Pulunmetsästäjän yksinäisyys

Lonely LondonersSam Selvon (1922-1994) oli trinidadilaissyntyinen kirjailija ja journalisti, joka kirjoitti Britannian karibialaissyntyiset ”hustlerit” maailmankartalle 50-60-luvuilla, aikana, jolloin tämäntyyppinen kirjallisuus ei ollut vielä trendikästä. Selvonin tuotantoa on alettu lukea uudelleen kriittisemmin ja syvällisemmin vasta miehen kuoleman jälkeen. Ehkä hän oli ensimmäisiä karibialaisia kirjailijoita, jotka uskalsivat kirjoittaa täysin omalla kreolillaan, ja ehkä tästä syystä hän ei elinaikanaan päässyt suuren yleisön huomioon – kreolin ymmärtäminen kun vaatii hieman ponnistelua ei-natiivilta lukijalta.

Selvon tuntuu kuvaavan eritoten Karibian mustan väestön muuttoliikettä, mutta hän itse oli intialaista alkuperää ja yksi neljäsosaa skotti. Kirjoittajana hän tuntuu identifioituvan ei-valkoiseksi, värilliseksi. Britanniassa 60-luvulta eteenpäin ”mustuus” onkin ollut eritoten poliittisen identifikaation ja solidaarisuuden lähde, joten on luontevaa, että Selvonia arvostetaan mustana kirjailijana.

The Lonely Londoners (1956) on aikainen postkoloniaalin kirjallisuuden klassikko, jossa seurataan sekalaisen mustan poikaporukan selviytymistä Waterloon aseman laivajunalta uuteen elämään kylmässä maassa. Teoksessa ei varsinaisesti ole päähenkilöä, mutta keskeisiä ”hustlereita” ovat Moses ja Galahad. Mosesille on annettu tehtäväksi asettaa Galahad aloilleen Lontoossa vain siksi, että joku Trinidadilla tuntee hänet. Mies kiroaa hyväntahtoisuuttaan, sillä tällaisia pyyntöjä satelee hänelle harva se päivä. Muutaman vuoden oleskelu Britanniassa on saanut miehen arvostamaan jonkunasteista yksityisyyttä, mutta silti hänen asuntolahuoneessaan majailee usein vähemmän maksukykyisiä veljiä. Rahan lainaaminen ja tyttöystävien kierrätys vie miesten vapaa-ajasta aimo osan.

Hurjin ”hustler” on nigerialainen Captain, joka onnistuu elättämään itsensä useammalla nuorella valkoisella kaunottarella luvaten näille lokoisaa elämää ministerin vaimona kotimaassaan heti, kun saa paperityönsä valmiiksi. Captain polttaa aina kalliita Benson&Hedges-savukkeita, vaikka hän ei ole koskaan pitänyt työpaikkaa viittä päivää pidempään. Karibialaisten karnivaaleihin hän yleensä tulee useamman kuuman misun kanssa, ja lähtee juhlista kotiin jonkun uuden kanssa.

Pienemmät ”hustlerit” eivät aina onnistu pokaamaan misuja, ja työttömyyskausina he joutuvat käyttämään mielikuvitustaan ravinnon löytämiseksi urbaanista viidakosta. Galahadin tekee mieli linnunlihaa, johon hän on tottunut Trinidadilla – niinpä hän alkaa tutkia pulujen käyttäytymistä Kensington Gardenissa ja eräänä päivänä toteuttaa haaveensa, kesyn pulun lahtaamisen. Valitettavasti ohikulkeva vanha hieno rouva huomaa mustan miehen rikoksen ja melkein soittaa poliisin perään. Asuntolassa Moses toruu nuorempaa veljeään englantilaisten pyhien arvojen tahraamisesta, mutta miehet syövät silti pulumuhennoksen riisillä suurella ruokahalulla. Romaanin nimi taitaa ollakin jonkunlainen vitsi, sillä tässä kuvataan nimenomaan mustien veljien yhteisöllisyyttä eikä syvää vieraantuneisuutta tai eksistentiaalista angstia.

Romaanissa ei oikeastaan tapahdu kummia, vaan fokus on kielessä  ja ilmaisussa. Kieli tuntuu autenttiselta ja kodikkaalta, tämän päivän dancehall-rap-hiphop-kuvastoihin tottuneesta jopa trendikkäältä, sillä nämä 50-luvun ”hustlerit” puhuvat vähän kuin Sizzla tai Snoop Lion. Selvon ei kuvaa raakaa rasismia, vaan on kertojana humoristinen ja lempeä. Calypso ja steel band-musiikki lämmittävät sumuisia Lontoon iltoja, ja karibialaisten juhliin tulee yleensä huomattava määrä brittejä. Rotusuhteissa on epätasapainoa ja eksotisointia, mutta Selvon ei maalaa toivotonta tulevaisuutta monikulttuuriselle Britanialle (esimerkiksi Hanif Kureishi on kyynisempi ja Zadie Smithin huumori on paljon mustempaa kuin Selvonin). Selvonin maailmankuva vaikuttaa vasemmistolaiselta ja rakentavan rauhanomaiselta – tässä esimerkiksi kuvataan kohtuusympaattisesti ”hustlereiden” visiittiä työvoimatoimistoon eikä revitellä viranomaisten ilkeydellä.

Voin kuvitella, että Selvon on toiminut tiennäyttäjänä monelle nuoremmalle karibialaistaustaiselle kirjailijalle. Suoran yhtymäkohdan löysin jamaikalaistaustaisen Andrea Levyn (s.1956) tuotantoon, joka on myös kirjoittanut paljon 40-50-lukujen ensimmäisen sukupolven kokemuksista ja jonka Small Island on ilahduttanut myös tv:n katsojia koskettavana minisarjana. Selvonin ja Levyn lukeminen yhdessä olisikin suotavaa, sillä näin tehden saa hyvän kuvan Britannian karibialaisten historiasta molemman sukupuolen näkökulmasta, kahden eri sukupolven dialogina.

Mainokset

Onnen kirjanpitäjä

hall-stockholm-central-stationKarl Ove Knausgårdin toinen taistelu imaisi mukaansa vakavammin kuin ensimmäinen. Tämän kulutin uudenlaisessa miniaatyyri-Miki-muodossa, jota kehun nyt kaikille – lukukokemus ei tosiaankaan vähentynyt, vaan jaksoin lukea kevyttä minikirjaa sängyssä tuntikaupalla verrattuna pokkarin tai sidotun kirjan painoon. Ehkä sisältökin vaikutti lukukuntoon, mutta muodollakin tuntui olevan merkityksensä. Edelleen suitsutan Kindlen ylivertaisuutta, vaikka en ole ladannut laitteeseeni yhtään teosta yli vuoteen – laitteen laturi on kadoksissa. Knausgårdin loppuosat ovat tosin tulossa luokseni ruotsinkielisinä standardipokkareina – taistelujen loppu tulee siis kestämään viikkoja, ellei kuukausia ja jos hyydyn kesken seikkailun, annan sen itselleni anteeksi.

Toisessa osiossa Karl Ove on emigroitunut Tukholmaan paetakseen ahdistavaa avioliittoaan bergeniläisen Tonjen kanssa. Uudessa kaupungissa hän tuntee tasan kaksi ihmistä, opiskeluaikojen tutun Geirin, joka lähti Ruotsiin jo ennen valmistumistaan ja paljasjalkaisen tukholmalaisen Lindan, jonka hän tapasi kirjoittajakurssilla. Geir tulee häntä vastaan rautatieasemalle nk. homoympyrän kohdalle täsmällisesti klo 17, ja tuomitsematta ystävänsä epätyypillistä valintaa auttaa häntä uuden elämän alkuun uudessa maassa. Ruotsissa hän ei ole dramaattisesti ”toinen”, mutta kaupan myyjät eivät ymmärrä sanaakaan norjaa ja hän joutuu ulkomaalaisen statukseen haluamattaan. Olla norjalainen Ruotsissa ei suorastaan vedä puoleensa suurena maahanmuuttosaagana, mutta Knausgårdin pienet huomiot kulttuurieroista silti viihdyttävät. Itse koen norjalaisten tavat ja maneerit kotoisammiksi kuin ruotsalaisten, ainakin tähän kertomukseen nojautuen.

Lindaan Karl Ove oli taannoisen kurssin aikana niin rakastunut, että naisen torjuttua hänet hän viilsi ympäripäissään kasvonsa kurssikeskuksen vessassa, mutta tapahtuman jälkeen hän yritti kuitata arvet känniörvellyksellä. Uudelleentutustuminen Lindaan ei ole helppoa, mutta lopulta pariskunta onnistuu löytämään yhteisen sävelen. Linda on mielenterveyskuntoutuja, latentisti maanisdepressiivinen, joka onnistuu seurustelun tiiveimmän ajan pitämään tuhoavia piirteitään vakan alla. Karl Ove ei suorastaan tiedosta omia henkisiä ongelmiaan, mutta tuntuu että tässä parisuhteessa vakka on valinnut kantensa.

Toisaalta Linda vaikuttaa Knausgårdin maalaamista henkilöistä kaikista järkeenkäyvimmiltä, ja kahden taiteilijan suhteesta löytyy paljon iloa, valoa ja sähköä. Vaimon sairauden kuvaaminen ei tunnu hyväksikäytöltä, päinvastoin se voimistaa kaikkia vastaavia oireita kärsiviä elämään elämäänsä pää pystyssä. Kuitenkin parisuhteen syöverit vaikuttavat kuluttavilta – Linda on ripustautujatyyppiä ja loukkaantuu, jos Karl Ove päättää lähteä veljensä kanssa reissuun eikä hänen. Pariskunnan yhteiset reissut ovat täynnä kiukuttelua ja draamaa; Linda ei osaa arvostaa heidän yhteistä laatuaikaansa edes Venetsiassa tai Pariisissa, ja verensokerivajeessa kiukuttelu yltyy yleismaailmalliseksi vittuiluksi, johon osallisiksi pääsevät tarjoilijat ja viattomat kanssamatkustajatkin.

Tämän Karl Ove kuittaa kahden kansan välisellä kulttuurierolla: ruotsalaiset ovat pienestä pitäen tottuneet saamaan välipaloja päiväkodeissaan, kun taas norjalaiset on kasvatettu niukkuudessa ja tiukkojen ruoka-aikojen raamissa. Tämän voin itsekin allekirjoittaa – vähäisillä Norjan-reissuillani minulla on usein ollut nälkä, mutta se on tuntunut jopa kotoisalta. Ruotsin hyvinvointi on taas sitä, että pikaruokaa tungetaan ihmisille joka kulman takaa, ja erityisesti Tukholmassa 24/7- kulttuuri on totisinta totta. Minusta taas on oikeutettua, että ruoan tarjoilu lopetetaan jossain vaiheessa päivää. Norjassa arvostetaan edelleen ”kunnon ruokaa”, ja rakkaudenosoituksena Karl Oven äiti lähettää pojalleen jouluksi postipaketissa ”tikkulihaa”, kuivattua lampaan kylkeä, joka on heidän paras jouluherkkunsa lipeäkalan ohessa.

Ruotsalaisen keskiluokkaisen kulttuuriväen mitäänsanomattomasta sovinnaisuudesta Knausgård saa myös paljon irti: Norjassa kun ns. älyköt ovat häpeilemättä ilkeitä toisilleen, eivätkä yritä miellyttää ketään. Itse olen todella nauttinut norjalaisten debateista monikulttuurisuudesta – heillä kun ei välttämättä tunneta käsitettä poliittinen korrektius. He uskaltavat tykittää paljon raikkaammin kuin suomalaiset, ja näihin debatteihin osallistuvat myös maahanmuuttajat itse.

Geir-ystävä kutsuu Karl Ovea onnen kirjanpitäjäksi, viitaten miehen periluterilaiseen itsekuriin ja moraalikäsitykseen. Karl Ovelle esimerkiksi junan konduktöörille valehtelu on kauhistus, ja hän maksaa aina mielellään kaikesta täyden hinnan. Hänen työhuoneensa koskemattomuus on työnteon ehdoton reunaehto – hän ei esimerkiksi pysty kirjoittamaan huoneellaan silloin, kun anoppi on ollut siellä yöpymässä ja jättänyt shampoopullonsa vessaan näkyville, ja mikä yökötys, suihkun lattiakaivossa näkyy anopin hiuksiakin. Knausgård levittää oman pikkusieluisuutensa ja rajoittuneisuutensa maailman ruodittavaksi, tehden tästä paikoitellen huikeaa sielun alkemiaa.

Vakavampi kysymys, mitä monet naiset ennen minua ovat jo pohtineet Knausgårdia lukiessaan, liittyy sukupuoleen, tilaan ja ääneen. Ketään naiskirjailijaa en tunne, joka olisi onnistunut julkaisemaan 3500 sivua paljastuksia omasta elämästään. Olin jopa naisten omaelämäkertojen tutkija edellisessä elämässäni, kai minun pitäisi tietää, jos joku nainen jossain olisi onnistunut räjäyttämään muistelmapankin. Yksi ystävä vertasi Knausgårdia Pirkko Saisioon, joka kirjoitti vuosina 1998-2003 omaelämäkerrallisen fiktiotrilogian ja sai sen jälkeen Finlandia-palkinnon. Vertaus on osuva tekstien saaman kunnioituksen vuoksi, mutta muistaakseni Saision teoksissa ei vietetty 50 sivua lapsen syntymäpäivillä – hänen kerrontansa oli tiiviimpää ja yhteiskunnallisempaa, ei silmiinpistävästi Pirkko-keskeistä. Saisiota lukiessa en koskaan kokenut epämukavuutta, vaivaantuneisuutta tai myötähäpeää. Knausgårdia lukiessa tunnen, mutta tavallaan nautin näistä kokemuksista.

Knausgård on hirvittävän tyypillinen keskiluokkainen korkeasti koulutettu valkoinen heteromies, jonka elämässä on aina ollut jonkunlainen perusturva. Hän ei esimerkiksi tilitä lainkaan köyhyydestä siitä huolimatta että hän on elänyt lähes koko aikuisikänsä palkkatyön ulkopuolella. Hänellä tuntuu olevan aina varaa syödä ulkona, ostaa kalliita taidekirjoja ja ajaa taksilla. Hän onnistuu aina saamaan kohtuullisen halpavuokraisia asuntoja kaupunkien kermapersevyöhykkeeltä tutunkaupalla. Tukholma sopii hänen habitukseensa paremmin kuin norjalaiset kaupungit, joissa eletään edelleen kuin isoissa kyläyhteisöissä ja tönitäänkin toisiaan ruuhkassa. Hän ihailee ruotsalaisia, jotka ovat onnistuneet kehittämään kohteliaisuuden kulttuurin siihen pisteeseen asti, etteivät tuntemattomat koskaan kosketa toisiaan edes väentungoksessa. (Mikä helpotus asua Suomessa! Täällähän voi törmätä toiseen fyysisesti vaikka Lieksan Pielisentiellä marraskuisena iltana klo 21, kun kylässä on tasan yksi juottola auki ja katuvalotkin ovat osittain sammuneet.)

Näinä päivinä valkoisilla heteromiehilläkin on lupa tilittää ja tehdä henkilökohtaisesta poliittista. Pitkäpiimäiset jutut päiväkodin valtasuhteista, perhejuhlista, ruoanlaitosta ja siivouksesta menevät läpi, kun kirjoittajana on hyvinvoiva norjalainen mies. Kai sitten Knausgård on poikkeuksellisen taitava sanojen käyttäjä, että jopa minä, talouskoulua käymätön homssantuu ja sitoutumiskammoinen sinkkuäiti, jäin näiden koti- ja parisuhdekeskeisten purkausten vangiksi.

Knausgårdin lukeminen on vähän samanlaista kuin norjalaisen junan kulun seuraaminen dokumentissa, jossa maisema näytetään samaan aikaan neljän vuodenajan väreissä. Jos pidit tuosta Yle Teemalla pyörineestä ikuisuussarjasta, saatat ihastua myös ”Knasun” hourailuihin. Slow life ja leppoistaminen kun kummittelevat näiden rivien takana.

 

 

 

Tukevasti epämukavuusalueella

KnausgardKarl Ove Knausgårdin Taisteluni 1-6 on tullut suomalaisen rahvaan tietoisuuteen viiveellä: viime syksyn kirjamessuilla melkein hankin ensimmäiset kaksi teosta, mutten ollut vielä vakuuttunut lukuprojektin kannattavuudesta. Tänä kesänä teoksista on ollut enemmän hössötystä suomalaisissakin medioissa, ja seurattuani kavereiden kohkaamista ”Knasun” ylilyönneistä ja edesottamuksista päätin vihdoin hankkia itselleni 1. taistelun AdLibris-verkkokaupan tarjoushintaan 3,90.

Ennen teoksen saapumista näin Yle Teemalta hänestä tehdyn hienon dokumentin, joka viritti minua sopivasti tunnelmaan. Seurasimme Karl Ovea noin puolen vuoden verran julkisuushullunmyllyn keskellä, jonkun verran työmatkoilla, mutta enimmäkseen kotonaan Skoonessa ja reissuillaan ”juurilleen” Norjaan. Tapasin väsyneen ja kuluneen miehen, joka vietti työpäiviään lähinnä musiikkia kuunnellen piilopirttinsä sivurakennuksessa ja poltti ketjussa. Tapasin hänen bipolaarisuudesta kärsivän, herkänoloisen, mutta fiksun Linda-vaimon, hänen älykkään oloisen, syöpää sairastavan äitinsä, isoveljensä joka oli Karl Oven freesimpi kaksoisolento ja lapsistakin näytettiin välähdyksiä. Häntä haastateltiin maagisessa Etelä-Norjan luonnossa, vuorilla, vuonoilla ja avomeren rannalla ja hänen harmaantunut habituksensa sulautui täydellisesti talvimaisemaan.

Teos kyllä vangitsi minut niin, että luin sen reilussa vuorokaudessa, vaikka se ei ollut helppolukuinen. Pidin teoksessa erityisesti kielestä ja norjalaisen arkielämän kuvauksista, esimerkiksi ruokaan ja musiikkiin liittyvistä oivalluksista. Knausgårdilla ja minulla on samanlainen musiikkimaku ja minusta hieman vanhempana olemme käyneet läpi samantyyppisen musiikillisen kasvuprosessin – hän esimerkiksi kirjoittaa valloittavasti  The Pixies-yhtyeestä, johon minulla liittyy vahvoja muistoja. Ottaen huomioon että teoksen kantava teema on isän kuolema, romaani on ylistyslaulu elämälle kaikissa sen muodoissaan. Knausgårdilla on taito vetää lukijansa sellaisille epämukavuusalueille, ettei teosta suositella herkkähermoisimmille, mutta loppujen lopuksi ainakin tämä ykkösosa koostuu melko tavallisista ihmiselämän kriiseistä ja käännekohdista. Epämukavuus tässä teoksessa liittyy alkoholismiin, likasiivoisuteen ja vanhuudenhöperyyteen. Jouduttuaan tyhjentämään isoäitinsä talon järkyttävästä paskasta Karl Oven ja hänen veljensä Yngven suhde syvenee ja saa uusia merkityksiä, ja mielestäni tämä juoni oli teoksen pelastusrengas, se inhimillinen ulottuvuus, joka veti muuten karun kerronnan takaisin tolkullisuuteen ja inhimillisyyteen. Siivouskohtaukset ovat sen verran eeppisiä, että ne nostivat kerronnan aivan uudelle tasolle.

Teosten vastaanotto on ollut myrskyisää mm. seuraavista syistä: 1) Knausgårdia pidetään itsekkäänä narsistina, joka käyttää hyväkseen läheisiään vain rikastuakseen, 2) läheisten vakavien ongelmien inhorealistista kuvausta pidetään epäeettisenä, 3) lukijoiden on ollut vaikeaa ymmärtää fiktion ja omaelämäkerran rajapintoja ja eritoten ottaa teoksia vastaan fiktioina. Ensimmäistä syytettä en missään nimessä allekirjoittaisi, sillä mielestäni teos on kaikkea muuta kuin napanöyhtäinen.  Knausgård ei vello omissa komplekseissaan, vaan kuvaa pikemmiten suhteitaan muihin ja ympäröivään maailmaan paljastaen välillä liikuttavaakin herkkyyttä. Lapsuuden kuvaajana hän on suorastaan loistelias. Toisen syytteen ymmärrän, mutta muistaa pitää, että Knausgård kysyi kaikilta elossa olevilta päähenkilöiltä luvan heistä kirjoittamiseen ja on ollut heidän kanssaan yhteyksissä kirjoitusprosessin aikana. Kolmannen ongelmakohdan ymmärrän parhaiten, se hämmensi itseänikin lukijana ja voin kuvitella, kuinka paljon se on hämmentänyt norjalaisia, joista monet pystyvät bongaamaan teoksista tuttujaan. Tavallaan kirjoista on tullut juorukalentereita tai paikallisen Seiskan korvikkeita norjalaisten työpaikkojen kahvihuoneissa, mikä ei todennäköisesti ollut kirjailijan tarkoitus.

Minua ensimmäinen taistelu inspiroi mm. kirjoittajana. Paikoitellen teoksesta löytyi filosofisia helmiä ja pohdintoja kirjallisuuden ja taiteen olemuksesta. Nämä pohdinnat vetävät arkista kerrontaa ylöspäin ja kuljettavat lukijan mielenmaisemasta toiseen. Jaan Knausgårdin kanssa erityisesti kirjoittamiseen liittyvän angstin, ja erityisesti tämä ajatus lohdutti:   ”Kun ihminen tietää liian vähän, mitään ei ole olemassa. Kun ihminen tietää liian paljon, mitään ei ole olemassa. Kirjoittaminen on sitä, että vetää tietämisemme varjoista esiin sen mikä on olemassa. Siitä kirjoittamisessa on kyse. Ei siitä mitä tapahtuu, ei siitä millaisia toimintoja siinä tapahtuu, vaan siinä, omassa itsessään. Siinä se on kirjoittamisen paikka ja tavoite. Mutta miten sinne pääsee?” (s. 216)

Joudun hankkimaan toisen taistelun käsiini pian, sillä olen jo koukussa. Kolmaskin näyttää olevan suomennettu, mutta siitä eteenpäin taisteluja joutuisi lukemaan ruotsiksi tai norjaksi. Vaikka luen ruotsiksi kevyttä viihdekirjallisuutta, luulen, etteivät hermoni riittäisi Knausgårdin tiiliskiviin toisella kotimaisella. Suomentaja Katriina Huttuselle kiitos oivaltavista sanavalinnoista ja sanonnoista. Knausgårdin taistelut eivät ole koomisia, mutta hänen seniilin isoäitinsä puhuessa nauroin, osaksi onnistuneen suomennoksen ansiosta.

Eleganttia esseistiikkaa

Pariisin mustat kirjailijat 1956James Baldwin tuntuu kummittelevan vähän kaikkialla, minne kuljen – nyt löysin hänen v. 1961 esseekokoelmansa Nobody Knows My Name hieman kömpelönoloisena suomennoksena. Tai kömpelö lukukokemus johtui kenties siitä, että suhteeni äidinkieleni neekeri-sanaan on problemaattinen vuonna 2013, kun taas Baldwin itse viljeli sanoja Negro ja nigger poliittisesti, itsevoimaannuttavana tehokeinona kokoelmansa jokaisella sivulla. Jos olisin lukenut teoksen englanniksi, en olisi ehkä kokenut samaa vaivautumista.

Ylläoleva kuva on vuoden 1956 afrikkalaisten ja afroamerikkalaisten kirjailijoiden kokouksesta Pariisissa, johon Baldwinin lisäksi osallistui sellaisia kuuluisuuksia kuin Frantz Fanon, Aimé Césaire ja Leopold Sénghor. Baldwinin raportin mukaan kokoukseen osallistuneiden kommunistien ja kristittyjen uskovaisten oli vaikea löytää yhteistä säveltä, ja erityisesti kommunistit boikotoivat niitä sessioita joissa puhuttiin hengellisyydestä tai henkisyydestä. Baldwin itse osallistui kaikkiin sessioihin kokien yhteenkuuluvuutta molempien ”leirien” sanomien kanssa, haluamatta tulla leimatuksi kumpaankaan. Mitään yhteistä afrikkalaisen kirjallisuuden henkeä kokouksessa ei edes pyritty löytämään, mutta kohtaamisten on täytynyt olla silmiä avaavia kaikille. Naisia kuvassa näkyy vain pari, heidänkään nimiään en tiedä, mutta kokouksen iltajuhlissa väkeä viihdytti mm. Josephine Baker. Näissä bileissä olisin halunnut olla mukana!

Esseistä valtaosa käsittelee Yhdysvaltojen rotusortoa ja pohjois- ja etelävaltioiden välistä historiallista kuilua. Esseitä kirjoittaessaan Baldwin itse vieraili elämänsä ensimmäistä kertaa Etelässä (Pohjois-Carolinassa ja Atlantassa) ja kirjoittaa erityisen voimallisesti mustien lasten ja nuorten koulutuskysymyksestä: hän yrittää ymmärtää mustia vanhempia, jotka edelleen kannattavat segregoituja kouluja siitäkin huolimatta, että niiden oppimistulokset ovat valkoisten kouluja matalammat ja rikollisuus ja teinivanhemmuus tuntuvat nuorista selkeämmältä tulevaisuuden vaihtoehdolta kuin jatko-opinnot. Hän yrittää ymmärtää myös niitä ”edistyksellisiä” jotka lähettävät lapsensa valkoisten kouluun silläkin uhalla, että lasten päälle syljetään. Amerikkalaisen koulutusjärjestelmän tulevaisuutta hän ei maalaa ruusuisin sävyin, sillä perustavaa laatua olevaa ongelmaa ei olla pyritty lähestymään: kysymystä amerikkalaisesta identiteetistä ja siihen keskeisenä juonteena liittyvää rotukysymystä. Amerikkalainen yhteiskunta Baldwinin mukaan epäonnistuu, jos ei kykene määrittelemään mustan miehen paikkaa siinä – tämän kysymyksen välttely vaikuttaa negatiivisesti myös valkoisen väestön minäkuvaan. Teoksen nimi viittaa koko Amerikan kansakunnan dilemmaan: Harlemin kadulla humalassa hoiperteleva, anonyymi nigger on koko kansakunnan harjoittaman itsepetoksen käyntikortti.

Baldwin käsittelee rotuun liittyviä kysymyksiä tasapainoisesti, selkeästi ja elegantisti – hänen pohdintojensa pohjalla ei ole viha tai katkeruus, vaan älyllinen rehellisyys. Hänen äänensä on vakaa ja rauhallinen. Monet hänen esittämänsä kysymykset identiteetistä ja rotusuhteista tuntuvat edelleen osittain vastaamattomilta ja siksi tarpeellisilta.

Baldwin lähti nuorena miehenä diakonissojen, tamburiinien ja halleluja-huutojen säestämästä Harlemista ”valkoisten maailmaan” ja ehkä vasta Pariisissa aitojen afrikkalaisten parissa kohtasi syvällisemmän oman afroamerikkalaisen identiteettinsä. Vaikka hän jätti tunnustuksellisen, karismaattisen uskonnon, hän pohtii näissäkin esseissä uskoa Jumalaan. Tämä kohta liikutti minua koko teoksessa eniten:

”Jumalan yhteydessä oleminen merkitsee todellisudessa suunnatonta, ylivoimaista kaipausta ja iloa ja voimaa, jota emme voi hallita, joka hallitsee meitä. Käsitän oman elämäni matkaksi kohti jotakin, jota en ymmärrä, kohti jotain joka lähestyessään tekee minut paremmaksi. Käsitän Jumalan vapauttajaksi enkä välineeksi hallita toisia. Rakkaus ei ala eikä lopu tavalla jolla kuvittelemme sen alkavan ja loppuvan. Rakkaus on taistelua, rakkaus on sotaa, rakkaus on kasvamista (s. 123).”

Baldwinin Jumalasuhde on siis mystinen, nöyrä ja antautuva. Tämä pohdinta yhdistettynä pohdintoihin homoseksuaalisuudesta antaa kyllä hengellisiä eväitä myös tämän päivän sateenkaarikristityille.

Baldwin osoittautuu Ingmar Bergmanin elokuvien tuntijaksi, ja yksi esseistä käsittelee hänen matkaansa Tukholmaan, jolloin hän tapaa Bergmanin sorvin äärellä Filmstaden-studiollaan. Kohtaaminen on välitön ja teeskentelemätön; miehet puhuvat tehdyistä töistään ja Bergman kieltäytyy kertomasta mitään tekeillä olevista tai tulevista töistään. Ruotsissa Baldwin kohtaa protestanttisen perintönsä ja näkee monissa kulttuurialan ihmisissä samanlaista ehdottomuutta kuin mustissa harlemilaisissa saarnasmiehissä. Ruotsalaisten jazzklubien kalpea imitointi huvittaa häntä. Muuten hän tuntuu viihtyneen maassa erinomaisesti.

Jumalanäidin kiroama

PAHAN_~1Hilkka Ravilon romaanit ovat tulleet minulle tutuiksi blogosfäärin kautta – vaikka kirjailija ei ole valtavirtamedioiden suitsuttama, hänellä riittää uskollisia lukijoita sosiaalisessa mediassa, jotka ovat tainneet lukea naisen koko tuotannon läpi. Ravilo tunnetaan uskonnollisuuden, seksuaalisuuden ja intohimorikosten kuvaajana. Tapahtumapaikkoina usein Suomi Pohjois-Savosta pohjoiseen ja uskonnollisena kontekstina herännäisyys tai lestadiolaisuus.

Itse sain käsiini Pahan tyttären (2005, Myllylahti), joka seuraa Marleenan matkaa tyttöydestä naiseuteen Kainuun peräkylältä Helsinkiin. Marleena on syntynyt talvisodan aikana äidin kohtaamisesta venäläisen sotilaan kanssa. Tyttären sosiaalinen isä suutari-Pekka alkaa puolustaa tytärtään äidin vainoharhaisen uskonnollisen sekoilun edessä; henkisesti häiriintyneen äiti-Tiinan mukaan Marleena on pirun riivaama pentu, joka tulee aiheuttamaan paljon tuhoa, jos hänet jätetään valvomatta. Perheen sisäinen psykodraama kehittyy niin uhkaavaksi, ettei Pekalla ole muuta vaihtoehtoa kuin lähettää tyttärensä Helsinkiin Kirsti-sisarensa elätiksi.

Marleena saa mahdollisuuden kehittää taiteellista ambitiotaan pääkaupungissa Vapaan taidekoulun kurssien kautta. Hän on kurssinsa priimusoppilas, ja saa parhaat työnsä kehystettyä naapurikorttelin tutun Sergein toimesta. Ikävä kyllä, Marleenan poikaystävä venäläisen emigranttiperheen vesa Niko varastaa taulut ja pistää näyttelyn pystyyn omissa nimissään. Tämän jälkeen Marleena päättää kostaa Nikolle tuomalla treffipaikalle tämän kammoaman tarantulan. Vaikka tarkoituksena on vain säikähdyttää, Niko kuolee kauhistuksesta puistonpenkille.

Nikon kuolema kuten jotkut muutkin juonenkäänteet kuulostavat kieltämättä hieman tarkoituksenhakuisilta tai epätodennäköisiltä. Muutaman vuoden kuluttua Marleena löytää karanneen aviomiehensä Kainuusta siskonsa susiparina, ja päätyy tappamaan tämänkin nyt tarkoitushakuisesti.  ”Pahuuden” juuret Marleena kartoittaa syntymäänsä ja oman äitinsä tapaan kohdella äpärätytärtään. Onhan Marleenalla toisessa jalassa yhteenkasvaneet varpaatkin kuten suosta löytyneellä isällään.

Teoksessa on kiinnostavaa ristivalotusta luterilaisen ja ortodoksin uskonnon ja suomalaisen ja emigranttivenäläisen kulttuurin välillä, myös symbolisella tasolla. Ortodoksi usko esiintyy sallivampana ja humaanimpana kuin syrjäseutujen herännäinen kristillisyys, johon sekoittuu monia ei-kristillisiä elementtejä. Pirun karvaisella kädellä pelottelu juurtuu lukijassa luihin ja ytimeen.

Löydän teoksen mielenmaisemasta paljon yhteistä goottikertoja Päivi Alasalmen teosten kanssa. Molemmat naiset ovat riipivän taitavia kaivamaan esiin ns. ”tavallisen” kansan pimeän puolen. Täytyy jatkaa harjoitusta löytääkseen Ravilon kerronnan ytimen.

Mulgimaan porvarillisuus

Estonia 074Viron-reissun kolmas rastimme oli Viljandin kaupunki, jossa vietimme pari päivää leppoisassa esikaupunkitunnelmassa. Noin 19000 asukkaan kaupunki on ympäröivän Viljandimaan pääkaupunki, ja se tunnetaan enimmäkseen kansanmusiikin keskuksena. Missasimme Viljandi Folk Festivalin viikolla, eikä vierailuaikanamme kaupungissa tapahtunut mitään erikoista.

Majapaikaksi sattui Villa Spa Peetrimoisa kaupungin laidalla, jonka lähimaastossakin riitti nähtävää – ehkä tavallista virolaista arkea. Vierailumme sattui kesän kuumimpiin päiviin, mikä sisämaassa kääntyy pakahduttavaan tunkkaisuuteen. Onneksi hotellissa oli uima-allas, joka hieman viilensi tunteita. Muuten hotellissa yöpyminen oli tukalaa verrattuna muihin kohteisiin – ilmastointi ei pelannut ja lakanat olivat hikisen tekokuituisia. Paikan sijainti ei myöskään ollut ihanteellinen autottomille kulkijoille (pois lähtiessä tosin saimme kyydin keskustaan hotellin managerilta, joka myös kertoi jotain lisää alueen arkkitehtuurista – ystävällistä ja paikan pisteitä nostavaa).

Estonia 090Positiivista visiitissä oli, että pääsin tekemään kävelyjä porvarillisille asuinalueille, joissa jugendtalojen keskeltä nousi aina muutama vasta rakennettu uusrikkaiden ökyresidenssi. Peetrimoisan alue näytti suunnilleen samalta kuin Kauniainen Suomessa. Mitä hulppeampia jugendtaloja nousi kuin sieniä sateella vehreässä laaksossa, ja nämä tilavat villat on kuulemma rakennettu vasta 1950-luvulla. Viron kommunistisen politiikan porsaanreiät jäivät askarruttamaan mieltä. Kuinka sadat ellei tuhannet perheet ovat pystyneet rakentamaan itselleen tuollaisia residenssejä maassa, jossa yksityisomaisuutta ei kuulunut olla?

Viljandi näytti muutenkin ”rikkaidenrannalta”: korkeimmassa havaitsemassani kerrostalossa oli tasan kolme kerrosta ja niitä näkyi omalla vyöhykkeellämme alle yhden käden sormien. Yleisimmät autot tuntuivat olevan BMW ja Audi. Tilava omakotiasuminen omenapuineen ja halkopinoineen tuntui hyväksyttävältä normilta. Omenapuiden ja savunhaju saivat aikaan ikimuistoisen bouquet’n pikkukaupungin ilmassa.

Viljandissa tutustuimme keskiaikaisen linnan raunioihin, kaupunginmuseoon, vanhaan vesitorniin ja useisiin kauppoihin. Söimme loistavan lounaan keskustan Armeenia köökissä – erityisesti lämpimät viininlehtikääryleet jogurttikastikkeella nostivat dolman arvoon arvaamattomiin. Kirppareita ja antikvariaatteja oli vanhassa kaupungissa kohtuuhyvin myös. Isoimmalla ostarilla sijaitsi kotoisasti maan ainoa Anttila-tavaratalo, jonne emme kuitenkaan eksyneet.

MulgimaaMulgimaa alkaa Viljandista etelään, se on perinteisesti ollut maan vaurainta maanviljelysaluetta kartanoineen ja ahneine kapitalisteineen. Sen keskus on Abja-Paluojan pitäjä n. 3000 asukkaan vahvuisena. Kuuluisin mulgi tänä päivänä on maan presidentti Toomas Hendrik Ilves. Mulgit ovat olleet varakkaita, hyvin koulutettuja ja vaikutusvaltaisia viljelijöitä, jotka kärsivätkin stalinismin aikana massapuhdistuksen juuri porvarillisen asenteensa vuoksi. He onnistuivat saamaan aikaan alueelleen kansakoulujärjestelmän jo vuonna 1810, joten muita lukutaitoisempina he ovat olleet eteviä maa- ja kiinteistökaupoissa. Muut virolaiset vitsailevat mulgien rahanahneudella ja kitsaudella. Tyhmyydestä heitä ei kuitenkaan syytetä kuten Suomen laihialaisia.

Mulgin murre on miltei kadonnut maailmankartalta sen puhujien kadottua Siperiaan, mutta voimme vielä saada aavistuksen sen historiasta tutkimalla alueen perinteisiä miesten mustia huppuasuja ja nauttimalla ehtoisaa mulgipuuroa (johon on sekoitettu rasvaista sian kylkeä). Kieltämättä presentaationi tästä kansasta jää ohuenlaiseksi. Kiinnostaisi kuulla lisää natiivi-informanteilta.

Kolmisin parisängyssä

tamaraEeva Kilven Tamara (1972) herätti aikanaan pahennusta aikuisen naisen aktiivisen seksuaalisuuden kuvauksellaan. Minulla on ollut Tamara pöydälläni työn alla jo viikkoja, ellei kuukausia, ja jostain syystä sen saattaminen loppuun oli hidas ja tökkivä prosessi. Teoksen konteksti ja sen saama vastaanotto kiinnostavat, sillä Kilpi on ollut monessa suhteen pioneeri, herättäjä ja uuden aloittaja. Ongelmaksi nousi Kilven etäännyttävä, miltei ylisivistynyt kieli.

Tamaran asetelma on erikoinen ja kinkkinen: siinä vammainen, pyörätuoliin sidottu akateeminen mies raportoi ystävänsä Tamaran muista miessuhteista ja tuntuu saavan seksuaalisia kicksejä Tamaran kertomuksisa yöllisistä seikkailuistaan. He kohtaavat kolmisin parisängyssä, Tamaran ollessa edelleen märkä viimeisestä panostaan. Tamara ja kertoja ovat opiskelukavereita yliopistolta, ja heidän outo ystävyytensä on kantanut valmistumisen jälkeen vuosikausia. Molemmat lähestyvät jo keski-ikää, ja vaikka Tamara on kertojalle jonkinlainen seksin papitar, häntä kuvataan kaikkine virheineen, ihopoimuineen ja viiksikarvoineen armottomasti läheltä. Tapahtui mitä tapahtui, Tamara ja kertoja ovat voimaltaan ja valta-asemistaan tasa-arvoisia. Vammaisen miehen asemaa ei surkutella, eikä hänestä tehdä säälittävää puutteessa elävää kerjääjää.

Kertoja ja Tamara viettävät usein intiimejä öitä samassa sängyssä, mutta koska kertoja on kaksiraajahalvautunut, he eivät harrasta perinteistä seksiä. Sen sijaan kertoja pyrkii tyydyttämään rakastettuaan käsin ja kielellisin avuin. Näissä rakkauskohtauksissa onkin paljon herkkää ja kaunista. Tamaran suhde kertojaan pohjautuu tottumukselle ja pysyvyydelle, kun taas seksuaalisesti pystyvistä miehistä hän etsii lähinnä kiihkoista panoa ilman sitoumuksia. Ilmeisesti romaanin saama kritiikki ja kohu on pohjautunut feministiseen naiskuvaan: tässä kun on naistoimija, joka vähät välittää yhteiskunnan normeista eikä koskaan edes yritä ripustautua seksikumppaniinsa pysyvän parisuhteen toivossa. Tamara rakastaa fyysisesti ukkomiehiä ja heidän tapaamisen luomaa jännitystä. Koskaan hänen mieleensä ei ole tullut rakastua keneenkään heistä niin paljoa, että alkaisi vokotella heitä pois avioliiton turvallisesta satamasta.

Romaanissa oli hyvää ajankuvaa ja yhteiskunnallista kritiikkiä. Kilpi esimerkiksi kritisoi yhteiskunnan suhtautumista alkoholisteihin, mielenterveyskuntoutujiin ja vammaisiin osoittaen kaikkien inhimillisyyden ja tarpeen tulla kohdatuksi yksilöinä. Tamara on päivisin mielisairaalassa töissä käyvä henkilö, ehkä psykologi tai psykiatrinen sairaanhoitaja, jolla on läheinen suhde potilaihinsa.  Parannettavia hän löytää myös turuilta ja toreilta. Mielisairaat ja alkoholistit soittavat hänelle kysyäkseen, mitä tällä on päällä ja kertoakseen kuinka he tyydyttäisivät häntä, jos olisivat paikalla. Romaani kertookin paljon yksinäisyydestä, kohtaamattomuudesta ja tarpeiden tyydyttämättömyydestä. Sen rosoisuus ja epätäydellisyys vakuuttavat. Kieli etäännyttää.

Tämän päivän kriteereillä Tamara edustaisi luultavasti ihan normikirjallisuutta ilman tarvetta leimata sitä erityisen eroottiseksi. Itseäni lukijana teoksessa tökki hienostelevan kielen lisäksi aika moni eroottinen kohtaus, mutta pidin paljon yleisestä ilmapiiristä ja analyyttisesta asenteesta ympäröivään yhteiskuntaan.