Mieluummin sekametelisoppaa

MustikkasoppaJuhannusreissuun lähtiessä nappasin Hervannan Duon Kirja-Kärkkäisen alekorista ensimmäisen löytämäni kevyen kenttälukemiston ja se sattui olemaan Katariina Romppaisen (Karisto, 2011) Mustikkasoppa. Kirjailija näyttää tehneen enemmän lasten- ja nuortenkirjoja ja on minulle ennen tuntematon. Kannessa luvattiin perinteistä sinkkuromaania uusin maustein: vauvakuumetta ilman miestä, uusioperheen solmuja, vanhempien kriisiä ja jotain kannanottoa vanhustenhuoltoonkin. Tunnustettakoon, etteivät nämä aiheet suorastaan vetäneet puoleensa, vaan pidin teoksen kansista. Siinä oli sopiva sekoitus suomalaista marjametsää, Venäjää ja ranskalaista pitsiä. Pinnallisena ihmisenä uskoin kuvan vastaavan tekstiä. Näin ei käynyt.

Teos oli äärimmäisen nopealukuinen, joten sen hotkaistuani jouduin siirtymään varsinaiseen lukuhaasteteemaani, venäläisiin klassikkoihin. Tätä soppaa tuli valitettavasti tankattua pysähtymättä, eli teksti juoksi alusta loppuun asti antamatta lukijalle paljoakaan ajattelemisen aihetta. Hotkaisin tämän tunnissa, ajattelematta mitään. Tapasin Sini-Marjan, pian kolmikymppisen kirjallisuuden opiskelijan, joka ahdistui joulun vietosta vanhempiensa ja siskonsa perheen luona, kun koko klaanilla tuntui olevan vahva mielipide siitä, miksi tämä ei ole vieläkään pariutunut. Seurasin Sini-Marjan koottuja törmäilyjä mitä kummallisempien miehenpuolikkaiden kanssa, hänen baarireissujaan, morkkiksiaan ja joutavaa työtä puhelingalluptyttönä. Ainoa kiinnostava asia Sini-Marjassa oli, että hän teki gradua huumorista Timo K. Mukan romaaneissa. Gradu jopa valmistui monen vuoden viivyttelyn jälkeen. Sini-Marjan työväenluokkaiset vanhemmat eivät aivan ymmärtäneet lopputyön merkitystä. Tämä oli kiinnostava koukku, joka ohitettiin muutamassa lauseessa. Muu oli heteronormatiivista provinsiaalista diibadaabaa.

Romppaisen huumori on lempeää, hänen rakentamansa perheet melko täyspäisiä ja näkökulma suomalaiseen arkeen provinsiaalinen. Teoksessa seikkaillaan Hämeessä, ja kuvattu kaupunki, jossa Sini-Marja asuu on todennäköisesti Tampere (mahdollisesti Hämeenlinna), mutta paikkojen koordinaatteja ei kuvailla tarkasti. Hämäläisellä pikkupaikkakunnalla, josta Sini-Marja on kotoisin, on oma hidas temponsa ja nokkimisjärjestyksensä, ja kauhukseen nainen huomaa, että hänen ensimmäinen poikaystävänsä on edennyt kunnan sivistystoimen johtajaksi ja tarjoaa tälle oppisopimuspaikkaa kirjastonhoitajana. Piirit ovat pienet ja tunkkaiset, joulukirkossa nähdään, kuka on pariutunut kenenkin kanssa ja oman kylän tyttöjä ja poikia yritetään saada palaamaan ilveellä millä hyvänsä. Ehkä tässä on enemmän ajankuvaa ja yhteiskunnallisuutta kuin keskiverto-chicklit-teoksessa, mutta se tarjoillaan kovin vaatimattomin maustein. Seikkailtuani pirkanmaalaisilla ja hämäläisillä pikkupaikkakunnilla kieltäydyn uskomasta, että niiden arki olisi näin mitäänsanomatonta.

Jos olen rehellinen, niin tunnustan, ettei tämä teos liikuttanut evääkään minussa, eikä edes provosoinut ilkeään kritiikkiin kuten Kira Poutasen teokset ovat tehneet. Näillä aineksilla ei vaan pysty saamaan aikaan maistuvaa soppaa. Toivoisin Romppaiselta reviirin laajentamista ja mausteiden ja yrttien vapaamielistä lisäämistä tuleviin keitoksiin.

 

Mainokset

Jumalanäidin siunausta!

Tihvinän JumalansynnyttäjäKirsti Ellilän kirkkotrilogian loppuosa Pelastusrenkaita (2010) ja Ristiaallokkoa (2011) kuuluvat kaikessa loogisuudessaan luettavaksi samaan syssyyn. Ensimmäisessä kuulemme Matleenan ja toisessa Auliksen version avioerosta. Koko trilogian nyt lukeneena en voi kuin nostaa hattua. Ensinnäkin, kummankin eksän kriisien ja ennakkoluulojen parissa oli hauskaa, ja samalla teokset ottavat ajankohtaisesti kantaa kirkon syvimpään kriisiin tuomitsematta kumpaakaan osapuolta. Ellilä onnistuu tekemään pappeudesta ja sielunhoitajuudesta tavallisen ammatin siinä missä roskakuskin tai hammashoitajan.

Matleenan tarina pohjustetaan trilogian ensimmäisessä osassa (Pappia kyydissä) niin perusteellisesti, että hänen vaiheensa sinkkunaisena ja pappina eivät suorastaan yllätä. Hän saa jo eroterapiakurssin aikana nuoren poikaystävän Pyryn, jonka elämäntapaintiaanivanhemmat tunnetaan hampunviljelijöinä. Seurustelu herättää pahennusta seurakunnassa ja Matleenaa kehotetaan ottamaan aikalisä oman elämänsä uudelleenjärjestelyssä. Näin hän päätyy tuuraamaan sairastunutta kollegaa Pietarin luterilaisessa seurakunnassa. Pyry on Matleenaan niin rakastunut, että voisi jopa harkita kirkkoon liittymistä. Pariskunta tapaa jälleen Pietarissa ja päätyvät rukoilemaan yhdessä Jumalanäidin ikonin eteen. Näistä tunnelmista olisin halunnut lukea enemmänkin. Myös ensimmäisessä osiossa ortodoksisuus nosti päätään sivujuonena.

Ristiaallokkoa oli yllätyksellisempi tarina, sillä siinä karmea sovinisti Aulis pakotetaan kasvamaan aikuiseksi. Konservatiivisista mielipiteistään hän ei luovu, mutta oppii ilmaisemaan niitä pehmeämmin ja kohtaamaan erilaisia ihmisiä suht sivistyneesti.  Aulis ei ole täysin kärryillä hänen kolmen teininsä menoista ja järkyttyy, kun hänen tyttärensä alkaa seurustella Vehnä-nimisen pojan kanssa. Poika on Auliksen mukaan hermafrodiitti – asia, minkä voi jo päätellä siitä, että pojalla on vaaleanpunainen reppu. Matleenan Pyry ja Vehnä ovatkin hahmoina melkein identtiset kaksoset, mikä tuntuu hieman toistolta. Ellilä selvästi nauttii leikittelystä kummallisilla nimillä. Hippien ylilyönnit naurattavat siinä missä Timoteus-säätiön kantapeikkojenkin; esimerkiksi Maan Äidin palvojien kirkkokahvitusvuoro ja yritys tarjoilla kirkkoväelle siankärsämöteetä ja vegaanista raakakakkua nauratti.

Erokriisin lisäksi Aulis saa tehtäväkseen sorteerata kuolleen isänsä, Timoteus-säätiön johtohahmon, papereita elämäkertateosta varten. Papereiden joukosta löytyy ”lihallisia” paljastuksia ja nolon aistivoimaisia päiväkirjamerkintöjä, jotka paljastavat isän olleen nuorempana kuumaa kamaa seurakuntanuorten parissa. Näiden takaiskujen ja heikon urakehityksen vuoksi mies menettää äänensä oudon kurkkusairauden vuoksi. Sairauteen ei löydy fysiologista syytä, joten Aulikselle kirjoitetaan mielialalääkkeet. Sairauslomalla hän kuitenkin alkaa oppia armon antamista itselleen, jopa laiskottelua. Seurakunnan miesten piirit ja hemmotteluleirit esitetään sympaattisina foorumeina ja pahimmistakin ”peikoista” alkaa löytyä inhimillisiä puolia.

Perheen koira Apatia nousi tässä eron hiljaiseksi todistajaksi. Auliksella alkoi käydä lenkkipoluilla flaksi koirankusettajana, kun taas Matleena tuntui tapaavansa enemmän koiraa kuin lapsiaan. Pariskunnan ero tuntui lopulliselta, mutta heidän kohtalonsa jätetään sopivan avoimeksi loppukohtauksessa, jossa koira edelleen yhdistää riitaisat eksät. Näiden outojen tyyppien kanssa olisin viihtynyt pidempään ja koin ammentavani näistä teoksista jotain omaakin kirjoittamistani varten. Näissä kaikissa oli pureva, yhteiskunnallinen tyyli ja sopivan vinksahtanut näkökulma.

 

Swedish mind, Finnish heart

VadelmavenePuffi1Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaista (2007) olen odottanut kauan – tiesin sen huumorin kiherryttävän minua. Tytär kävi äskettäin katsomassa sen draamaversion Tampereen teatterissa ja kehui esityksen maasta taivaaseen. Itse nautin viime vuonna Metsäjätistä, joka oli monessa suhteessa vakavampi romaani kuin tämä. Tässähän ilakoidaan kansallisuustransuuden teemalla, eli näytetään sellaisen ihmisen sielunelämää, joka kokee syntyneensä väärään maahan, väärille vanhemmille.

Itse olen varmasti ollut kansallisuustransu suurimman osan elämästäni, mutten ole ollut uskollinen millekään maalle tai kansalle. Polyamoriani on legendaarista: rakastun päätä pahkaa suunnilleen puoleen maista, joissa vierailen. Pisin rakkauden kohteeni on ollut Britannia; Irlanti, Intia ja Pakistan saavat kaikki perintöprinsessan tittelin. Harmittomia keski-iän hairahduksia ovat Italia ja Portugali (niille olen avoimesti uskoton). Oikeastaan odotan vielä lopullista hurahtamista. Tosin luulen, että loppuelämän rakkauteni ei liity mihinkään maahan tai kansallisvaltioon. Olen onnistunut viime aikoina pääsemään irti maihin liittyvistä fetisseistä. Vaikka Nousiaisen romaani on silkkaa parodiaa, on rivien välissä ainakin itselleni koskettavaa todellisuuspohjaa. Kukapa meistä mitättömien suopohjaisten paikkojen kasvateista ei olisi unelmoinut olevansa joku muu jossain sellaisessa paikassa, jossa ihmiset suhtautuvat luonnollisen empaattisesti toisiinsa ja osaavat muutenkin olla? Kuinka ihanaa olisi elää maassa, jossa lapset opetetaan vauvoista asti kunnioittamaan toisiaan ja keskustelemaan rakentavasti? (Mutta missä on se shangri-la? Kanadasta ehkä löysin tuollaista onnea, mutta Kanadaan en rakastunut.)

Oma suhteeni naapurimaahan on paljon leppoisampi kuin romaanin päähenkilön – minulla on ruotsalainen mieli, mutta suomalainen sydän. En pitkästyisi ruotsalaisissa työpalavereissa ja suhtaudun positiivisesti heidän terapiakulttuuriinsa. Viittaan tässä yhden lempilaulajani Morrisseyn biisiin ”Irish Blood, English Heart”. Morrissey irlantilaistaustaisena brittinä ei varmaan ole koskaan löytänyt paikkaansa kummassakaan yhteiskunnassa, mutta kokee Britannian helpompana paikkana olla himovegaani ja seksuaalisesti ambivalentti. Suomen ja Ruotsin suhteet esiintyvät suunnilleen samansuuntaisina. Suomessa ja Irlannissa on edelleen pubeja ja kahviloita, joissa ei tunnisteta tofua syötävänä elintarvikkeena ja joiden pöydissä  saman sukupuolen pariskuntiin viitataan ”toisneuvoisina”. Suomalaisuudessa ja irlantilaisuudessa on myös paljon enemmän kotikutoisuutta ja sosiaalista kömpelyyttä, joka johtuu kolonialismista, kroonisesta köyhyydestä ja nälänhädän muistoista. Vaikka rakastin Nousiaisen kertomusta, olisin halunnut teokseen lisää historiallista otetta.

Geeniperimäni on viimeaikaisen sukututkimuksen mukaan enemmän ruotsalainen kuin luulinkaan. Toinen lapseni on puoliksi skoonelainen ja on vielä minulta saanut suomenruotsalaisuuden rippeitä. Olen aina viihtynyt Ruotsissa ja ihaillut monia asioita heidän yhteiskunnastaan, mutta heidän kulttuurinsa ei kutsu hekumallisesti puoleensa. Siinä ei ole tarpeeksi tarttumapintaa. Suomessa en aina osaa erottaa yhteiskuntaa ja kulttuuria toisistaan, sillä meidän sosiaalidemokratiamme tuntuu edelleen päälleliimatulta. Harva sen syvällisempää oppia on sisäistänyt. Ruotsin keississä koen erottavani nämä kaksi epistemologisella tasolla. Ruotsissa kansakuntaa on melkein vuosisadan ajan enemmän tai vähemmän onnistuneesti kasvatettu kunnioittamaan kansankodin ideologiaa, jonka arvoihin on sisäsyntyisesti kuulunut suvaitsevaisuus. Suvaitsevaiset ruotsalaiset oppivat jo pienestä pitäen ottamaan erilaisten ihmisten tunteet ja toiveet huomioon julkisella, yhteiskunnallisella tasolla, mutta tämä ei välttämättä tarkoita, että näistä ihmisistä tulisi heidän parhaita ystäviään. NIMBY-ilmiö näyttäytyi tässä romaanissa karuna ja muuttumattomana. Jotain sukulaisuutta tässä kertomuksessa oli Solsidan-TV-sarjan kanssa, joka riepottelee ruotsalaista yhteiskuntaa vielä armottomammin ottein kuin Nousiainen.

Vadelmavenepakolaisen Mikko/Mikael pyrkii totaaliseen assimilaatioon identiteettivarkauden kautta. Hän tekee kaikkensa, ettei hänen suomalaisuutensa paljastu, mutta perustettuaan perheen valheiden systemaattinen ylläpito muuttuu hankalaksi. Jouduttuaan vankilaan hän lopulta oppii analysoimaan ruotsalaista yhteiskuntaa ja karsimaan sinisilmäistä palvontaansa. Vankilassa istuu enimmäkseen maahanmuuttajia, joksi Mikko vihdoin identifioituu, ruotsalaisen perheensä hylkäämänä. Lopulta hän saa haluamansa siirron suomalaiseen vankilaan, mahdollisesti jopa Niuvanniemen vankimielisairaalaan. Vakavammalla tasolla romaani onkin oiva sukellus psykopaatin sielunelämään – sillä kaikessa liikuttavuudessaan Mikko Virtanen on harhainen skitsofreenikko. Teoksen lopussa hän alkaa tiedostaa sairautensa ja mahdollisesti löytää avaimen parantumiseen.

Hoodeilla

HervantalainenSeppo Jokisen Hervantalainen (2012) on miehen 16. dekkari; komisario Sakari Koskisen edesottamukset ovat varmasti tulleet valtaosalle suomalaisista dekkarinharrastajista tutuiksi tiuhan julkaisutahdinkin vuoksi. Minulle kohtaaminen komisario Koskisen kanssa oli ensimmäinen; olin kyllä kuullut paljon positiivista palautetta hervantalaisilta juuri tästä heidän nimikkoteoksestaan.

Luin dekkaria bussia odottaessa ja busseissa matkalla Hervantaan ja sieltä pois, siksi lukukokemus oli välitön. Tässä teoksessa kantavana teemana on vanhusten kokema henkinen ja fyysinen väkivalta, kun tekijänä on oma lapsi. Aihe on murskaavan ajankohtainen ja sensitiivinen, arempi kuin puolisoiden keskeinen mäiskintä. Heikon vanhuksen lyöminen, uhkaaminen tai kiristäminen kun on toivon mukaan edelleen suuri kulttuurinen tabu, josta on vaikea löytää luontevia tapoja keskustella. Sanon tämän siksi, että haluaisin ilmiön kokonaan poistuvan. Keskustelua aiheesta tarvitaan kipeästi ja Jokinen on avannut pään omalla tavallaan. Tässä romaanissa löytyi neljä noin nelikymppistä eri yhteiskunnallisessa asemassa olevaa tytärtä ja poikaa, joille pahat teot kostettiin raadollisesti.

Seuraamme kotisairaanhoitaja Mirkkua hänen kotikäynneillään ja tutustumme paikallisiin laitapuolen kulkijoihin, niihin samantyyppisiin, jotka kansoittavat kauppakeskus Duon ja Hervannan kirjaston välisen aukion penkkejä. Vanhusten ja heidän keski-ikäisten lastensa kohtalot ovat rankkoja, lukija kokee ällötystä ja raivoa taloudellisen hyväksikäytön ja hoitouupumuksen edessä. Ainakin itselleni lukukokemus oli ravisuttava. En oikeastaan pystynyt uppoutumaan Hervanta-fiilistelyyn, sillä tässä kuvattujen ihmisten elämät olivat niin koskettavia sellaisinaan, riippumatta ajasta tai paikasta. Mitään kevyttä kesäviihdettä tämä opus ei tarjonnut. Se herätti pikemminkin hämmennystä, ärsytystä ja yhteiskuntapoliittista angstia. Luulisin, että tämä on erinomaisen kirjallisuuden merkki.

Dekkarin juoni kantaa hienosti loppuun saakka: tekijän identiteetti paljastuu vasta tuhansien mutkien kautta eikä juonessa ole paljoa ennalta-arvattavaa. Satuin lukemaan äskettäin Duo-kauppakeskuksen mainoslehdestä Jokisen haastattelun, jossa hän kertoi kirjoitusprosessistaan. Hänellä on tapana visualisoida romaaninsa juoni työhuoneensa seinille jonkinlaisena kollaasina, mutta tuhoaa muistiinpanot heti saatuaan käsikirjoituksensa kustantajalle. Olen tämän metodin vannoutunut kannattaja: ainoa kirjallinen teos, josta oikeasti olen ylpeä – graduni vuodelta 1997 tehtiin tällä metodilla. Väitöskirjan teemat eivät olisi mahtuneet kartanonkaan seinille. Muut kirjat eivät vielä ole edenneet tuolle itsekurin tasolle. Yhden  näytelmän kanssa aloittelin tätä, mutten ehtinyt pitkälle. Jokisen haastattelu muistutti minua kirjailijan työn kurinalaisuudesta ja editoinnin ensisijaisuudesta.

Sakari Koskinen on haahuileva keski-ikäinen poliisimacho, jolla on selvästi pehmeämpi puoli ja jonka karaktääri ei ole kiveen hakattu. Paljon yhteistä hänellä on Markku Ropposen Kujala-hahmon kanssa, joka on jyväskyläläinen poliisin toimesta eronnut yksityisetsivä. Paljasjalkaisena jyväskyläläisenä saan Kujala-kirjoista enemmän nostalgiatrippejä kuin Jokisen proosasta, mutta Hervantalainen seisoo prameasti omilla jaloillaan kysymättä lukijalta mielipidettä Tampereesta tai tamperelaisuudesta. Luulisin, että tästä dekkarista voi nauttia kuka tahansa lukija, myös ne jotka eivät ole koskaan astuneet Pirkanmaan maaperälle.  Ehkä Markku Ropposen jutut ovat astetta sisäpiiriläisempiä, yksityiskohtaisempia, kaunokirjallisesti kunnianhimoisempia, mutta vaikeammin lähestyttäviä. Hengenheimolaisuus on ilmiselvä, mutta olisikin hauskaa vertailla molempien fanien tulkintaa kirjojen välittämästä paikallisuudesta. Luulisin, että näitä kahta herraa luetaan rinnakkain. Kummallakin on melko hyvä tatsi naishahmojen rakentamiseen myös, minkä vuoksi dekkarit eivät pursuile testosteronia. Kaikille hahmoille löytyy paikkansa. Kaikilla on ääni.

”Hoodeilla” pyörin Sakari Koskisen pyörän tarakalla, kun hän purki työangstejaan Vuoreksen ja Kangasalan maastoissa. Vuores onkin lähiö, jonne en edelleenkään ole astunut jalallaankaan. Kangasalan ja Länsi-Tampereen maastot tuntuivat mukavasti puolitutuilta. Pyöräilevät poliisit ja etsivät ovat ehdottomia symppishahmoja. Tulevaisuudessa varmaan odotan skeittailevia ja parcour-harrastelevia sellaisia.

 

Lehmipojan kutsuhuuto

Shava_by_Sami_Mannerheimo_500Tänään ihmetyksen aiheena on Shava, suomalainen bhangra-bändi, joka on toiminut maassamme jo melkein vuosikymmenen. Olen ollut hämärästi tietoinen Shavan keikoista seurattuani toista suomalais-intialaista klassista yhtyettä Shankaraa (ja erityisesti sen legendaarista laulajaa Peali Juvaa), mutta vasta viime viikolla tutustuin lähemmin heidän tuotantoonsa ystävän laitettua minulle heidän uusimman youtube-kesähittivideonsa Onkimiehen bhangra.

Biisi on järjettömän kreisi ilottelu suomalaisen työväenlauluperinteen ja bhangran välillä – päällimmäisenä viestinä on helsinkiläinen ”Stadin kundi”-uhottelu leveällä slangilla, johon sekoitetaan intialaisia mausteita. Video on yksiselitteisesti masterpiece, kaikkien Bollywoodin lakien mukaan ja muutenkin. Bändin habitukseen kuuluu kansallisten symbolien tuuletus: punjabilaisissa liiveissä on selkäpuolelle kirjailtu Suomen leijona koristeellisin pistoin. Koska itse olen inhonnut Suomen leijona- viestintää koko aikuisikäni, tämä video antaa minulle uuden näkökulman isänmaallisuuteen. Jos Shavan pojille leijona on ylpeyden aihe, sitten symboli on saanut uuden uutisarvon.

Olen itse tykännyt bhangrasta yli vuosikymmenen, mutta en mitenkään fanaattisesti – pidän vain sen rytmeistä enemmän kuin esim. perinteisen Bollywood- musiikin. Olen kirmaillut sen tahdeissa Punjabin laajoilla pelloilla ja kattoterasseilla. Lehmipojan kutsuhuuto on minulle tuttu genre enemmän indo-pakistanilaisella tasolla kuin suomalaisella. Bhangra-perinne on hirvittävän rikas etnologisesti ja kulttuurihistoriallisesti. Sekä Intian että Pakistanin puolella on tehty lukemattomia leffoja, joiden teemana on lehmikutsuhuuto. Yhteys Suomi-filmeihin on välitön. Shavan henki viestii saumatonta monikulttuurisuutta ilman komplikaatioita. Nämä biisit pystyvät sulattamaan jopa legendaarisen Pihtiputaan mummon sydämen.

Muistini on niin hatara, etten edes osaa mainita bhangra-suosikkejani. Kokoelmalevyjä takavuosilta kansoittaa levyhyllyäni. Bhangra siis on punjabilaista kansanmusiikkia, jota soitetaan sekä pohjoisessa Intiassa että Pakistanissa. Paljon yhtymäkohtia sillä on rapin ja reggaen  kanssa, ja monesti räppärit, reggae- ja bhangra-artistit ovat löytäneet yhteisen sävelen, kuten havaita saattaa myös Shavan tuotannossa.

Shavan näkyvin hahmo on laulaja Kiureli Sammallahti, joka on opiskellut etnomusikologiaa Sibelius-Akatemiassa ja sahaja-joogaa Suomessa ja Intiassa. Vaikka bändi tekee aitoa popmusiikkia, taustalla näkyy akateeminen intressi aiheeseen. Lyriikoissa on ovelasti piilossa yhteiskunnallisia viestejä, mutta ne eivät hakkaa päähän samalla tavalla kuin esim. Paleface tekee. ”Siinä teille tulosvastuullisuutta ja elämänhallintaa” on viesti, joka kutoutuu laajempaan elämäniloon ja zen-henkeen – ei taida olla mitään tärkeämpää kuin kalastus tai puutarhanhoito.

PS: Shavan videot saavat minut haaveilemaan takaisinmuutosta pääkaupunkiseudulle. 7 vuoden syklini Tampereen kanssa päättyi jo 3 vuotta sitten, joten miksi jahkailisin?

 

Tähtitoimittajamme Tallinnassa

hepoaTartuin Marjo Näkin kepeänoloiseen reportaasiin Hepoa Tallinnaan (Gummerus, 2011) siksi, että se lupaili itseironista näkökulmaa ulkomaankirjeenvaihtajan työhön. Kyseessä on siis tosi tarina elämästä Tallinnassa vuosina 2007-9; joitain nimiä on muutettu informanttien niin halutessa tai kuvatessa jotain arkaluontoista. Marjo Näkki olisi nuorena halunnut sotatoimittajaksi, mutta päätyi opiskeltuaan Englannissa takaisin Suomeen rikos- ja oikeustoimittajaksi. Kun hänelle kolmikymppisenä sinkkuna tarjottiin STT:n kirjeenvaihtajan pestiä Tallinnaan, hän suostui siltä istumalta, vaikka tajusi, ettei paikka välttämättä tarjoaisi hänelle aivan sen kaltaista jännitystä kuin mistä hän nuorena haaveili. Pesti lakkautettiin kokonaan vuonna 2009, jonka jälkeen kirjailija on toiminut freelancer-toimittajana ja Suomen suurlähetystön virkailijana.

Näkki on nummi-pusulalainen ikuinen hevostyttö, jonka ensikosketus Viroon oli legendaarinen hevoskauppareissu isän kanssa  90-luvun alussa. Muuttaessaan Tallinnaan hän roudaa taas hevosensa trailerissa paikalliselle tallille. Kirjan nimen ”hepo” on siis kirjaimellinen tamma, ja tallilla puuhaillessaan hän törmää usein tallinnalaisiin mafiosoihin, sillä näiden mallityttöystävät harrastavat myös ratsastusta. Vitsi on aika kökkö, mutta olkoon. Kai se kuvastaa kirjan henkeä: entinen rikostoimittaja tutustuu virolaisen alamaailman, poliisin ja oikeuslaitoksen antidraamaan, mikä johtaa hänen omankin toimituksellisen näkökulmansa muuttumiseen arkisemmaksi. Vaikka Näkki jatkaa Tallinnassa huumekauppiaiden ja maanpettureiden seuraamista, hän joutuu enimmäkseen epämuodollisiin, arkisiin tilanteisiin maan korkean johdonkin kanssa.

Valittu näkökulma on ihan toimiva (verrattuna vaikka äskettäin arvioimaani Jouko Heikuran Mustien vuorten varjossa Rakel Ahon fiktionaaliseen hahmoon, jonka ”tähtitoimittajuus” todella ärsytti). Näkki osaa nauraa itselleen ja toilailuilleen, eikä tee omista toimittajan kyvyistään suurta numeroa. Kielen tasolla joku tässä tökki – ehkä ne lukuisat puujalkavitsti ja puhekielenomainen kepeys. Viron historian kertausta teoksessa on paljon ja kieltäkin opiskellaan ansiokkaasti, jopa niin pitkälle, että Näkki olisi saanut kielikokeen suorituksen perusteella kansalaisuuden. Näkin henkilökohtaiset paljastukset pysyttelevät pidättyväisellä linjalla – teos siis kertoo tosiaankin toimittajan työstä ja virkaluontoisista kohtaamisesta. Pidän tätä rajausta ryhdikkäänä. Pieniä viittauksia ”latvialaiseen bassoon”, joka veti kirjailijan jalat alta Kuressaaren oopperajuhlilla on, mutta suhteen luonnetta ei spesifioida.

Näkin Tallinna on hirvittävän arkinen – en saanut kaupungista paljoakaan uutta irti tämän kuvauksen pohjalta. Tuntuu, että suurin osa hänen arjestaan kului Vanhankaupungin ja ydinkeskustan tienoilla, muotiliikkeiden, parempien kahviloiden, lähetystöjen ja erilaisten valtionvirastojen nurkilla. Hän ei ole kovin lahjakas ihmisten kuvaaja – luulisi, että kahden vuoden rupeman aikana olisi törmännyt oudompiinkin ihmisiin kuin poliitikkoihin, diplomaatteihin, poliiseihin ja pikkurikollisiin. Teoksessa on paikoitellen antifeministinen ote, ja kuvaukset naispuolisista informanteista ovat latteampia kuin miehistä. Ehkä kerronnan ongelma piilee hätäisyydessä: vajaaseen 300 sivuun on ympätty niin suuri määrä kohtaamisia, ettei lukija pääse kenenkään henkilön ihon alle kunnolla.

Teos antaa kohtuuhyviä matkavinkkejä Tallinnan ulkopuolelle kaipaaville. Erityisesti Peipsijärven alue ja vanhauskoisten setukaisten, Viron alkuperäiskansan, elämä alkoivat kiinnostaa. Tässä haahuillaan myös outo pellavakaapu yllä Saarenmaan yössä ja pitkästytään kuoliaaksi Hiidenmaan mytologisessa maisemassa. Matkat Latviaan ja Liettuaan antavat myös uusia näkökulmia Baltian nykypolitiikkaan, esimerkiksi Liettuan kytköksistä al-Qaida-terroristien säilyttäjänä en muista lukeneeni takavuosina lainkaan. Matkakirjana teos toimiikin paremmin kuin virolaisen kansanluonteen syväanalyysina. Suosittelen teosta varsinkin niille, jotka eivät tunne Viron lähihistoriaa ja jotka kaipaavat perustason johdatusta paikalliseen kulttuuriin.