Swedish mind, Finnish heart

VadelmavenePuffi1Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaista (2007) olen odottanut kauan – tiesin sen huumorin kiherryttävän minua. Tytär kävi äskettäin katsomassa sen draamaversion Tampereen teatterissa ja kehui esityksen maasta taivaaseen. Itse nautin viime vuonna Metsäjätistä, joka oli monessa suhteessa vakavampi romaani kuin tämä. Tässähän ilakoidaan kansallisuustransuuden teemalla, eli näytetään sellaisen ihmisen sielunelämää, joka kokee syntyneensä väärään maahan, väärille vanhemmille.

Itse olen varmasti ollut kansallisuustransu suurimman osan elämästäni, mutten ole ollut uskollinen millekään maalle tai kansalle. Polyamoriani on legendaarista: rakastun päätä pahkaa suunnilleen puoleen maista, joissa vierailen. Pisin rakkauden kohteeni on ollut Britannia; Irlanti, Intia ja Pakistan saavat kaikki perintöprinsessan tittelin. Harmittomia keski-iän hairahduksia ovat Italia ja Portugali (niille olen avoimesti uskoton). Oikeastaan odotan vielä lopullista hurahtamista. Tosin luulen, että loppuelämän rakkauteni ei liity mihinkään maahan tai kansallisvaltioon. Olen onnistunut viime aikoina pääsemään irti maihin liittyvistä fetisseistä. Vaikka Nousiaisen romaani on silkkaa parodiaa, on rivien välissä ainakin itselleni koskettavaa todellisuuspohjaa. Kukapa meistä mitättömien suopohjaisten paikkojen kasvateista ei olisi unelmoinut olevansa joku muu jossain sellaisessa paikassa, jossa ihmiset suhtautuvat luonnollisen empaattisesti toisiinsa ja osaavat muutenkin olla? Kuinka ihanaa olisi elää maassa, jossa lapset opetetaan vauvoista asti kunnioittamaan toisiaan ja keskustelemaan rakentavasti? (Mutta missä on se shangri-la? Kanadasta ehkä löysin tuollaista onnea, mutta Kanadaan en rakastunut.)

Oma suhteeni naapurimaahan on paljon leppoisampi kuin romaanin päähenkilön – minulla on ruotsalainen mieli, mutta suomalainen sydän. En pitkästyisi ruotsalaisissa työpalavereissa ja suhtaudun positiivisesti heidän terapiakulttuuriinsa. Viittaan tässä yhden lempilaulajani Morrisseyn biisiin ”Irish Blood, English Heart”. Morrissey irlantilaistaustaisena brittinä ei varmaan ole koskaan löytänyt paikkaansa kummassakaan yhteiskunnassa, mutta kokee Britannian helpompana paikkana olla himovegaani ja seksuaalisesti ambivalentti. Suomen ja Ruotsin suhteet esiintyvät suunnilleen samansuuntaisina. Suomessa ja Irlannissa on edelleen pubeja ja kahviloita, joissa ei tunnisteta tofua syötävänä elintarvikkeena ja joiden pöydissä  saman sukupuolen pariskuntiin viitataan ”toisneuvoisina”. Suomalaisuudessa ja irlantilaisuudessa on myös paljon enemmän kotikutoisuutta ja sosiaalista kömpelyyttä, joka johtuu kolonialismista, kroonisesta köyhyydestä ja nälänhädän muistoista. Vaikka rakastin Nousiaisen kertomusta, olisin halunnut teokseen lisää historiallista otetta.

Geeniperimäni on viimeaikaisen sukututkimuksen mukaan enemmän ruotsalainen kuin luulinkaan. Toinen lapseni on puoliksi skoonelainen ja on vielä minulta saanut suomenruotsalaisuuden rippeitä. Olen aina viihtynyt Ruotsissa ja ihaillut monia asioita heidän yhteiskunnastaan, mutta heidän kulttuurinsa ei kutsu hekumallisesti puoleensa. Siinä ei ole tarpeeksi tarttumapintaa. Suomessa en aina osaa erottaa yhteiskuntaa ja kulttuuria toisistaan, sillä meidän sosiaalidemokratiamme tuntuu edelleen päälleliimatulta. Harva sen syvällisempää oppia on sisäistänyt. Ruotsin keississä koen erottavani nämä kaksi epistemologisella tasolla. Ruotsissa kansakuntaa on melkein vuosisadan ajan enemmän tai vähemmän onnistuneesti kasvatettu kunnioittamaan kansankodin ideologiaa, jonka arvoihin on sisäsyntyisesti kuulunut suvaitsevaisuus. Suvaitsevaiset ruotsalaiset oppivat jo pienestä pitäen ottamaan erilaisten ihmisten tunteet ja toiveet huomioon julkisella, yhteiskunnallisella tasolla, mutta tämä ei välttämättä tarkoita, että näistä ihmisistä tulisi heidän parhaita ystäviään. NIMBY-ilmiö näyttäytyi tässä romaanissa karuna ja muuttumattomana. Jotain sukulaisuutta tässä kertomuksessa oli Solsidan-TV-sarjan kanssa, joka riepottelee ruotsalaista yhteiskuntaa vielä armottomammin ottein kuin Nousiainen.

Vadelmavenepakolaisen Mikko/Mikael pyrkii totaaliseen assimilaatioon identiteettivarkauden kautta. Hän tekee kaikkensa, ettei hänen suomalaisuutensa paljastu, mutta perustettuaan perheen valheiden systemaattinen ylläpito muuttuu hankalaksi. Jouduttuaan vankilaan hän lopulta oppii analysoimaan ruotsalaista yhteiskuntaa ja karsimaan sinisilmäistä palvontaansa. Vankilassa istuu enimmäkseen maahanmuuttajia, joksi Mikko vihdoin identifioituu, ruotsalaisen perheensä hylkäämänä. Lopulta hän saa haluamansa siirron suomalaiseen vankilaan, mahdollisesti jopa Niuvanniemen vankimielisairaalaan. Vakavammalla tasolla romaani onkin oiva sukellus psykopaatin sielunelämään – sillä kaikessa liikuttavuudessaan Mikko Virtanen on harhainen skitsofreenikko. Teoksen lopussa hän alkaa tiedostaa sairautensa ja mahdollisesti löytää avaimen parantumiseen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s