Jalkaisin maailman ääriin

KoskelainenViime yönä luin kiinnostavan matkakertomuksen, kansankirjailija Aatu Koskelaisen (s. 1850) teoksen Leivän ja seikkailun haussa. Hämäläisen mökinpojan tarina (WSOY Porvoo 1918). Aatu oli avioton lapsi hämäläisestä metsäpirtistä, joka hintelän ruumiinrakenteensa ja sujuvan ääneenlukutaitonsa takia valittiin suutarin oppiin nuoressa iässä. Lukemaan Aatu oppi äitinsä opastuksin noin kuusivuotiaana muutamassa päivässä; kirjoitustaidon kanssa meni melkein aikuisikään, kun kukaan ei sitä aktiivisesti neuvonut.

Aatun tarina on jännittävä. Hän lähti ensi kertaa jalkaisin Helsinkiin jo ennen ripillepääsyä, onnistui kerjäämään leipää ja kortteeria matkojensa varrella ja ilahtui erityisesti anteliaista helsinkiläisistä, jotka eivät pelkästään pitäneet häntä leivässä ja särpimessä, vaan antoivat hänelle täydellisiä miehenpuvustoja. Anteliaimpia olivat venäläiset kaupungin asukkaat. Aatu esimerkiksi muistaa, että Kruununhaan hospitaalien kaalikeitto venäläisten kyökkimuorien keittämänä piti häntä hengissä viikkotolkulla. Helsingissä oli helppo anoa ravintoa, mutta yöpaikan saaminen oli vaivalloisempaa. Siksi hän reissuillaan yöpyikin enimmäkseen Katajanokan venäläisen kasarmin veneissä ja torimuijien varastoissa. Hän tiesi myös, kuinka päästä silloisen Nikolainkirkon, nykyisen Tuomiokirkon katolle erään lukitsemattoman oven kautta taivastelemaan ja laskemaan sen kupoleiden kultaisia tähtiä.

Aatu kouluttautui suutarin kisälliksi kotipaikkakunnallaan Hämeessä (jota ei mainita nimellä, mutta oli jossain Hämeenlinnan suunnassa) ja Helsingissä, mutta paperit saatuaan vuonna 1870 halusi lähteä koittamaan onneaan horisontissa siintävässä Pietarissa. Pietariin hän lähti jäitä pitkin hevoskyydillä kovana pakkastalvena, ja kyyti oli niin kylmää että hevoset meinasivat paleltua kesken matkaa.

Pietarissa Aatu oli oppipoikana maineikkaassa suutarinstudiossa Nevski Prospektin läheisyydessä, tienasi hyvin, jopa niin hyvin, että rahaa jäi uhkapeluuseen. Ensimmäisten kitukuukausien jälkeen hän uskaltaui lähteä Nevskin hienoihin teehuoneisiin tsajua juomaan asuintoveriensa kanssa, mutta vasta siinä vaiheessa, kun hänellä oli varaa ostaa uusi paita. Suomalaisia nukkavieruja vaatteitaan hän häpesi kaupungin keikarien keskellä. Ensimmäinen työpaikka olisi pitänyt häntä hyvässä ruoassa ja vaatteissa, mutta aloitettuaan kisällien lakon kollegojensa kanssa hän sai potkut kunniallisesta liikkeestä ja joutui massatuottamaan kenkiä Pietarin lähiön hikipajassa kaupungin kasvavalle köyhälistölle mitättömällä palkalla. Tämän epäonnen vuoksi Aatun Pietarin-keikka jäi vain noin parin vuoden mittaiseksi.

Palattuaan Suomeen eräs neitokainen kiersi hänen sydämensä pauloihin, eikä Aatu pystynyt elättämään kasvavaa perhettään suutarin tienesteillä Helsingissä. Hän pääsi töihin yliopiston vahtimestariksi, mikä tuntuu olleen työ, joka on myös jättänyt aikaa kirjallisiin harrastuksiin. Tämä teos on kirjoitettu rikkaalla kielellä, pilke silmäkulmassa.  Muistelma- ja matkakirjana se päihittää monet tämänpäiväiset, ja antaa syvällisen kuvan tsaarinaikaisen Suomen elinoloista, välimatkoista ja luokkasuhteista.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s