Järvipelastaja-Hilda

Elias Lönnrot laivaTänään taisin löytää sukukokoelmiini yhden uuden Palosen vanhojen sanomalehtien kutsuntailmoitusten kautta. 1800-luvun loppupuolella Venäjän keisarikunnan kutsunnat ovat hoidettu ”katselmuksella ja arvanheitolla”. Ilmeisesti jokaisesta kylästä kutsuttiin vain muutama nuorimies paikalle, esi-isäni oli vuonna 1882 yksi näistä valituista. Sanomalehtiä selatessani eksyin sitten höyrylaiva Keuruulle, jolla isäänsä autteli tomera Hilda-neiti:

URHEA NAINEN

”Viime kuussa jonakin päivänä, Keuruu-laivan seisoessa Kolhon talon rannassa olevan laiturin edustalla, Keuruun kylässä ja pitäjässä, putosi talollisen Aapo Kolhon 6-vuotias tytär laivan ulkopuoliselta laidalta järveen, jossa oli noin neljä metriä syvyyttä. Laivassa oli myöskin perämiehen 16-vuotias tytär Hilda Palonen, joka nähtyään pienokaisen näkymättömiin veteen kadonneen, heittäytyi perässä järveen. Kun vajonnut jälleen kohosi vedenpintaan, veti hän sen ylös vedestä ja kannatti sitä uimalla siksi kun eräs rannalla työskennellyt mies joutui laivaan ja viskasi ensihätään pelastusrenkaan, jonka avulla molemmat onnellisesti pelastuivat. Palkinnon ihmishengen pelastamisesta ansaitsisi tuo urhea nainen.” Keski-Suomi, 14.8.1894

Kuvan laiva on uusiokopio M/S Elias Lönnrot, joka seilaa vielä Keuruun ja Mäntän väliä. Sen alkuperäinen versio S/S oli tärkeä kulkuväline erityisesti mänttäläisille, joiden piti päästä jollain ilveellä sunnuntaisin kirkkoon. Keuruu-laivan reitistä en tiedä, kun en tunne tarpeeksi hyvin Keski-Suomen vesireittejä, mutta on se saattanut seilata Keuruun ja Jyväskylänkin väliä. Kun junarata saatiin vedettyä Jyväskylästä Keuruulle, näiden laivojen merkitys väheni alueen liikenteessä.

Suomalaisen nälän lyhyt historia

nalkavuosiAki Ollikaisen (2012) Nälkävuosi on ollut lukulistallani jo viime vuoden Finlandia-ehdokkuudesta asti. Aiheen vakavuus on mietityttänyt: olen pelännyt, ettei minusta olisi noin lohduttoman tarinan lukijaksi. Nyt tartuin kirjaan uteliaisuudesta, koska olen sivunnut tuota ajanjaksoa, talvea 1867-8, myös sukututkijana. Ollikaisen tarinassa siintää kaukana horisontissa Pietari, jossa huhujen mukaan valkoista leipää riittää edelleen kaikille. Nälkäkuoleman partaalla sinnittelevä perheenäiti Marja uskoo pääsevänsä Pietariin, jossa hänen ainoalla hengissä jääneellä lapsellaan ei olisi puutetta. Hän kuvittelee itsensä kävelemässä leipomoon, jossa muut asiakkaat ihailevat pojan pulleita poskia ja kauniita uusia vaatteita.

Minun suvustani on löytynyt Pietarissa noihin aikoihin eläneitä ihmisiä, jotka sukkuloivat kahden maan ja todellisuuden väliä. Vaikka Pietarissakin suomalaisia kuoli kuin luteita erilaisiin kulkutauteihin puutteellisissa oloissa, voin hyvin kuvitella, että Pietarissa hyviin ammatteihin päässeille nuorille entisen kotimaan puute ja hätä ovat tuntuneet kammottavilta. Noina aikoina ei ollut Western Unionia. Kuinkahan raha ja hätäapu ovat tavoittaneet savolaisten peräkylien asukit?

Suomen ja Irlannin nälänhätien politiikkaa on usein luettu rinta rinnan. Irlannin perunarutto oli vielä Suomen nälkävuosia irvokkaampi spektaakkeli, ja irlantilaiset ovat osanneet surra näitä massiivisia väestöllisiä menetyksiä paremmin kuin suomalaiset. Aki Ollikaisen romaani on ehkä humaanimpi ja vähemmän vihainen kuvaus nälkäkuolemista kuin lukemani irlantilaiset teokset aiheesta. Suomessa oli noihin aikoihin autonomia, eli köyhien sortajat olivat periaatteessa omaa väkeämme, vaikkakin usein ruotsinkielistä herrasväkeä. Irlantilaisten viha taas oikeutetusti kohdistui brittiläiseen sortajaan, joka ei tarjonnut kansalle tarpeeksi hätä-apua, vaan jatkoi ruoan kuljettamista rikkailta tiloilta emämaahan. Perunarutto oli samanlainen luonnonkatastrofi kuin Suomen hallatalvet, mutta politiikka sen ympärillä vielä julmempaa.

Ollikainen vie meidät helsinkiläisen lääkärin Teon kaksoiselämään; Teon on vaikea olla sekaantumatta prostituoituihin, joita hänen olisi määrä tarkistaa sukupuolitaudeilta. Lopulta Teo päätyy pelastamaan pohjoisen retkellään lumipenkasta Juho-pojan, jonka kuollut äiti on jo peittymässä lumen alle. Juho pääsee Helsinkiin kasvattilapseksi Teon veljelle ja tämän vaimolle. Hän oppii hyvät tavat nopeasti, mutta ruokapöydässä hän ei näe eikä kuule mitään – nälän muisto tekee pojasta melkein autistisen. Lapsinäkökulma onkin teoksen järisyttävin, ja antaa myös hyvää taustaa ymmärtää uudempia globaaleja nälänhätiä.

Tarina on kirjoitettu niin, että se voisi olla lähestulkoon mistä tahansa Suomea – pientä itäpotkua luen henkilöiden puheesta, mutta kertomus voisi olla yhtä hyvin Kainuusta. Pitäjissä kammoksutaan vieraspaikkakuntalaisia kerjäläisiä, sillä kaikkialla on tarpeeksi oman kylän nälkäisiä ”vaivoina”. Vieraisiin taloihin joutuneet kerjäläiset saavat kokea mitä julmempaa, mutta joskus myös täysin humaania kohtelua. Pettuleipä on vähemmän pelottava asia kuin jäkäläleipä, johon monet ovat jo kuolleet. Marjan ja Juhon matkakumppani löydetään hangesta kangistuneena raaka koiranlihapala kourassa.

Ollikainen on tehnyt taustatyönsä huolellisesti ja johdattaa lukijan sekä kuolevien että eloon jäävien ihon alle ikimuistoisesti. Nostan hattua tarinan rajaukselle – pidempää kurjuuskertomusta ei olisi sielu sietänyt lukeakaan. Rujon kaunista luontokuvausta löytyy kaiken kauheuden keskeltä. Lopussa pilkahtaa esiin vielä outo selviytymistarina miehestä, joka jaksoikin viimeisillä voimillaan uida.

Neuvokas Aatu

Rautalampi työväentaloBlogissani on ollut hiljaista, koska olen keskittynyt tutkimaan sukujani ja kirjoittamaan fiktiota 1800-luvusta. Sukujuttuja, ainakaan ihan viimeaikaisia, en tohdi postittaa blogosfääriin, koska pidän sitä jotenkin epäeettisenä, vaikka ko. ihmiset olisivatkin kuolleet jo aikoja sitten. Vielä kinkkisemmäksi sukututkimuksen tekevät seuraavat tosiasiat a) yleisiä nen-sukuja on toivotonta penkoa kirkonkirjoista, b) monien seurakuntien tietoja ei ole saatavilla kuin jonnekin vuoteen 1850 asti, c) uudempien tietojen tilaaminen seurakunnista tuntuu kalliilta puuhalta, d) osassa suvuista ei taida olla ketään innokasta muistelijaa elossa ja e) matkailu Savon ja Keski-Suomen peräkylille ilman autoa ei hirveästi houkuta.

Yksi sukuhaaroistani tulee Ihalaisen Myhinpään kylältä Rautalammilta. Rautalammilla on tunnetusti asunut iso poppoo Hännisiä. En edes toistaiseksi tiedä mummoni vanhempien nimiä. Mutta Ihalaiskylältä löytyi neuvokas ”loisen poika” Hännisen Aatu, jolla oli sisko Rosa ja veli nimeltä Lassi.

Vuonna 1907 Rosa sai luumädän jalkaansa eikä sille löytynyt omasta pitäjästä hoitoa. Savon Työmies raportoi 13.3.1907, kuinka kuntakokous kokoontui neuvottelemaan, kuka kustantaisi Rosan ”parannukselle” Helsinkiin. Emme tiedä, kuinka Rosan asialle lopulta kävi, mutta jännitystarina jatkuu vuonna 1909 Lahdessa, jossa poliisi pidättää viisitoistakesäisen Aatun. Aatu on kiertänyt talosta taloon muurari Palmulta saadulta keräyskirjalla, jossa on Rosan itsensä kirjoittama sairauskertomus. Parannusta hän on jo saanut Lahden sairaalassa, mutta hoidon pitäisi jatkua vielä hetken ja rahat ovat lopussa. Ilmeisesti Aatu oli taitava kerääjä, koska hänen keräyskirjassaan oli jo iso liuta nimiä (Lahti, 30.9.1909).

Hännisten huono onni ei pääty tähän. Vuonna 1910 Aatu on taas liikkeellä, tällä kertaa veljensä Lassin asialla. Savon Työmies kirjoittaa Rautalammin kurjasta köyhäinhoitotilanteesta liittäen kunnanlääkäri Hellstenin valituksen vaivaistalon laiminlyönneistä. Lassi oli tullut Aatun tuomana lääkärin vastaanotolle valittaen ”pään koskua” varsin sekavassa tilassa, jonkunlaisen hulluuskohtauksen riivaamana. Lääkäri Hellsten olisi lähettänyt Lassin kunnalliskotiin valvontaan, mutta häntä ei sinne otettu. Lääkkeitäkään ei vaivaishoito suostunut Lassille kustantamaan. Lääkäri kummaksuu työnantajansa linjauksia.

Haluaisin tietää mitä Aatulle kävi elämässä, jatkuiko neuvokkuus aikuisiässäkin. Työväenaate näyttää ainakin jyllänneen Ihalaisen kylän torpissa, Hännisilläkin, tuon ajan lehtien kertoman mukaan. Agitaattoreita on kiertänyt puhumassa kylästä ja torpasta toiseen. Ylläoleva kuva on Rautalammin museolta, Kulttuuripolku-sivustolta – siinä korjataan Rautalammin työväentaloa joskus 1920-luvulla. Ehkä Aatukin on mukana tässä väkijoukossa.