Jumalanäidin siunausta!

Tihvinän JumalansynnyttäjäKirsti Ellilän kirkkotrilogian loppuosa Pelastusrenkaita (2010) ja Ristiaallokkoa (2011) kuuluvat kaikessa loogisuudessaan luettavaksi samaan syssyyn. Ensimmäisessä kuulemme Matleenan ja toisessa Auliksen version avioerosta. Koko trilogian nyt lukeneena en voi kuin nostaa hattua. Ensinnäkin, kummankin eksän kriisien ja ennakkoluulojen parissa oli hauskaa, ja samalla teokset ottavat ajankohtaisesti kantaa kirkon syvimpään kriisiin tuomitsematta kumpaakaan osapuolta. Ellilä onnistuu tekemään pappeudesta ja sielunhoitajuudesta tavallisen ammatin siinä missä roskakuskin tai hammashoitajan.

Matleenan tarina pohjustetaan trilogian ensimmäisessä osassa (Pappia kyydissä) niin perusteellisesti, että hänen vaiheensa sinkkunaisena ja pappina eivät suorastaan yllätä. Hän saa jo eroterapiakurssin aikana nuoren poikaystävän Pyryn, jonka elämäntapaintiaanivanhemmat tunnetaan hampunviljelijöinä. Seurustelu herättää pahennusta seurakunnassa ja Matleenaa kehotetaan ottamaan aikalisä oman elämänsä uudelleenjärjestelyssä. Näin hän päätyy tuuraamaan sairastunutta kollegaa Pietarin luterilaisessa seurakunnassa. Pyry on Matleenaan niin rakastunut, että voisi jopa harkita kirkkoon liittymistä. Pariskunta tapaa jälleen Pietarissa ja päätyvät rukoilemaan yhdessä Jumalanäidin ikonin eteen. Näistä tunnelmista olisin halunnut lukea enemmänkin. Myös ensimmäisessä osiossa ortodoksisuus nosti päätään sivujuonena.

Ristiaallokkoa oli yllätyksellisempi tarina, sillä siinä karmea sovinisti Aulis pakotetaan kasvamaan aikuiseksi. Konservatiivisista mielipiteistään hän ei luovu, mutta oppii ilmaisemaan niitä pehmeämmin ja kohtaamaan erilaisia ihmisiä suht sivistyneesti.  Aulis ei ole täysin kärryillä hänen kolmen teininsä menoista ja järkyttyy, kun hänen tyttärensä alkaa seurustella Vehnä-nimisen pojan kanssa. Poika on Auliksen mukaan hermafrodiitti – asia, minkä voi jo päätellä siitä, että pojalla on vaaleanpunainen reppu. Matleenan Pyry ja Vehnä ovatkin hahmoina melkein identtiset kaksoset, mikä tuntuu hieman toistolta. Ellilä selvästi nauttii leikittelystä kummallisilla nimillä. Hippien ylilyönnit naurattavat siinä missä Timoteus-säätiön kantapeikkojenkin; esimerkiksi Maan Äidin palvojien kirkkokahvitusvuoro ja yritys tarjoilla kirkkoväelle siankärsämöteetä ja vegaanista raakakakkua nauratti.

Erokriisin lisäksi Aulis saa tehtäväkseen sorteerata kuolleen isänsä, Timoteus-säätiön johtohahmon, papereita elämäkertateosta varten. Papereiden joukosta löytyy ”lihallisia” paljastuksia ja nolon aistivoimaisia päiväkirjamerkintöjä, jotka paljastavat isän olleen nuorempana kuumaa kamaa seurakuntanuorten parissa. Näiden takaiskujen ja heikon urakehityksen vuoksi mies menettää äänensä oudon kurkkusairauden vuoksi. Sairauteen ei löydy fysiologista syytä, joten Aulikselle kirjoitetaan mielialalääkkeet. Sairauslomalla hän kuitenkin alkaa oppia armon antamista itselleen, jopa laiskottelua. Seurakunnan miesten piirit ja hemmotteluleirit esitetään sympaattisina foorumeina ja pahimmistakin ”peikoista” alkaa löytyä inhimillisiä puolia.

Perheen koira Apatia nousi tässä eron hiljaiseksi todistajaksi. Auliksella alkoi käydä lenkkipoluilla flaksi koirankusettajana, kun taas Matleena tuntui tapaavansa enemmän koiraa kuin lapsiaan. Pariskunnan ero tuntui lopulliselta, mutta heidän kohtalonsa jätetään sopivan avoimeksi loppukohtauksessa, jossa koira edelleen yhdistää riitaisat eksät. Näiden outojen tyyppien kanssa olisin viihtynyt pidempään ja koin ammentavani näistä teoksista jotain omaakin kirjoittamistani varten. Näissä kaikissa oli pureva, yhteiskunnallinen tyyli ja sopivan vinksahtanut näkökulma.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s