puolihuolimattomasti. Hänestä tulee pienempien sisarustensa ilmainen kotihoitaja samalla, kun lasten äiti keskittyy kehittämään itseään ja jahtaamaan miehiä. Vaikka sisarusten ikäero on vain 12 vuotta, monessa suhteessa Kwan toimii äidillisemmin kuin Olivian oma, valkoihoinen angloäiti.

Kummatkaan sisarukset eivät ole helppoja ihmisiä. Kwania pidetään kielitaidottomuutensa ja outojen tapojensa vuoksi mielenvikaisena tai vammaisena, ja Olivia pyrkii opastamaan siskoaan siinä, kuinka hän tulisi paremmin hyväksytyksi. Kwan on kuitenkin itsepäinen ja pitäytyy omassa kulttuurissaan ja uskomuksissaan. Se mitä sisko kutsuu ”harhoiksi” on Kwanille syvällistä henkistä elämää; hän kommunikoi suurimman osan ajastaan kotikylänsä henkiolentojen kanssa. Vasta Kwanin täytettyä viisikymmentä hän saa houkuteltua siskonsa ja tämän ex-miehen jutuntekomatkalle Changmianiin. Olivia ja Simon ovat saaneet apurahaa tehdä juttuja Kiinan ruokakulttuurista, mutta enimmäkseen matka keskittyy Kwanin nuoruuden traumojen käsittelyyn.

Olivian ja Simonin avioliitto on toinen henkien taistelu. Molemmat ovat puoliksi kiinalaisia ja ovat osittain rakastuneetkin yhteisen taustan vuoksi. Mutta avioliittoa varjostaa Simonin ensimmäisen tyttöystävän kuolema; Olivia kokee, että mies tarjoilee hänelle vain suuren rakkauden tähteitä. He perustavat oman media-alan firman ja viettävät kaiken aikansa yhdessä – ei kumma, jos homma muuttuu tunkkaiseksi. Kun pariskunta lopulta tekee sitoutumisessaan suurimman askeleen eli ostaa ison asunnon San Fransciscon muodikkaalta alueelta, ero muuttuu väistämättömäksi. Kwan ei kuitenkaan hyväksy liian helppoa eroa ja alkaa juonia pariskunnan saattamiseksi takaisin yhteen. Pidän erityisesti Tanin ihmissuhdepohdinnoista, sillä hän ei tarjoa helppoja vastauksia eikä aseta amerikkalaista tai kiinalaista parisuhdetta tai perhettä mitenkään paremmuusjärjestykseen. Avioliitto hänen mukaansa päättyy, kun harmiton vitsailu muuttuu sarkasmiksi.

Kirja kertoo kiehtovalla tavalla mielenterveydestä ja länsimaisen ja kiinalaisen ihmiskuvan törmäyksestä, erilaisista käsityksistä normaalista ja epänormaalista, sairaudesta ja terveydestä. Kwan panee myös nuoruutensa kokemuksia amerikkalaisista lähetyssaarnaajista, ”Jeesuksen palvojista”, herkullisella tavalla halvalla. Kun lähetysasema joutui kommunistisen vallankumouksen aikana saartoon ja lihavat amerikkalaisetkin joutuivat tiukalle dieetille, porukkaa pidettiin hengissä mm.  heinäsirkoilla ja ankanmunilla. Siinä vaiheessa, kun ankanmunia alettiin tarjoilla, lähetysaseman ruokasalissa ei enää ollut eri pöytää kiinalaisille ja valkoihoisille.

Suomennos tökkii pahasti Kwanin huonon englannin kohdalla – en nyt voi verrata tekstiä alkuperäiseen, mutta uskoisin, että Tan on osannut saada sen kuulostamaan luontevammalta. Lisäksi käännöksessä on joitain huvittavia kukkasia, kuten ”eurytmiikkanauha” puhuttaessa ilmiselvästi bändin Eurythmics biisistä Sisters are doing it for themselves. Missä lienee kääntäjä ollutkaan kymmenen vuoden aikana ennen kirjan julkistamista – ilmeisesti steinerpedagogisessa kuplassa, jossa ei ole kuunneltu popmusiikkia.

Tan on ollut tuottelias kirjailija kaikki nämä vuodet, vaikka hänen julkaisutahtinsa ei noudata suomalaisen kustantamon ”romaani vuodessa äitienpäiväksi”- tahtia. Kuusikymppisenä hän näyttää bloggaavan, facebookkaavan ja twiittaavan ahkerasti kuin pikku piru.

Hyviä uutisia Ghanasta

INKUTO-6430032350431Harvoin kommentoin naistenlehtien juttuja, vaikka harrastankin niitä samalla intensiteetillä kuin chicklittiä. Mutta uusimmassa Olivia-lehdessä oli upea juttu ghanalaisesta Edem Agbekey-Taylorista, joka on toiminut hierojana ja pyörittänyt Inkuto-nimistä kosmetiikkafirmaa jo kuuden vuoden ajan. Kotimaassaan Edem työskenteli mm. automekaanikkona, mutta päätti jo aikuisena naisena lähteä opiskelemaan kiinteistöalaa Suomeen. Reissun piti kestää vain puoli vuotta, mutta toisin kävi. Loput voitte lukea Oliviasta.

Inkuto tekee saippuoita, kasvon- ja vartalonhoitotuotteita ghanalaisista raaka-aineista; Edem työllistää 65 naista kotimaassaan raaka-aineiden kerääjinä ja viljelijöinä. Kosmetiikka valmistetaan loppuun asti hänen omalla kaupallaan Helsingin Lapinlahdessa. Tuotteita valmistetaan sopivasti, niitä voi tilata nettikaupasta tai ostaa ekologisista puodeista kuten Ruohonjuuresta tai Ekolosta isoissa kaupungeissa. Itse ihastuin mustaan saippuaan, joka on Inkuton valikoiman todellinen supertuote. Musta saippua tehdään kookosöljystä ja kaakaopapujen tuhkasta, sillä on vahva antiseptinen vaikutus ja se auttaa sekä kuivaan että rasvaiseen ihoon. Ilmeisesti sitä voi myös kokeilla shampoona. Aion itse kokeilla sitä kasvojeni ja päänahkani atooppisille alueille. Tuotetta kannattaa käyttää yhdessä karitévoin kanssa. Minun ihoni autiomaahan tuotteita taatusti uppoaa enemmän kuin normaaliin ihmiseen.

Parantavan vaikutuksen lisäksi tuotteessa inspiroi suora kontakti Ghanaan, ghanalaisiin maalaisnaisiin, joiden elämää Inkuto koittaa parantaa pienin askelin. Lisäksi himottaisi kokeilla Edemin inkwa-hierontapalveluja. Varmasti hänen klinikalleen alkaa jo olla mahtava jono…(helsinkiläiset kaverit, kaikki hop sinne!)

Kuin piispaa pappilassa

Vesilahti pappilaTietoisuuteni suur-Tampereen talousalueesta on laajentunut eksponentiaalisesti sen jälkeen, kun jäin työttömäksi. Vähään aikaan en ole lähialuematkaillut, mutta tällä viikolla eteen tuli taas uusi neitsytmatka, tällä kertaa Vesilahden pikkuruiseen kuntaan ja sen legendaariseen pappilaan, jossa järjestettiin monikulttuurinen ilta. Pappila ei ole ollut aina seurakunnan käytössä, vaan se on vasta äskettäin entisöity uudelleen kirkkoherranvirastoksi ja erilaisten kerhojen toimintatilaksi. Varsinainen salonki oli täynnä hyvällä maulla valittuja antiikkihuonekaluja ja itämaisia mattoja. Tunnelma oli rennon juhlallinen – kalusteet oli tarkoitettu käytettäviksi, ei tuntunut, että olisi istunut museossa. Ilta oli poikkeuksellisen lämminhenkinen ja sääkin suosi vierailijoita. Oli suorastaan hurmiollista istua aurinkoisena kesäiltana pappilan pihalla ja kuunnella lintujen pesänrakennuspuuhia. Valitettavasti kamera jäi kotiin, joten lainaan internetin julkisia kuva-aarteita.

Vesilahti on Pirkanmaan alueella ensimmäinen paikkakunta, jonne perustettiin seurakunta jo 1100-luvun lopulla. Kristinuskon ja pakanauskon välillä käytiin sielläkin verisiä taisteluja. Kuuluisin pakanasoturi oli nimeltään Kirmukarmu, jonka kunniaksi paikkakunnalla on ristitty mäki. Mäeltä on löytynyt arkeologisissa kaivauksissa arvokkaita kulta- ja pronssiesineitä kuten Kirmukarmun  ponsi, jossa on makaava mursu tai Ikuturso. Vesilahdelta on lukuisia muinaiskalmistoja, joilla olisi kiinnostavaa vierailla. Samoin Klaus Kurjen tie on virallinen muinaispolku, jonka varrella voi aikamatkailla sekä rauta-ajan muinaishistoriaan että keskiajan Laukon kartanon tarinoihin.Kirmukarmu

Laukon kartano tunnetaan legendaarisesta Elinan surma-balladista, jonka Lönnrot keräsi vesilahtelaisilta ollessaan kartanon kotiopettajana 1820-luvulla. Huhutaan, että Klaus Kurki-niminen tuomari olisi 1400-luvulla surmannut nuoren vaimonsa mustasukkaisuusdraaman keskellä, mutta koska vastaavia kulkutarinoita on Euroopan kansanrunous pullollaan, tarinan reaalimaailmallisesta paikkansapitävyydestä on väitelty pitkään. Kuka Klaus Kurki olikaan, hienosti hänen legendansa on elänyt – yksi Helsingin hienoimmista hotelleistakin kantaa hänen nimeään. Runoa on dramatisoitu eri muotoihin jo kohta 200 vuoden ajan, Oskar Merikanto on pukenut sen säveliksi ja onpa Maria Jotunikin kirjoittanut romaanin Klaus, Louhikon herra (1941). Balladissa on 400 säettä, joten se ei ole mikään kevyt iltalukeminen, jos sen haluaa ymmärtää syvällisemmin. (Allaolevassa kuvassa Ella Eronen ja Santeri Karilo vuoden 1938 elokuvassa Elinan Surma, ohj. Kalle Kaarna.)

Elinan surmaEn myöskään tiennyt, että Tampereen Laukontori on saanut nimensä vesilahtelaisesta kartanosta. Laukon isäntä aloitti höyrylaivaliikenteen Vesilahden ja Tampereen välillä 1800-luvun lopulla. Torikauppa vilkastui satamassa tämän linjan ansiosta, ja siksi tori on saanut nimensä kartanon mukaan.

Mietin, olisivatko Laukon kartanon aikaansaamat torpparien massahäädöt 1900-luvun alussa innoittaneet Väinö Linnaa kirjoittamaan Täällä Pohjantähden alla. Tämä oli aikanaan skandaalinkäryinen episodi, varmasti yksi Suomen historian brutaaleimmista köyhien kyykytysoperaatioista, jonka jälkimainingeissa alkoi jo näkyä sisällissodan varjot. Itsepintainen suomenruotsalainen kartanon herra ei suostunut perumaan määräystään, vaikka häntä varoitettiin tilanteen poliittisesta räjähdysalttiudesta. Tosin Pohjantähdessä suomenruotsalainen kartanon isäntä esitetään välillä täysin humaanina tapauksena – asia, jota Linnan tuotannossa ihailen, sillä hänellä ei ole mustavalkoisia hyviksiä eikä pahiksia.

Laukon kartano näyttää olevan hieman poshimpi paikka nykyään, ja sinne pääsee vierailemaan vain muutaman kerran kesässä Vesilahden kunnan järjestämillä opastetuilla bussiretkillä. Kartano on pääasiallisesti hevostila, jonka hevoset ovat niittäneet mainetta ja kunniaa raveissa ja ratsukilpailuissa ympäri maailmaa. Kartanon tytär, Liisa Lagerstam on väitellyt kulttuurihistorioitsija, jolla on myös historia-alan yritys Laukko Historicum (www.laukkohistoricum.fi). Lagerstam tutkii työkseen 1600-luvun suomalaista kartanoelämää ja erityisesti maskuliinisuuksia – miesten muotia, elämäntapoja ja käsityksiä siveellisyydestä. Väitöskirjan lisäksi hän on julkaissut suomenkielisen tietokirjan Kartanon herra Gabriel Kurck (2008), joka on mikrohistoriallinen tutkimus aatelismiehen käsityksistä kunniasta, isyydestä ja hengellisyydestä. Hänen äitinsä Leena Lagerstam on kirjoittanut Laukon kartano-aiheisen keittokirjan, joka on täynnä kuvia kartanon interiööreistä. Näitä teoksia netissä silmäiltyäni mieleeni tulvahtaa se perverssi fiilis, kun Glorian Antiikki-lehden puhelinmyyjä soittaa minulle keskellä työpäivää ja olen v-tuuntunut ja haluan saarnata hänelle lähiöyksinhuoltajan elämäntavasta – ”Luuletteko, että minulla olisi kiinnostusta lukea kartanonrouvien entisöintipulmista?”. Mutta oikeasti olen kiinnostunut vanhoista kartanoista ja antiikkihuonekaluista. Ja se tuntuu perverssiltä ottaen huomioon elämäntilanteeni.

Vesilahteen aion palata loppukesästä, kun vanhassa puukirkossa on kesäkonsertteja. Samalla pitää tsekata se matkan varrella auton ikkunasta häämöttänyt kalmisto.

Kuinka tulla kirjailijaksi – päivitetty versio

EsikoiskirjailijastakirjailijaksiAvainPosti toi inspiroivan tutkimksen, Pirjo Rautiaisen Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi (2013, Avain). Häpeällisen vähän tulee uutta tutkimuskirjallisuutta luettua, mutta viimeisen kahden kuukauden aikana olen tsempannut saralla enemmän kuin vuosiin. Sukupuolentutkimusta on tullut päivitettyä ahmimalla, samoin kehitystutkimusta. Rautiainen on taustaltaan kulttuuriantropologi, mutta tämä teos tuntuu rehelliseltä työelämäntutkimukselta. Hän on aiemmin kirjoittanut mielenkiintoisia pohdintoja etnografisesta kenttätyöstä ja erityisesti sen fyysisestä, materiaalisesta puolesta, mutta tässä tutkimuksessa ei liikuta sillä osastolla. Pääpaino on tutkittavissa, ei tutkijan omassa positioinnissa. Tavallaan tätä voisi pitää myös kulttuurintutkimuksena ja miksei kirjallisuudentutkimuksena, jos sellaiseksi ymmärretään myös tekstin ulkopuolisten olosuhteiden analyysi ja kritiikki. Kirja soveltuu sekä alan tutkijoille että kirjailijan uraa harkitseville. Mikään virtaviivainen opaskirja se ei ole alaa harkitseville, mutta realistinen dokumentti alan muuttuvista haasteista.

Tutkimus koostuu pitkistä haastattelupätkistä, joissa 35 haastateltua anonyymia kirjailijaa pääsee ääneen. Teemana on siis ammatillinen kehitys esikoiskirjan julkaisun jälkeen ja uran vakiintuminen, askeleet kohti vakavammin otettua kirjailijuutta. Eniten käsitellään toimeentulon konkretiaa, urakehitystä ja markkinointia/mediajulkisuutta. Koska olen seurannut alaa, tuntenut muutamia ammattikirjailijoita läheltä ja opiskellut luovaa kirjoittamista kirjoittajakoulussa, tutkimus ei varsinaisesti avannut silmiäni kirjailijan työn realiteeteille, mutta jotain uutta tarttui haaviin.

Tutkimuksessa minua kiinnostivat seuraavat teemat:

-yksinäisyys vs. julkisuus ja kirjailijan kapasiteetti sietää molempia, löytää hyvä balanssi näiden välillä

-kirjailijan uran mieltäminen yksityisyrittäjyydeksi, riskinotto ja töiden rationaalinen suunnittelu

-kirjailijan ura vs. tekstityö ja näiden vuorottelu, esim. kolumnien pitäminen (jostain syystä likainen mieleni muuntaa tekstityön seksityöksi ja osittain kai sitä se onkin)

-maakuntamatkat pienille paikkakunnille, kirjastojen kirjallisiin iltamiin – ”jalkatyön” merkitys (varmasti sama kuin antropologeilla kenttätyö! jos olisin kirjailija, tästä osuudesta pitäisin eniten)

Bloginpitäjälle hauskinta oli lukea kirjailijoiden omia pohdintoja blogien seuraamisesta. Monet tuntuvat löytävän blogeista rehellisempää palautetta kuin lehtien kritiikeissä niin hyvässä kuin pahassa. Ainakin itse luen lehtikritiikkejä ja blogeja rinnakkain, mutta usein lukupäätöksen teen vasta jonkun hyvän blogistin positiivisen arvion perusteella. Yleensä blogiarviot päihittävät ainakin maakuntalehtien kritiikit, joissa kirjoja usein esitellään kielellä, jota Pihtiputaan mummokin voi ymmärtää. Paikallisen AL:n kirja-arvioita en ole lukenut vuosiin, vaikka ahneena hamstraajana kannan kotiin sen ilmaisnumeroita kaupungilta harva se päivä. Jostain syystä etsimiäni kirjoja aina arvioidaan joko Keskisuomalaisessa tai Savon Sanomissa (kirjamakuni lienee sitten välisuomalainen). Niidenkin arviot enimmäkseen päihittävät AL:n. Pohjoissuomalaisten lehtien kritiikit ovat usein tasokkaampia kuin Väli-Suomen. Tästäkin tutkimuksesta tosin välittyi ajatus, että ainoa varteenotettava ja merkittävä kritiikki löytyy Hesarista. Pienistä kulttuurilehdistä tai Parnassosta ei paljoa puhuta.  Tällä kentällä blogit ovat todellinen vaihtoehto lehtien kritiikeille.

Koska nykymaailmassa monilla kirjailijoilla on myös oma blogi, jossa he joko kommentoivat luovia prosessejaan tai ruotivat kollegoidensa teoksia, roolit ja valta-asemat sekoittuvat. Blogimaailma on tuonut ainakin demokratisoitumisen mahdollisuuden kirjailijoiden ja lukijoiden vuorovaikutukseen.  Mikään ei ole niin hauskaa kuin saada palautetta kirjailijoilta itseltään blogin kommenttiosioon. Ja samalla kirjallisuusblogi voi johtaa kutsuihin joihinkin seminaareihin tai muihin kirjallisiin tapahtumiin.

Aion palata Rautiaisen tutkimukseen paremmalla ajalla varsinkin, jos joskus kävisi niin, että saisin jonkun keskeneräisistä fiktioistani lähetettyä kustantamoon. Koska itse kuulun kirjoittajana pahimpaan huithapeli-liigaan (osa hyvistäkin teksteistäni on kadoksissa tietoteknisten ongelmien vuoksi, en osaa koskaan pyytää palkkiota mistään työstä, ”uran suunnittelu” kuulostaa yhtä puisevalta kuin visiitti ison kaupungin TE-keskuksen peruspalvelutiskille, silloin kun edelläsi on 70 vuoronumeroa eikä laukussa ole edes suklaapatukkaa tai huonoa romaania), minulle kirjassa esitetyt ajatukset mentoroinnista ja perehdytyskurssista olisivat luultavasti elintärkeät. Vaikka tämä on tutkimusta, rivien välistä löytää paljon käytännön vinkkejä uralle valmistumiseen, erityisesti esiintymiseen ja mediajulkisuuden hallintaan. Teoksen lopussa on vielä kolmen sivun ohjelista uraa vakavasti harkitseville. Joka suhteessa pätevä ja hyödyllinen paketti.

Pomminvarmat kevään merkit

IMAG0054Kärvistelin viileän vapun melkein kokonaan sisätiloissa, mutta perjantaina pakotin itseni ulos avokkaissa ilman sukkia.  Vaikka edelleen tuuli hyisesti, matkalta löytyi muutamia kevään merkkejä: sinivuokkoja roskaisessa lähiömetsässä, tankoparsaa ja Katherine Pancolin toinen suomennettu romaani Kilpikonnien hidas valssi (2008/2012, Bazar). Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät oli viime vuonna suuri hitti minulle, romaanin päähenkilön kaltaiselle keski-ikäiselle tutkijahiirelle, joka myös haaveilee kirjailijan urasta. Pystyin samastumaan yksinhuoltaja-Joséphineen melkein yksi yhteen ja koin voimistuvani absurdin kirjallisen läpimurtokertomuksen kautta niin, että rintani oli rottingilla.

Kilpikonnakirjassa tapaamme läpimurtoromaanillaan rikastuneen Joséphinen uudessa ympäristössä, ylemmän keskiluokan asuinalueella Pariisissa Boulognen metsän reunalla. Joséphine ei itse ole kokenut tarvetta muuttaa pois rakkaasta lähiöstään vaurastuttuaan, mutta hänen snobityttärelleen Hortenselle muutto on kynnyskysymys. Romaanissa junaillaan myös tiuhaan Eurostarilla Pariisin ja Lontoon väliä, sillä puolet päähenkilöistä ovat muuttaneet Kanaalin toiselle puolelle. Joséphine opettelee ensimmäistä kertaa elämässään nauttimaan omasta seurastaan yhdestä Lontoon kalleimmista hotelleista, kustannustoimittajansa piikkiin. Vaikka Hortensella ei riitä äidille aikaa kuin yhden illallisen verran – tyttö valmistautuu St. Martin’s Collegen muotilinjan ensimmäisen vuoden pudotuspeliin – äiti pyrkii tulemaan sinuiksi itsensä ja emon roolista luopumisen kanssa. Kahdeksantoistakesäinen tytär harjoittelee Vivienne Westwoodin muotitalossa ja sopii Pariisin-reissuillaan tapaamisia mm. Jean-Paul Gaultierin kanssa. Kieltämättä hieman kliseistä.

Vauhtia tai yllättäviä käänteitä teoksesta ei puutu, eikä ruumiitakaan. Seksiä on ehkä vähemmän kuin ykkösosassa ja väkivaltaa enemmän. Joséphinekin melkein pääsee hengestään jo ensi metreillä, mutta hänen rintakehäänsä suojaa puukottajan iskuilta ex-miehen Antonion paksu kenkä. Kolme muuta naista lahdataan neljän kuukauden aikana ja naapurusto joutuu tiukkoihin poliisikuulusteluihin. Antonion uskotaan joutuneen krokotiilin suuhun Keniassa, mutta merkkejä hänen uudelleenvirkoamisestaan alkaa ilmestyä oudolla tavalla. Tästä teemasta tulee mieleen Crocodile Dundee-elokuvat tai yksi 80-luvulla suosittu australialainen saippuasarja, jossa lähes kaikki hahmot joutuivat krokotiilin raatelemiksi ja plastiikkakirurgilla riitti duunia (sarjan nimen olen unohtanut ja ehkä hyvä niin).

Pidän Pancolin teoksissa keski-ikäisten kriisejä enemmän nuorisokuvauksista ja äiti-tytär-suhteiden käsittelystä. Historiantutkijana Joséphine osaa suhteuttaa nykyajan nuorison käytöshäiriöt ja tatuotointi ja piercing-innostuksen vastaaviin tapauksiin keskiajalta. Teoksen lopussa on vielä laaja lähdeluettelo ranskalaisen keskiajan arjen tutkimusta, mikäli lukijassa herää mielenkiinto tiedekirjallisuuteen. Keskiaikateema jää tässä osassa kuitenkin vähemmälle kuin ensimmäisessä, sillä Joséphinen on vaikea keskittyä kirjoittamiseen elämän yllättävien tyrskyjen keskellä. Nuorilla on aikuisia parempi meininki kerrostalojen kellareissa ja pommisuojissa ja Joséphinen nuoremman tyttären Zoën ensirakkaus on herkkää. Zoë seurustelee pojan kanssa, jonka isä pakottaa teinit nukkumaan arkisin ennen yhdeksää ja jonka luona ei saa ruokapöydässä puheenvuoroa kuin viittaamalla.

Hauskin ja absurdein hahmo romaanissa on vuoden vanha vauva Juniori, Joséphinen isäpuolen Marcelin iltatähti, joka jo seitsemän kuun iässä puhuu englantia ja kiinaa. Juniorin vanhemmat omistautuvat pojalle, mutta hänen äitinsä Josiane sairastuu kummaan masennukseen, jonka epäillään olevan noituuden aiheuttamaa. Marcel jää seitsemänkymppisenä yksin vastuuseen pojastaan ja on helisemässä. Koska teoksessa piirit ovat yllättävän pienet ja kälyt, langot ja entisen businesskumppanit naivat iloisesti toisiaan, kaunalta, katkeruudelta ja kostonhimolta ei vältytä. Olisin muuten valmis käsittelemään Pancolin teoksia muustakin kuin chicklit-näkökulmasta, mutta valitettavasti näitä lajipiirteelle tyypillisiä juonitteluja ja selkäänpuukotuksia on tässä teoksessa liikaa. Kiltit ihmiset kuitenkin vetävät lopussa pidemmän korren ja pahat saavat palkkansa. Välillä ehkä liiankin sinisilmäisesti.

Pancolin monisanaisuus saattaa vieraannuttaa ranskalaisen kirjallisuuden faneja, varsinkin jos pitää kuplivan kevyistä pirskahduksista (Anna Gavalda) tai päänsisäisistä sanaveistoksista (Marguerite Duras). Toinen romaani on vielä rönsyilevämpi kuin ensimmäinen ja juonessa on jonkin verran häiritsevää toistoa. Noin kolmanneksen 749 sivusta olisi voinut helposti editoida pois ilman, että juoni olisi kärsinyt lainkaan. Ranskalaisesta nyky-yhteiskunnasta tiiliskivi tarjoaa kuitenkin pikkujättiläisen annoksen. Opin muunmuassa, että ranskalaisten hypermarket-ketjujen bonuskorttijärjestelmä on ehkä vielä astetta kehittyneempi kuin Suomessa ja että ranskajunteista valtaosa on äärimmäisen kiinnostunut bonuspistetileistään. Tässäkin Kira Poutanen disinformoi minua.

Purnauksesta huolimatta suosittelen romaania kaikille hardcore-frankofiileille ja niille, joiden elämästä puuttuu päivittäinen bestis, sydänystävä ja uskottu. Joséphinestä nimittäin saa sellaisen ensi metreillä.

Suomi-glamouria ennen Tukiaisen sisaruksia

Tuija LehtinenAivot narikkaan-lukulomani jatkuu suomalaisen chicklitin parissa. Kierrätyskorista löytyi Tuija Lehtisen ”muinainen” teos Mallitoimisto Pandora (1999). Nappasin sen mukaani kulahtaneen kansikuvan ja pokkarin huonon kunnon takia (se näytti puhkiluetulta). Inhoan mallimaailmasta kertovia kirjoja ja tv-sarjoja, joten en uskonut kykeneväni lukemaan tätä loppuun. Olen lukenut Lehtiseltä muutaman nuortenkirjan ja pari aikuisten naisten teosta. Olen arvostanut hänen huumoriaan ja tarkkanäköisyyttä ajan ilmiöiden kuvaajana. Viime syksynä hän julkaisi sadannen romaaninsa, ja julkaisutietoja tutkiessa huomaan, että  monena vuonna häneltä on tullut neljä teosta. Lehtisen kirjoittamistahti hämmentää. Joskus olen kuunnellut häntä kirjamessuilla ja hän on kuulostanut täysin selväjärkiseltä ihmiseltä. Ilmeisesti häntä ei ole unenlahjoilla siunattu.

Mallitoimisto Pandora on nostalgiatrippi hamalle 90-luvulle, aikaan, jolloin kännykät olivat vielä verrattaen uusi juttu ja jolloin julkisuuskulttuuri oli muuttumassa astetta likaisemmaksi. Teos seuraa omituisen Heinon suvun mallibusinesta, jossa patriarkka Johannes Heinon ex-vaimot perivät eron jälkeen osuuden mallitoimistosta ja päätyvät saman katon alle taistelemaan vallasta. Johanneksen ainoa tytär Emma on päätynyt toimistoon töihin vakavan onnettomuuden jälkeen, sillä hänen vaurioitunut nilkkansa ei kestä aiempaa lentoemännän duunia. Emma on selväjärkinen ja melko feministinen kertoja, jolta ei puutu itseironiaa. Hän tutkii mallimaailmaa ja isän haaremin toilailuja osittain ulkopuolisena, piinallisen huvittuneena. Kun isäpappa iskee silmänsä mallitallin ainoaan kansainväliseen komeettaan Mirabellaan, joka on luultavasti Emma-tytärtä nuorempi, laajennetussa perheessä alkaa kuohua. Suvun yhteiset juhlat muuttuvat entistä koomisemmiksi, ja poikkinaiminen makaaberimmaksi.

Lehtisen kirjoista olen aiemminkin huomannut, että kökön nimen takana saattaa piillä hauskuttavaa kerrontaa. Mallitoimisto Pandorassa oli aimo annos chicklitin parodiaa, sillä isän ex-vaimojen yritykset kilpailla glamour-pisteillään oli vedetty kunnolla överiksi. Toimistosta tulee taistojen tanner, koska vaimot kilpailevat kukka-asetelmillaan ja sisustussuunnitelmillaan. Neljännestä vaimosta Lilli-Tytistä löytyi jo Tukiaisten siskojen esiäidin karmaa epäonnistuneine huuli-implantteineen ja Medi-Helin laskeutumispisteen kokoisine rinnuksineen. Emman varteenotettavimmalla poikaystävä Jessellä oli nolo partaletti, jota hän aikoi kasvattaa siihen asti, kun joku nainen suostuisi tämän kosintaan. Löysin rivien välistä myös uskoontulleen evankelistamallin (Anne Pohtamo?), ufoihin uskovan huru-ukon (Johan af Grann?) ja renttumaisen julkkisterapeutin jonka hoitoon kaikki rikkaat elävänlesket jonottivat (Ben Furman? Tommy Hellsten?). Koska ihmissuhdeosasto oli tässä kirjassa armotonta sähläystä, en kutsuisi teosta romanttiseksi tai eroottiseksi. Ehkä kyseessä on ajankuvaromaani naisnäkökulmasta. Teos kertoo enemmän mallimaailman sisäisistä säännöistä ja työelämästä kuin miessuhteista. Suurena plussana sanottakoon, että tämäkin teos avasi Pariisin ja Milanon mallimaailman ja jetsetpiirien todellisuutta paremmin kuin viimeksi lukemani Kira Poutasen Kotimatka. Tässä oli enemmän substanssia ja itseironiaa. Kielikin oli sen verran rikasta, ettei tätä hotkaissut parissa tunnissa.

Tuija Lehtisen kaltainen työmyyrä on ilahduttava esimerkki kirjailijasta, joka ei ratsasta omalla ulkonäöllään tai julkisuuskuvallaan. Olen ymmärtänyt, että hänen fanimääränsä on valtava ja erityisesti häntä arvostetaan nuortenkirjailijana. Tuotantoa vilkuilleena uskaltaisin väittää, että hän ei ainakaan toista itseään. Romaanit sijoittuvat maalle ja kaupunkiin, eivätkä kaikki kuvaa kauniiden ja rohkeiden elämän sietämätöntä keveyttä. Eniten hänen tuotannossaan minua kiinnostaa 80-luvun teokset, joiden kautta voisi sukeltaa chicklitin todelliseen muinaishistoriaan. Hitaaseen aikaan, jolloin ihmisillä oli enemmän yksityisyyttä ja salaisuuksia.