Vuohi nimeltä Klio, maisterin silmäterä

Regressiovaiheeni on täydessä käynnissä, eikä sitä ole pysäyttäminen, sen täytyy vaan antaa kulkea omilla voimillaan. Muutama päivä sitten palasin aktiivisen lukuhistoriani ”juurille” eli Anni Swanin tyttökirjoihin. Swanin kirjat taisivat olla ensimmäisiä pidempiä romaaneja, jotka kannoin kirjastosta kotiin ihan itse. Hyllystäni pitäisi löytyä muitakin vanhoja ystäviä kuin Kaarinan kesäloma (1918)  ja Arnellin perhe (1948), mutta aloitin nostalgiatripin lapsuuteen matkustamalla helsinkiläisen Kaarina-neidon kanssa Savoon ilkeän kauppiasperheen kurittomia kakaroita paimentamaan.

Kaarinan kesäloma on temaattisesti yhteydessä ikisuosikkiini Iiris Rukkaan (1916), siinä on samoja hahmoja nyt muutaman vuoden vanhempina, lukioikäisinä kaunottarina, joita jo kiinnostavat pojat ja tanssiaiset.  Kaarina on siinä hankalassa tilanteessa: hänen vanhempansa ovat lähdössä isän terveyttä parantamaan Ranskan kylpylöihin, lapsia lähetetään kesää viettämään sukulaistädin luokse, mutta vanhempien jo lähdettyä täti ilmoittaakin, ettei Kaarina mahdu hänelle kortteeriin, vaan tämän on etsittävä toinen majapaikka. Neuvokkaana tyttönä hän vastaa lehti-ilmoitukseen, jossa etsitään kotiopettajaa isoille lapsille ja muutamassa päivässä hän onkin jo höyrylaivan kannella matkalla pikkupaikkakunnalle Savoon ensimmäiseen työpaikkaansa.

Kuvittelen pitäjän tietysti Kangasniemeksi, missä Swan vietti kesänsä, joskus talvensakin. Se ei suinkaan haittaa elämystä, pikemminkin syventää sitä. Kun nyt olen Kangasniemen historiasta viime aikoina lueskellut, niin kylänraitin kuvitteleminen 1900-luvun alun asuun käy helposti. Romaanin kiinnostavimmat hahmot ovat hajamielinen historianmaisteri ja hänen tyttärensä Plotina, jotka asuttavat kahden siivotonta torppaa ja kävelyttävät raitilla vuohta talutushihnassa. Välillä vuohi karkaa ja käy tekemässä tuhoja naapurien kasvimailla, mikä herättää naapurustossa suurta pahennusta. Maisterilla ja Plotinalla on häätö edessä, sillä Kaarinan työnantaja, ahne kauppias Tulla on päättänyt rakentaa tontille uuden kotinsa. Maisteri on hävittänyt torppansa kauppakirjan, mutta Kaarina auttaa häntä löytämään sen taas ja näin heillä on mustaa valkoisella talokaupoista, joita kauppiaan mielestä ei ole koskaan tehtykään.

Luin juuri 1900-luvun alussa K-niemen kirkonkylällä asuneesta eksentrisestä sekatavarakauppiaasta Rihkama-Hilemasta, jolla oli tapana viedä lemmikkivuohensa jopa kirkonmenoihin, niin kiintynyt hän siihen oli. Luulen siis, että maisterilla oli reaalimaailmassa naispuolinen esikuva, johon kirjailija oli tutustunut kylän raitilla kulkiessaan.

Muitakin seikkailuja Kaarinalla on, esimerkiksi hän joutuu autiosaarelle yöksi isäntäperheen nuorison kanssa, kun ilkeät viinanpolttajat varastavat porukan veneen. Seurue nukkuu kalastajien kalasaunassa ja sinnittelevät muutamalla leivänpalalla ja perunalla, kunnes naapurisaaren asukit huomaavat heidän hätänsä. Hilpeyttä herättävät myös Isabella Tullan syntymäpäivätanssiaiset, joista Kaarina heitetään tuhkimona keittiöhommiin, koska hänen aistillista helsinkiläistä silkkipukuaan ihaillaan tanssisalissa liikaa perheen tyttöjen pukujen kustannuksella, jotka ovat pelkän maalaisompelijan kätten pöyhkeilevää tulosta.

Suosittelen teosta erityisesti kaikille niille kilteille tytöille, jotka eivät vielä tiedä, mitä kesänvietostaan kirjoittaisivat syksyn ensimmäisessä pakollisessa ”Mitä tein kesällä”-aineessa.

Keuruun lukkari, arkkiviisujen demoni

Tänään sain käsiini Matti Peltosen Lukkari Saxbergin rikoksen (2006), mikä on mikrohistoriallinen analyysi ensimmäisen suomenkielisen naiselämäkerturi Lydia Hällforsin teoksesta Äidin muistelmia (WSOY, 1924), erityisesti hänen tavastaan käsitellä Keuruulla vuonna 1839 tapahtunutta brutaalia paimentytön surmaa.  Koska vietin melkein vuosikymmenen elämästäni muiden maiden ”elämänkirjoittamisen” tutkijana, minua hävettää, että tulin tietoisuuteen Hällforsin teoksesta vasta eilen. Ilolla lähdin sitten paikkaamaan aukkoa sivistyksessä ja valaistuin aimo annoksen myös sukututkijana.

Mikrohistoria on minulle jo tuttu genre, erityisesti olen nauttinut ”guru” Carlo Ginzburgin teoksista.  Naisten historian tutkijalle mikrohistoria tuntuu melkein ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta, ellei ole kiinnostunut niistä muutamista maailmanhistorian ”poikkeuksellisista naisista”, jotka nousivat menestykseen sortamalla köyhempiä siskojaan. Aina olen itse ollut kiinnostunut piikojen ja muun palveluskunnan historioista, mutta kuten vuonna 1839 murhatun 21-vuotiaan Eeva Maria Matintyttären tapauksessa opimme, ei hän jättänyt itsestään muuta todisteaineistoa kuin paimenystävänsä ja lukkari Saxbergin pikkurengen lausunnot hänen viimeisistä sanoistaan. Tyttö oli siis henkitoreissaan luvannut lukkarille maksavansa takaisin aiheuttamansa aineellisen vanhingon karjan laiduntamisesta väärillä mailla, mikäli lukkari ei tappaisi häntä.

Lukkari  Matias Saxberg (1787-1861) tappoi toisen tilan paimenen muutamalla iskulla; kuolleen naisen huulet mustuivat hetkessä ja paksuista hiuksista oli enää tuppoja jäljellä. Peltonen arvelee tässä, että lukkari on mahdollisesti yrittänyt vikitellä tyttöä aiemmin, mutta tyttö on taistellut kovasti vastaan tuntien kylän pahimman liiviinuijan maineen. Lukkari Saxbergilla kun oli tapana retostella kylillä aviottomilla poikalapsillaan, joita hänen ei tarvinnut tunnustaa, koska oli ison Könttärin talon isäntä. Tutkijat ovat vertailleet aviottomien lasten määrää Könttärin tilusten ja muiden isojen keuruulaisten talojen välillä ja huomaavat eron silmiinpistävänä. Koska Keuruulla oli huomattavan paljon tilatonta väestöä, aviottomien lasten kasvu ei sinänsä ole tavatonta – naimisiin meno on jo vaatinut varallisuutta molemmilta osapuolilta. Mutta valitettavasti 1800-luvulla ”susiparina” eläminen ei ollut radikaalia tai trendikästä, vaan käytännön sanelema pakko. Aviottomien lasten äidit olivat yleensä torppareiden tai loisten tyttöjä, kun taas isissä oli enemmän säätyläisiä, jopa aatelisia. Tämä vallan epätasainen jako eroottisilla markkinoilla on taatusti aiheuttanut paljon vihaa, surua ja katkeruutta.

Kiinnostuin teoksesta, koska yksi esiäideistäni näyttää olevan Könttärin talon pitkäaikainen piika juuri noilta ajoilta. Hän synnytti kolme aviotonta lasta ollessaan palveluksessa ja antoi lapsille oman nimensä patronyymiksi islantilaiseen tyyliin. Myöhemmin lapset on nimetty uudelleen kirkonkirjoissa Könttäriksi. Joku sovinnainen pappi lienee ollut asialla, jolle akkavalta ei ole kelvannut nimirintamalla.

Matti Peltonen keskittyy teoksessaan rikosta enemmän sen jälkipyykkiin, eli tavallisen rahvaan reaktioihin miehen saamaan tuomioon. Normaalistihan Venäjän vallan aikana murhamiehet lähetettiin suoraan Siperiaan, mutta Saxbergia pidettiin tutkintavankeudessa kaksi vuotta, minkä jälkeen hän sai hovioikeuden armahduksen ”pikaistuksissa” tehdystä teosta. Hän joutui maksamaan vain nimelliset sakot, istumaan kerran häpeäpenkissä eikä edes menettänyt lukkarinvirkaansa. Kansa oli pitkään raivoissaan ruotsinkielisen herran pälkähästä pääsemisestä, ja Peltosen mukaan tämä(kin) innoitti etsimään henkistä kotia herännäisyydestä ja fennomaniasta. Arkkiviisuja ahneesta ja demonisesta Saxbergista laulettiin Keuruulla vuosikymmeniä; yhden säveltäjistä epäillään olleen murhamiehen veljen avioton poika, kansanmuusikko ”Pilli-Hermanni”. Lopulta paha sai palkkansa, eli murhamies tuli itse murhatuksi pitkäaikaisen sängynlämmittäjänsä kanssa kotonaan tilan uuden omistajan ”tilauksesta”, sillä hän oli kyllästynyt ahneen syytinkiukkonsa vaatimuksiin ylivoimaisesta ruoan ja juoman määrästä. Saxbergin murhaajat joutuivat kymmeneksi vuodeksi vankilaan.

Toinen minua kiinnostava episodi teoksessa liittyy kirjailija-Hällforsin myöhempiin vaiheisiin, eli hänen muistoihinsa suurten nälkävuosien aikaisesta Perhosta, jonne minulla olisi myös sukututkijana asiaa. Nälänhätä kosketti Perhon hallaista suomaastoa poikkeuksellisen pahasti, ja sieltä lähdettiin isoin sukukunnin muualle Suomeen asumaan. Nuori kappalaisen vaimo päätyi vapaaehtoiseksi köyhien sairastuvalle, hän ja hänen miehensä sairastuivat molemmat nälissään lavantautiin, johon mies menehtyi ja Lydia jäi leskeksi 24-vuotiaana. Mitään yksiselitteistä sielujen sympatiaa säätyläisten ja rahvaan välillä ei Peltosen tai Hällströmin kuvauksista löydy, mutta Peltonen kulkee kiinnostavalla tavalla aktiivisen fennomaanikertojan ”ihon alla” ja valottaa lukijalleen ansiokkaalla tavalla tuon ajan maallisen ja henkisen elämän välisiä jännitteitä.

Keuruu on minulle melko vieras paikkakunta – lapsena olen käynyt sen vanhassa kirkossa pari kertaa ja viime aikoina vain katsellut kirkonkylän maisemaa joskus kulkiessani aamubussilla Jyväskylään, joka siis kulkee ”yläkautta” varsinaista maisemareittiä. Petäjäveden kirkko on suosikkini, mutta Keuruun kirkkoon en ole vielä saanut samanlaista otetta. Ehkä näiden kauhutarinoiden märehtiminen antaa uutta perspektiiviä; ehkä ensi bussimatkalla uskallan jäädä kyydistä pois ja löydän esiäitini tai Eeva Maria Matintyttären haudan.

 

”Alimmaiset mätänevät” – ohjeistusta siskoille kapioasiassa

1870-luvulla aika harva suomalainen nainen osasi kirjoittaa, ja vielä harvempi sai kirjoituksensa julkaistua sanomalehdessä. Jyväskyläläisessä Kansan Lehdessä 11.6.1870 kanssasisariaan valistaa nimimerkki ”Nulpukka”, joka on huolissaan tytärten perinnöistä miehelään mentäessä. Tässä teksti kokonaisuudessaan (muutamia väärinymmärryksiä saattaa olla, sillä silmäni väsyvät vanhaa antikvaa lukiessa) :

”Armaat siskot!

Teitä nyt lähestyn tässä kirjoituksessa, kun ei meillä muuta yhdistys-paikkaa ole kuin kirkko-mäki ja pyhäaamu. Vaan mielestäni se on aivan väärin, että sen päivän ryöstämme Jumalalta, koska hän käski ”pyhittää itsellensä”, sellaisiin maallisiin asioihin jotka vahingotta voi jättää toiseksi ajaksi. Toivon siis ettette närkästyisi, kun näin julkisen tien valitsen puhella kanssanne!

Noh, mitähän sinulla on sitten meille sanomista, kysytte varmaan uteliaasti. Vastaan siihen: kyllä olen monasti miettinyt teidän ahkeruuttanne ja tointanne talontöistä. Vaan erittäin olen miettinyt neuvoanne hankkiessanne itsellenne ”kapio-tavaraa” jos jonkinmoista. Itsestänsä ei se suinkaan soimausta ansaitse.

Sillä ensiksi, suuren osan valmistatte, kudotte, kehräätte miesten maatessa, se on siis teidän oma ansionne, ja toiseksi, jos vielä ottaisittekin ”omalla luvalla”, kuten pojat asian ilmaisevat, niin ei sekään ole niin tavan tuomittavaa, vaikka väärin se on, koska vielä vallitsee se laki: ettei tyttäret peri yhtä poikien kanssa. Kysymys siis vaan on: kuinka nämä vaatteet ja tavarat saisimme hyödyllisemmiksi kuin tähän asti, jotka nyt täyttävät aitan orret ja seinät suureksi huoleksi kesällä koilta, ja syksyllä varkailta, rosvoilta varjeltaviksi.

Tiedän aittoja, joihin tätä tavaraa on koottu toista kymmentä vuotta, joihin toimelliset äidit ovat alun tehneet tyttären vielä kasvaessa ja niin noihin on karttunut niin paljo, että ”alimmaiset mätänevät”. Mitä hyötyä siis kaikista vaivoistanne?

Luullakseni se olisi parempi myydä työt, ja koota rahat säästö-pankkiin jossa se aina kasvaa. Jos otamme ainoastansa tuon suuren sukka-ja sormikasto´on katsellaksemme, joka vähintäin sisältää 50 paria, ja arvaamme niiden maksavan 1 markkaa parilta, niin se tekee 50 markkaa ja se kasvaa säästöpankissa kymmenessä vuodessa että on 80 markkaa. Ja vielä jos otamme yhden kymmentä hametta pois ja arvaamme ne maksavan 10 markkaa kappaleelta, niin saamme 100 markkaa, mikä kymmenessä vuodessa tekee 150 markkaa. Laskekaa nyt itse ne muut romut, niin näätte kuinka enempi hyöty teille siitä olisi, että myytte ne turhat vaatteet ja tamineet ja panette rahat säästö-pankkiin.

”Tuleeko kukaan vaatteetta toimeen? Ei sitä ihmisenäkään pidetä, jos se ei  ole hyvästi puettu. Ja mitähän sitten näytettäisiin ”kosio-miehille”, jos niitä sattuisi tähän taloon tulemaan? Pitäähän niitä jo valmiina oleman miehelle mentyä, ei niitä jouda sen jälkeen laittelemaan.” Näin miettinee joku teistä. Aivan niin. Vaatteita tosin jokainen tarvitsee, tosin ei niin moni-lukuisina kuin nykyään on tapana pitää, sillä ihminen on enemmän kuin vaate. Joka toista vaatteen mukaan arvostelee, se ansaitsee ylenkatsetta.

Kosiomies, joka tulee kapioita katselemaan, katsoo mieluummin säästö-kirjaasi. Kunnon mies ei näistä pidä mitään. ”Vaimo miehen kunnia.” Jos mies on niin itara ettei hän suvaitse vaimonsa valmistaa itselleen välttämättömät vaatteet, ja katsoo sen kunniakseen nähdä vaimonsa repaleissa, niin on vaimon siihen tyytyminen, eikä enää pyrkiä sen tahdon yli. Ei se kuitenkaan voi kauaa häntä tyydyttää mitä kyläläiset hänestä sanovat. Ainoasti miehestä riippuu hänen onnensa tai onnettomuutensa.

Nyt olen puhunut suuni puhtaaksi. Suokaa anteeksi etten voinut sitä lyhyemmäksi puristaa. Jääkää hyvästi! Ja miettikää kirjoitustani suosiollisesti, näin pyytää siskonne Nulpukka.”

On tässä paljon idulla olevaa naisasiaa, kuten puolinainen vihjaus naisen oikeudesta omaan rahaan. Ajatus käsitöiden myymisestä tyttären toimeentulon turvaamiseksi ei välttämättä ole sidonnainen naimakauppoihin, sillä kai naimattomat tytötkin saivat jotain mukaansa kotoaan maailmalle lähtiessään. Hamstraamista vastaan ”Nulpukka” tuntuu sotivan eniten – kukapa tarvitsisi mätiä lakanoita?

Kirjoituksessa minua viihdyttää enemmän tyyli kuin asia. Tyyli on vähemmän anteeksipyytelevää kuin johdannosta ja lopetuksesta ensin luulisi, kirjoittaja tavallaan raivaa tilaa naisten keskeiselle debatille perhepoliittisista periaatekysymyksistä, ehkä siinä toivossa, että kokoustila pian järjestyisi, eikä näistä asioista tarvitsisi kirkonmäellä huudella.

(Kuva: Taaborinvuoren museoalue, Nurmijärvi, Nahkasuutarin mökki.)

Juopposakot kaljakoria vastaan

Männä viikolla sosiaalisessa mediassa minua naurattivat Joensuun poliisin perin kaunokirjalliset raportit Ilosaarirockin edesottamuksista. Aikamatkallani palaan synnyinkaupunkiini Jyväskylään, jossa festarit eivät sujuneet yhtä lupsakasti vuonna 1887. Jyväskylän seminaarin silmäätekevät olivat puuhanneet paikkakunnalle laulujuhlat virolaiseen tyyliin Kansanvalistusseuran puheenjohtaja A.A.Granfeltin aloitteesta. Juhlien järjestämisestä kinattiin pitkään, ja jopa itse Uno Cygnaeus vastusti ajatusta järjestyshäiriöiden pelossa. Kuitenkin kahden ensimmäiset kansalliset laulujuhlafestivaalit järjestettiin Jyväskylän Lounaispuiston Yrjö Blomqvistin suunnittelemalla satumaisella lavalla vuosina 1884 ja 1887. Tämän jälkeen juhlat alkoivat kiertää ympäri maata.

Täysin rypyttä vuoden 1887 laulujuhlat eivät sujuneet. Kesä oli muutenkin ollut täynnä levottomuuksia tavallisen kansan ja poliisin välillä. Jyväskylän poliisi oli saanut useamman haasteen oikeuteen aiheettomista putkaan viemisistä, ja oikeusjuttuja käsiteltiin vielä kesällä 1889 kymmenien todistajien läsnäollessa. Tässä vaiheessa ketään osapuolta ei enää voitu syyttää rikoksista, sillä asiat olivat jo lain mukaan vanhenneet. Oikeusjuttu venyi vielä vuoden 1890 puolelle. Jutun lopputuloksesta en ole vielä löytänyt todisteaineistoa.

Sattuipa laulujuhlien ylilyöntien aikana paikalle isoisoisoisäni maalari Adam Manninenkin, joka todisti oikeudessa elokuussa 1889 näin:

”Maalarin työntekijä Adam Manninen kertoi Ville Seppäsen putkaan viennistä, että poliisit eräänä iltapäivänä laulujuhlan aikana ajoivat vossikalla oluttehtaalta päin. Nähtyänsä Seppäsen Määttäsen kaupan kulmassa, tarrasivat he häneen kiinni ja rupesivat vetämään vossikan rattaille, vaikka S. ei ollut humalassa. Siitä yrityksestä ei kuitenkaan mitään tullut, kun he erään herran kehotuksesta menivät S:ää auttamaan. S. lähti kävelemään tovereineen kotiinsa päin. Luoma oli kuitenkin Riihisen kiellosta huolimatta lähtenyt niiden perään. Mutta kun Luoma ensin tempaisi S:n keljälleen maantielle, ja S. sitten heitti Luoman hiekkakasaan, sitten juoksi Riihinenkin paikalle, ja sitten rupesivat kumpikin lyömään S:ää sapelin kahvalla päähän. Silloin oli tod. ottanut poliiseilta sapelit pois.

Asiasta oli sitten tullut raastuvan juttu, mutta S. ja poliisit olivat ennen sitä tehneet sovinnon, jonka mukaan S.n kuului maksaa juopuneen sakko, jonka tod. maksaisi; poliisit lupasivat panna korin olutta, mutta eivät ostaneetkaan kuin 8 pulloa.

Vastaajain asiamies huomautti, että tämä lausunto osoittaa mitä suurinta väkivaltaa poliisia vastaan.” (Suomalainen, 12.8.1889)

Aikamoinen vekkuli on ollut tämä Aatami, ja samalla pasifisti. Laulujuhlakesänä hän oli jo 36-vuotias ukkomies ja viiden lapsen isä. Ilmeisesti hallitus on päästänyt Aatamiaan viihteelle ihan tarpeeksi. Arkena hän toimi Jyväskylän kaupungissa koristemaalarina, on esimerkiksi ollut mukana maalaamassa ensimmäisen Taulumäen kirkon salia.

Arctic shit house calls

Åsa Larsson on ollut lohtukirjailijani jo vuosikausia. Kesän kunniaksi luin jo toisaalteen dekkarin Sudentaival (2006), aluksi vahingossa ja vasta puolenvälin  paikkeilla huomasin teoksessa jotain tuttua. Pahimpina ruuhkavuosina rentouduin dekkareiden parissa niin, ettei niistä paljon muistijälkiä jäänyt. Larssonin kiirunalainen mielenmaisema on jäänyt kummittelemaan, ja muistan, kuinka innoissani olin muutama vuosi sitten, kun pääsin seminaarimatkalle Luulajaan, jossa oli jo vähän samanlaista kuin dekkareiden Kiirunassa.

Jos dekkari on muuten haudanvakava käsitellessään pienen paikkakunnan naisvihaa ja hyvä veli-verkostoja, Pohjoisen Lapin uudet elinkeinot naurattavat. Kiirunassa on osattu tehdä talvisessa ulkohuussissa käynnistä ainutkertaisia elämyksiä japanilaisturisteille, ja opportunistinen kirkkoherra on varannut itselleen Jääkirkon kaikki julkkishäät, koska sitä kautta pääsee taatusti lehtiin.

Sudentaival on edelleen ajankohtainen aihepiiriltään, varsinkin Suomessa, jossa juopa luterilaisen kirkon sisällä syvenee syvenemistään. Tässä nimittäin hirtetään paikkakunnan aktiivinen naispappi Mildred Nilsson kirkkosalin katosta. Mildred on kunnostautunut kahdella saralla: pelastamalla perheväkivallan uhreja eroon miehistään ja perustamalla susiensuojelusäätiön kilpailemaan rahoituksesta paikallisen metsästysseuran kanssa. Mildrediä vihataan paikkakunnalla systemaattisesti ja avoimesti, ja moni on helpottunut tämän kuolemasta peittelemättä tunteitaan. Larsson kuvaa taidokkaasti Mildredin luonnetta ja taipumuksia tekemättä tästä kiiltokuvamaista sankaria. Mildredin taipumaton idealismi ja joskus manipulatiivinenkin luonne tekevät hänestä paradoksaalisen sielunpaimenen. Omalla tavallaan hän osallistuu jopa työpaikkakiusaamiseen pompotellessaan kollegaansa Stefan Wickströmiä, naispappeuden vastustajaa ja neljän lapsen isää.

Myös Rebecka Martinsson on etsivähahmona kiinnostavan ambivalentti. Hänen mielenterveytensä järkkyy jollain tapaa joka teoksessa, hän ei osaa ratkaista kuuluisiko kotiseudulleen vaiko Tukholman juristipiireihin, ja elementissään hän tuntuu olevan lähinnä ruumiillisissa töissä, kuten perunannostossa. Rebecka viihtyy paremmin kotikylänsä Poikkijärven tervaskantovanhusten ja kehitysvammaisten peräkammarin poikien kuin omanikäisten kollegojensa kanssa. Työkaveriksi tai pelastajaksi hengenvaarassa hän saa ilmeisesti joka romaanissa ”hevosnaamaisen” poliisi Anna-Maria Mellan, joka kipuilee virkatehtäviensä ja perhevelvoitteidensa kanssa. Anna-Maria kokee olevansa parempi poliisi kuin äiti ruokkoamattoman kotinsa keskellä. Naisten välinen yhteisymmärrys ei ole saumatonta, mutta he täydentävät toisiaan.

Hauskana detaljina Anna-Maria ottaa yhteyttä Tukholman vanhankaupungin skifi-kirjakauppaan avatakseen kuolleen papin työhuoneesta löytynyttä symbolista piirrosta. Piirros löytyy kyseenalaisesta nuorten joukkoitsemurhia käsittelevästä kulttikirjasta, joka on myös tilattu Kiirunaan. Vaikka en edes ole skifi-friikki, tuossa kaupassa käyn melkein  joka Tukholman-reissulla, sellainen kun meiltä Suomesta puuttuu.

Teoksen viihtyisin paikka oli Poikkijärven kylän sydän, Micken kapakka, jossa kylän yksinäiset käyvät uskollisesti ruokailemassa ja jossa naisryhmä Magdaleena pitää kokouksiaan. Rebeckakin päätyy kapakalle tekemään pimeitä tiskaushommia, mutta ura päättyy lyhyeen.  Micken kapakassa ei tapeta ketään, joten se jää mieleen tarpeellisena henkireikänä rankan kerronnan keskellä.

Vaikka teos pursusi raakaa väkivaltaa ja dysfunktionaalisia suhteita, tätä oli ilo lukea uudestaankin. Pohjoisen Ruotsin hahmot tulevat suomalaista lukijaa lähelle kaikessa traagisuudessaan, tyylitajuttomuudessaan ja konstailemattomuudessaan.

 

 

Ensimmäinen Paasilinnani

Arto Paasilinnaa pitäisi kai lukea ranskaksi, sillä hän on tehnyt ranskalaiseen lukijakuntaan pysyvän vaikutuksen ja siellä hänen klassikkokirjansa myyvät paremmin kuin nykyään kotimaassa. Minun täytyy myöntää, etten ole koskaan lukenut yhtäkään Paasilinnan teosta loppuun ennen tätä kesää, vaikka niitä oli lapsena ja nuorena koko ajan tarjolla. Montaa olen aloittanut, mutta kesken ovat jääneet; samastin ne samalla tavalla ”äijäkirjoiksi”, kun äitini Eeva Joenpellot ”tätikirjoiksi”. Silti  Risto Jarvan ohjaama Jäniksen vuosi (1977) on yksi suomalaisista lempileffoistani, johon en koskaan kyllästy, ja Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis (2011) raikas uudelleentulkinta klassikosta.

Nyt räväytin ja luin miltei yhdeltä istumalta Isoisää etsimässä (1977), sillä minua kiinnostaa kadonneiden sukulaisten teema. Yritän itse rekonstruoida suomalaisen miehen katoamista Venäjälle autonomian aikana, mutta tämä 70-luvulle sijoittuva nomadinen tarina antaa loistavaa vinkkiä kerronnan mahdollisesta tyylistä. Paasilinnalla on maagis-realistinen, liioittelevan rempseä ote ja tarpeeksi vinksahtaneet henkilöhahmot makuuni.

Verneri Väisänen on Augustin isoisä, joka on tottunut ”karkailemaan” perheeltään aika ajoittain, sillä tekosyyllä että tekisi nahkurina nahkakauppoja eksoottisissa kohteissa kuten Pohjois-Norjassa, Islannissa, Grönlannissa ja Alaskassa. Liikematkoillaan Verneri on määrittelemättömiä aikoja, ilmoittaen itsestään vaimolleen Letitialle huolettomissa postikorteissa. Letitian viha miehensä karkaamisia kohti on kuitenkin syövyttävää, ja eräänä päivänä hän palkkaa pojanpoikansa isoisää etsimään sillä mandaatilla, että äijä pitää palauttaa vaimolleen välittömästi. August itse on kolmikymppinen peräkammarin poika, joka ei pysty kuvittelemaan itsenäistä elämää isovanhempiensa ylläpitämän dynastian ulkopuolella.

Alkaa omintakeinen vuodenmittainen odysseia Pohjanmaan turkistarhoille, Lapin kalavesille, Pohjois-Norjan ja Ruotsin erämaihin, ja Tanskan kautta Keski-Eurooppaan ja Britanniaan. Isoisä löytyy norjalaisesta kalastajakylästä, mutta karkaa lumituiskuun Vernerin koittaessa muiluttaa tätä taksilla takaisin vaimonsa ruotuun. Tämän jälkeen isoisä onnistuu keplottelemaan Augustin puolelleen ja unohtamaan naisväen hömpötykset. Augustilla ei ole vaihtoehtoa, sillä ei kestäisi isoäitinsä toruja tuloksettomasta missiosta.

Älyttömiä vaiheita piisaa joka maassa, absurdeinta meno on ehkä Britanniassa, jossa Verneri löytää Lontoon ukkokodista Arkangelin sotakaverinsa ”Teivitin” ja värvää tämän muistisairaan horiskon seurueen jatkoksi nahkakaupoille Walesiin. Miehet onnistuvat vuokraaman auton ajokortitta, ajellen holtittomasti nummilla, jopa ”Teivitti” saa ajaa, vaikka tuskin näkee metriäkään eteensä. Paluu koti-Suomeen tapahtuu yllättävästi, liian aikaisin olosuhteiden pakosta. Kotona miehiä odottaakin jymy-yllätys, joka kiinnostavalla tavalla sinetöi vinksahtaneen suvun miesten kohtalon.

Viihdyin tässä lennokkaassa  kyydissä erinomaisesti, mutta luulen, ettei Paasilinnoja kannata ahmia ahmimalla, vaan nauttia silloin tällöin maltillisemmin. Jotain huhua kuulin myös kirjailijan voimien paluusta ja soisi että hän ehtisi vielä julkaisemaan jotain, vaikka asuu  itsekin jonkinmoisessa ukkokodissa tätä nykyä.

Jalkaisin maailman ääriin

Viime yönä luin kiinnostavan matkakertomuksen, kansankirjailija Aatu Koskelaisen (s. 1850) teoksen Leivän ja seikkailun haussa. Hämäläisen mökinpojan tarina (WSOY Porvoo 1918). Aatu oli avioton lapsi hämäläisestä metsäpirtistä, joka hintelän ruumiinrakenteensa ja sujuvan ääneenlukutaitonsa takia valittiin suutarin oppiin nuoressa iässä. Lukemaan Aatu oppi äitinsä opastuksin noin kuusivuotiaana muutamassa päivässä; kirjoitustaidon kanssa meni melkein aikuisikään, kun kukaan ei sitä aktiivisesti neuvonut.

Aatun tarina on jännittävä. Hän lähti ensi kertaa jalkaisin Helsinkiin jo ennen ripillepääsyä, onnistui kerjäämään leipää ja kortteeria matkojensa varrella ja ilahtui erityisesti anteliaista helsinkiläisistä, jotka eivät pelkästään pitäneet häntä leivässä ja särpimessä, vaan antoivat hänelle täydellisiä miehenpuvustoja. Anteliaimpia olivat venäläiset kaupungin asukkaat. Aatu esimerkiksi muistaa, että Kruununhaan hospitaalien kaalikeitto venäläisten kyökkimuorien keittämänä piti häntä hengissä viikkotolkulla. Helsingissä oli helppo anoa ravintoa, mutta yöpaikan saaminen oli vaivalloisempaa. Siksi hän reissuillaan yöpyikin enimmäkseen Katajanokan venäläisen kasarmin veneissä ja torimuijien varastoissa. Hän tiesi myös, kuinka päästä silloisen Nikolainkirkon, nykyisen Tuomiokirkon katolle erään lukitsemattoman oven kautta taivastelemaan ja laskemaan sen kupoleiden kultaisia tähtiä.

Aatu kouluttautui suutarin kisälliksi kotipaikkakunnallaan Hämeessä (jota ei mainita nimellä, mutta oli jossain Hämeenlinnan suunnassa) ja Helsingissä, mutta paperit saatuaan vuonna 1870 halusi lähteä koittamaan onneaan horisontissa siintävässä Pietarissa. Pietariin hän lähti jäitä pitkin hevoskyydillä kovana pakkastalvena, ja kyyti oli niin kylmää että hevoset meinasivat paleltua kesken matkaa.

Pietarissa Aatu oli oppipoikana maineikkaassa suutarinstudiossa Nevski Prospektin läheisyydessä, tienasi hyvin, jopa niin hyvin, että rahaa jäi uhkapeluuseen. Ensimmäisten kitukuukausien jälkeen hän uskaltaui lähteä Nevskin hienoihin teehuoneisiin tsajua juomaan asuintoveriensa kanssa, mutta vasta siinä vaiheessa, kun hänellä oli varaa ostaa uusi paita. Suomalaisia nukkavieruja vaatteitaan hän häpesi kaupungin keikarien keskellä. Ensimmäinen työpaikka olisi pitänyt häntä hyvässä ruoassa ja vaatteissa, mutta aloitettuaan kisällien lakon kollegojensa kanssa hän sai potkut kunniallisesta liikkeestä ja joutui massatuottamaan kenkiä Pietarin lähiön hikipajassa kaupungin kasvavalle köyhälistölle mitättömällä palkalla. Tämän epäonnen vuoksi Aatun Pietarin-keikka jäi vain noin parin vuoden mittaiseksi.

Palattuaan Suomeen eräs neitokainen kiersi hänen sydämensä pauloihin, eikä Aatu pystynyt elättämään kasvavaa perhettään suutarin tienesteillä Helsingissä. Hän pääsi töihin yliopiston vahtimestariksi, mikä tuntuu olleen työ, joka on myös jättänyt aikaa kirjallisiin harrastuksiin. Tämä teos on kirjoitettu rikkaalla kielellä, pilke silmäkulmassa.  Muistelma- ja matkakirjana se päihittää monet tämänpäiväiset, ja antaa syvällisen kuvan tsaarinaikaisen Suomen elinoloista, välimatkoista ja luokkasuhteista.

Maailman lempein feministi

Poistokirjoista löytyi taas varsinainen helmi, Eeva Kilven Naisen päiväkirja vuodelta 1978. Kilpi on tuntunut sielunsisarelta siitä asti, kun luin hänen ensimmäisen teoksensa (taisi olla Elämän evakkona, äitini hyllystä joskus nuorena), mutta nyt hänen tuotantoaan tutkiessani huomaan, että runojen lisäksi olen lukenut häneltä vain kaksi romaania. Enemmän olen kai seurannut Eevan haastatteluja ja julkisuuskuvaa. 85-vuotiaaksi naiseksi Eeva jaksaa edelleen sekoittaa korttipakkaa ja yllättää. Toivon saavani hänen uusimman teoksensa Kuolinsiivouksen (WSOY 2012) pian käsiini. Toivoisin myös, ettei kohtalokkaalta kuulostava teos jäisi Kilven viimeiseksi.

Naisen päiväkirjan piti alun perin olla yksityinen sivutuote romaania kirjoittaessa savolaisella kesämökillä, mutta hän huomasi tekstin kantavan ehkä paremmin kuin romaanin tekele ja se julkaistiin. Päiväkirjassa Eeva pohtii suhdettaan aikuistuviin poikiinsa ja luontoon, omaa eristäytyneisyyttään, taistelua masennusta vastaan ja sukupuolista halua. Tuona kirjoituskesänä hän on torjunut  brittirakastajansa Robinin vierailuyrityksen – miehen jonka mökkinaapuritkin jo tuntevat edellisten kesien retriireistä. Samalla hän haikailee myös Stanislavin ja Julianin perään – kaikille kansallisuuksille löytyy oma paikkansa kirjailijan sydämessä. Kaupunkioloissa hän kamppailee myös irstaiden miespuolisten fanien seksinanelusoittojen kanssa. Eevan miessuhdemietinnät tuntuvat tutuilta: kaukosuhteet ovat omanlaisensa turva, sillä niissä yhteistä elämää voi säännöstellä oman sietokykynsä mukaan.

Syy erakkouteen on selvä: Eeva ei halua passata ketään, vielä viittäkymppiä lähestyessäänkin hän kamppailee perinteisen karjalaisen naisenmallin ja oman taiteilijuutensa ristipaineissa. Mökkivieraiden käynnit piristävät, mutta samalla hän nauttii erityisesti heidän lähdöistään ja niiden jälkeisistä yksinäisistä illallisista, joiden kohokohta yleensä on puoli pulloa olutta ja voileipäkeksejä marmeladilla.

Eevan feminismi on hirvittävän käytännöllistä ja epäfanaattista. Hän ei käy sotaa ketään vastaan, mutta pitää itsestäänselvänä, että kankeita käsityksiä sukupuolesta pitää tuunata. Hän antaa esimerkkiä tekemällä, ei niinkään kirjoittamalla. Oikeastaan miessuhde- ja seksipohdintoja radikaalimmalta tuntuvat hänen ajatuksensa poikien kasvatuksesta. Hän on kyllästynyt elättämään kahta täysikäistä vielä kotona asuvaa pojan retkaletta, joista toinen ei meinaa edes selvitä ruotsin ehdoista. Hän pelkää olleensa huono äiti eikä haluaisi pojista kasvavan naisten alistajia, vaikka välillä merkit viittaavat siihen suuntaan. Kirjailijana hän myös odottaa poikien kirjoittavan hänelle kesämökille, elleivät pysty käymään. Suhde lapsiin vaihtelee päivä päivältä, ja ”huono äiti” käyttää huomattavan paljon aikaa poikien tulevaisuudesta huolehtimiseen.

Kilpi on kirjailijana poliittisen epäpoliittinen, maailmanpolitiikka kiinnostaa, mutta Suomen puoluepolitiikka ei. Hänelle 70-luku oli hankalaa aikaa, sillä paineet tunnustaa väriä olivat suuret. Suurimpana poliittisena linjauksena hänellä tuntuu olevan luonnonsuojelu ja ekologisuus – teemat jotka kirkastuvat kohti kypsempää uraa. Mökillä hän nauttii villeistä vuohenputkiniityistä, käärmeiden ja hiirten eksymisestä sisätiloihin ja hirvien visiiteistä hänen tiluksilleen. Hän haaveilee menestysromaanin kirjoittamisesta siinä toivossa, että niillä rahoilla hän voisi estää avohakkuut ja kiinteistövälittäjien ahneuden kesämökkikolonniansa lähistöllä.

Eeva Kilpi ja Kyllikki Villa kuuluvat suomalaisen kirjallisuuden ykkösidoleihini. Kilpi on kirjoittajana enemmän Suomi-keskeinen ja keskittyy sisäisiin matkoihin ehkä vielä erakkomaisemmin kuin Villa, joka yksinäisillä matkoillaan edelleen vanhana rouvana nauttii pienestä flirtistä valtamerilaivojen pursereiden kanssa. Kilpi ei flirttaile kenenkään kanssa missään, hän tuntuu vain lähettävänsä vanhenevia eksiään takaisin vaimojensa lihapatojen äärelle. Muuten Villan kotimaan päiväkirjoissa ja Kilven pohdinnoissa on paljon yhteistä. Villa tosin elätti vain yhtä lasta, joka kulki hänen mukanaan mantereelta toiselle – äidin ja tyttären suhde vaikutti helpommalta kuin Kilven kuvaama suhde poikiin.

Naisen päiväkirja on loistavaa kesälukemista ja erityisesti mökkilukemista, joten suosittelen sitä kaikille, jotka eivät vielä ole pakanneet kassiaan kesälaitumille. Teos sopii loistavasti myös miehille.

Punssia nelivuotiaalle

En ole aikoihin lukenut Seiskaa, mutta onneksi päivän sosiaalipornokiintiön saa myös ladattua ilmaiseksi Kansalliskirjaston vanhojen sanomalehtien digiarkistosta. Hännisiä edelleen etsiessäni huonolla tuloksella päädyin Kuopioon, jossa työmies Otto Hänniseltä karkasi mopo ikävästi käsistä.

NELIVUOTIAS LAPSI JUOTETTU JUOVUKSIIN

”Tällainen surkea tapaus sattui tällä viime viikolla. Kaupungista kotoisin oleva työmies Otto Hänninen tuli eräänä päivänä mainitulla viikolla työmies Olli Kukkosen lesken asuntoon Tulliportinkadun 13:sta, missä olivat kotona ainoastaan Kukkosen lapset, 10 wuotias Olli ja 4 wuotias Matti. Hänninen oli tarjonnut pojille punssia mukanaan olevasta pullosta. Vanhempi Olli ei ollut ottanut, jotavastoin nuorempi Matti joi niin paljon että sai pian pahoinvointikohtauksen ja vatsanpoltetta sekä alkoi tavattomasti oksentaa. Äidin kotiin saapuessa oli lapsi jo melkein tunnottomassa tilassa, joten oli lääkäri paikalle haettava. Asiasta tullaan nostamaan oikeusjuttu, kertoo Sawo.” (Savon Työmies, 19.6.1909)

Tästä tulee mieleen yksinhuoltajaäitien hankala asema yhteiskunnassa  kautta aikojen. Tulipa kerran minunkin luo moniongelmainen vuokraisäntä täydessä seilingissä kaljamäyräkoiran kanssa  tennissukissa ja linttaanastutuissa purjehduskengissä, kun lapset olivat vielä pieniä, vuosi oli ehkä 2004. Ei tarjonnut kaljaa lapsille, mutta tuli perimään rästiin jäänyttä vesimaksua, jota en ollut ymmärtänyt maksaa epähuomiossani. Asiastahan ei olisi voinut soittaa tai muuten olla yhteyksissä. Olin kirjoittamassa seuraavan päivän luentoa. Kohtaamisen jälkeen kuljin kuin sumussa, pidin viikon luentonikin, mutta olin jo ehtinyt muuttaa asunnosta pois viikon sisällä tapahtuneesta, kiitos myötämielisen TOAS:in, joka otti minut sisään pian valmistuvana tohtorina. Vuokraisäntä ehdotti maksua luonnossa, jos minulla ei ollut maksukykyä. Vaikutti, ettei kerta ollut ensimmäinen ja että sama tulisi tapahtumaan hänen monien omistamiensa jugendtaloasuntojen seinien sisällä vuodesta toiseen -niin paatunut oli tapaus. Sosiaalivirkailija ehdotti tosi oikeustoimia, mutta minulla ei ollut tarpeeksi todisteaineistoa, sitäpaitsi talossa tapahtui samalla viikolla karmea vesivahinko ja kämppä olisi muutenkin mennyt pian täysremonttiin. Äänestin jaloillani, mutta kai asiasta olisi pitänyt nostaa isompikin haloo.

Kaverit ovat myös kertoneet ihmeellisistä selänpesijäehdokkaista avioerojensa tai leskeksi jäämisensä jälkeen, jotka tulevat norkoilemaan nurkkiin ilmoittamatta ikään kuin se olisi heidän luonnollinen oikeutensa saalistavina miehinä (yleensä nämä patologiset tapaukset ovat kaveripiirin ukkomiehiä). Minun tulkintani Kuopion uutisesta on seuraava: Otto on ollut kiinnostunut nuoresta leskestä ja halunnut juottaa lapset känniin, jotta he eivät olisi hänen kosioyrityksensä tiellä. Raukkamaista meininkiä. Pistää vihaksi 104 vuotta myöhemminkin. Toivon, että Kukkosen leski sai tyypin maksamaan kovat maksut kivusta ja särystä pikku Matille.

Nykyään lapsia koulutetaan ehkä paremmin olemaan avaamatta ovea tuntemattomille. Oliko noihin aikoihin Kuopion kaupunkiasunnoissa edes kunnollisia lukkoja, epäilen.

Tupakkaahan nelivuotiaat saattoivat polttaa, olen kuullut vastaavia juttuja 50-luvultakin. Onko se tuntunut aikuisesta hupaisalta? Vai ovatko he halunneet nähdä lapsen ”pikku aikuisena”, jolle on pienestä pitäen opetettava miehen tavat?

Ossianin työssäviihtymispulma

Ossian Hellsténillä ei ollut kivaa töissä Rautalammin kunnanlääkärinä 1900-luvun alkupuolella. Nykyajan kriteereillä voisi jopa väittää, että Ossiania kiusattiin. Ossiania oli vastassa ilkeä ja saita köyhäinhoitopiiri, joka piti köyhiä ihmisiä sairaalassa viikkotolkulla hoitoa saamatta, mutta ”kunnan ruoalla”. Usein Ossian joutui maksamaan lääkkeitä ja kalliita kirurgisia toimenpiteitä kunnan ulkopuolella omasta pussistaan. Erikoissairaanhoitoon eivät päässeet nuoretkaan ihmiset, joilla kuitenkin olisi ollut kokonainen työura edessä. Varattomat piiat ja rengit saattoivat jäädä pysyvästi rammoiksi, vaikka Ossian tiesi heille olevan nopeasti saatavan avun kaupunkien suurissa sairaaloissa. ”Edistys” oli saapunut Rautalammille: se tarkoitti, että joka ikisellä olisi oikeus tulla hoidetuksi kynnelle takaisin kykeneväksi huolimatta varallisuudesta. Pikakatsaus ajan lehtikirjoituksiin osoittaa, että paikallinen väki ei todellakaan jäänyt tumput suorassa odottamaan pelastajaansa, vaan tahtoivat muuttaa maailmaa itse.

Näissä olosuhteissa Ossian koki ammattiylpeyttään ja tekemäänsä lääkärinlupausta loukattavan karkealla tavalla kunnanisien käsittelyssä.

Tässä pari poimintaa hänen dilemmastaan:

”Täällä he nyt makaavat kunnan ruoalla, mutta eivät voi saada tarpeellisia lääkkeitä, vaikka kuolisivat, sillä vaivaishoitohallitus on koroittanut itsensä ylimääräiseksi tuomariksi lääkkeiden määräjänä. Tämä on irvikuva sekä köyhäin- että sairaanhoidosta.”

”Tahdon kuntataloudelta kysyä, hyväksyykö kunta tällaista vaivaishoitohallituksen itsevaltaista menettelyä ja sekaantumista virkatoimeeni, kun kuitenkin olen koittanut hoitaa virkaani parhaiten voimieni mukaan ja millä tavalla minun on siinä tapauksessa tästä lähtien hoidettava köyhiä ihmisiä.” (Savon Työmies 20.8.1910)

Savon Työmies huomauttaa, ettei sillä ole enää palstatilaa annettavana Rautalammin pitäjän sisäisille kahnauksille, vaan toivoo keskustelun loppuvan heidän lehdessään tähän. Aiemmissa Ossianin vuodatuksissa toimitus on kommentoinut, että tohtorin kuvaus on osuvaa, vaikkakin tulee yläluokan edustajalta. Aika lyhytnäköistä sosialistiselta lehdeltä, joka oli jo saanut parhaimman mahdollisen köyhäin asiain puolustajan, paremman kuin monen kyliä kiertävän agitaattorin, sillä Ossian oli nähnyt tavallisen kansan haavoittuvimmissa tilanteissa.  Ossianin kirjoituksista kaikuu halu vaikuttaa köyhien asiaan laajemminkin, mutta hänen koulutustaustastaan johtuen häntä pidettiin ”herrana”, johon ei voinut täysin luottaa.

Ossian Hellstén (1870-1912) oli turkulaisen koristemaalarin poika, joka valmistuttuaan lääkäriksi Helsingin yliopistosta palveli Rautalammen pitäjää kuolemaansa saakka. Hän ei ollut yläluokkaisesta taustasta, vaan melko tavallisesta duunariperheestä. Suomen kielikin oli Ossianilla hyvässä hallussa. Ossian kuoli vain kaksi vuotta tämän kitkerän raportin jälkeen. Lieneekö kulkutauti voittanut tohtorin, vai oliko hänen kohtalonsa vieläkin traagisempi.

Samanlaisista pulmista kertovat paikallishistorioitsijat Joutsi ja Svala Mandi Karnakoski-Richterin tapauksessa Kangasniemellä noihin aikoihin. Mandi, yksi ensimmäisistä maamme naislääkäreistä, lopulta erotettiin toimestaan, koska kunnanisät eivät tahtoneet maksaa tohtorisrouvan ehdottamia hoitoja kunnan köyhille. Joutsin ja Svalan Kangasniemi-sivusto on muutenkin aarreaitta savolaisen mikrohistorian ystäville, myös niille joiden juuret eivät ole Kangasniemellä: www.jukkajoutsi.com

PS: Kuva ei ole Rautalammilta, vaan lainattu Eurajoen apteekkimuseon nettisivuilta.