Eestin nuoret rakastavaiset

my_estonia_2Amerikkalaisen Justin Petronen (s.1979) My Estonia, part 2 tarttui käteeni Viljandin kaupungin uneliaassa Rahvaraamat-kaupassa. Tämä oli siunaus, koska väli-Viron enkunkielisten pokkareiden valikoima näytti rajoittuvan Fifty Shades of Grey-trilogiaan, enkä tiennyt, kuinka selviäisin pitkistä bussimatkoista pelkän vironkielisen tabloid-lehdistön eväillä. Tämän teoksen luin tyytyväisenä busseissa, sillä virolaisen aavan peltomaiseman tuijottaminen olisi ollut minunkinlaiselle zen-henkilölle liikaa. Siis Pärnu-Viljandi-Tartto-Tallinna-väleillä en havainnut paljoakaan, maantiet olivat autioita ja asutusten väliset matkat tuntuivat suomalaisestakin liioitelluilta. Suomessa kun kaupunkien välillä näkee kaikenlaista eksentristä viritystä, outoja bensa-asemia ja ite-taiteen gallerioita. Viron pikkukylät vaikuttivat tästä vertailevasta perspektiivistä aika kuolleilta. Kai välissä on elintasoero.

Justin Petrone tuli Viroon 23-vuotiaana ummikkona, naisen perässä ja pian lasta odottavana isänä. Vaimo Epp on naistenlehden toimittaja, hieman tonttumainen vinosilmäinen fennougrinen otus. Justin oli saanut journalistin koulutuksen USA:ssa nuorella iällä, muttei halunnut jäädä kotimaahansa vuolemaan rahaa. Kööpenhaminan, Oslon ja Helsingin kautta Justin päätyi kotivävyksi Viroon v. 2003, aikana jolloin maa oli edelleen rankan uudelleenrakennuksen ja ”euroremontin” kourissa. Alkuaikoina mies rahoitti maassa oleskeluaan kirjoittamalla juttuja Baltic Times– lehteen ja opettamalla englantia yksityisesti teineille ja yritysmaailman väelle. Leivän on täytynyt olla kapeaa, eikä Justinin newyorkilainen materiaalisia arvoja painottava perhe katsonut poikansa elämäntapavalintaa hyvällä. Isäksi tuleminen 23-vuotiaana ja hanttihommien tekeminen itäeurooppalaisessa epävakaassa taloudessa ei kuulostanut amerikkalaisesta suvusta ja ystäväpiiristä cooleimmalta urakehitykseltä. Suoraan sanottuna Justinia pidettiin luuserina. Hyvän hyvyyttään Justinin vanhemmat kuitenkin lainasivat nuorelle parille pesämunan ensiasunnon ostoon Tallinnasta. Asunnon metsästyksestä tuleekin tämän teoksen kantava juoni, joka hauskuttaa ja avaa ovia virolaiseen mentaliteettiin. Kalamajan alueelle he päätyvät ja jos siellä edelleen asuvat, kodin täytyy sijaita coolimmassa sydämessä.

Teos oli paljon sympaattisempi ja syvääluotaavampi kuin esimerkiksi äskettäin arvioimani Susanna Näkin  Hepoa Tallinnaan. Petrone on parhaimmillaan ihmisten ja kohtaamisten kuvaajana: tapaamme monia eksentrisiä virolaisia ja myös suomalaisia, ruotsalaisia ja saksalaisia, jotka avasivat köyhälle amerikkalaiselle ovia ja auttoivat korkeimpien kynnysten ohi. Vaikka Petrone kuvaa heitä raadollisen läheltä, henkilökuvauksista hohtaa ystävyys ja rakkaus. Esimerkiksi suomalainen opettaja Leena, jonka Turun saariston saunalla Justin oli ensi kertaa joutunut riisuutumaan uppo-outojen naisten seurassa, kuvataan mutkattomana tuoppien kallistajana räväkässä naisseurueessa, jonka tahdissa Justin ei tosiaankaan pysy perässä. Hän tekee myös kiinnostavia huomioita pohjoismaisesta (ja amerikkalaisesta) feminismistä verrattuna baltiattarien avuttomaan käytännönläheisyyteen. Miesten ja naisten välinen perinteinen työnjako on edelleen Eestissä normaalia, mutta naiset onnistuvat raivaamaan itselleen näkyvän ja kuuluvan paikan yhteiskunnassa siitä huolimatta. Miehen oletetaan osaavan koota kalusteet samalla kuin naisen oletetaan kokkaavan joka päivä murinoitta. Homoja julkkiksia alkaa jo olla näkyvillä, muttei kellään virolaisella homolla ole samanlaista julkista sädekehää ympärillään kuin Jonas Gardellilla.

Anu Saagimin julkisuuskuvaa Petrone rakastaa, sillä hänen seksuaaliset provokaationsa onnistuvat saamaan suurimmalta osasta kansaa aamukahvit rinnuksille. Vaikka Saagim ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini, aloin Petronen kyydissä ymmärtää hänen mediatemppujaan paremmin kuin ennen. Virolaisen kulttuurin tietynlainen sovinnaisuus ja vaatimattomuus kun tuntuvat nyt aivan käsinkosketeltavilta. Anu S:n tehtäväksi on tullut ravisuttaa kaikkia hyvän- ja pahantiedonpuita. Pikkuhiljaa siis alan ymmärtää kaimaa.

Petronen ymmärrys Baltian politiikasta on kieltämättä lapsenkenkätasolla: hän kommentoi lähinnä silloisen pääministeri Juhan Pärtsin mediaimagoa kissan isäntänä, ja hänen suhteensa kommunistiseen historiaan on yksiselitteinen: hän haluaisi suomalaisten rakennusfirmojen räjäyttävän jokaisen neuvostoaikaisen kerrostalon ja julkisen rakennuksen siltä seisomalta, jotta Eesti pääsisi näyttämään oikean asemansa ja arvonsa. Omaan kotimaahansa hänellä ei ole erityisen ruusuista suhdetta – hän kokee erityistä vieraantumista siinä vaiheessa, kun hänen vanhempansa saapuvat ensivisiitille ja asuvat luksushotellin sviitissä,  jossa on yksityinen sauna, poreallas ja 2 TV:tä. Kutsuttaessa paikalliseen kouluun puhumaan amerikkalaisesta kulttuurista hän nauttii, kun alakoululaiset kysyvät, miksi presidentti Bush puhuu niin tyhmästi. Ihmisten pientä arkea hän kuvaa ruohonjuuritasolla asettumalla itse samaan kastiin. Esimerkiksi bussiliputta matkustamisen seurauksista pahimmassa köyhyysvaiheessa hän saa aikaan osuvan spektaakkelin. Tämä kuulostaa minun elämältäni kotona ja kaukomailla. Tarinaan on siis helppo samastua.

Tykkäsin teoksessa eniten yksityisen ja julkisen sujuvasta vuoropuhelusta, privaateista paljastuksista, jotka eivät varmasti ole kuitenkaan loukanneet liikaa asianosaisia. Teos valottaa melkein yhtä paljon Pohjoismaiden kulttuurista sfääriä kuin pelkkää Viroa. Huonoimman kuvan Petrone antaa Norjasta, jossa hän kävi kerran melkein viiltämässä ranteensa lokakuisessa viimassa ja välinpitämättömyydessä.

Hauskin anekdootti teoksessa on tarina siitä, kuinka pariskunnan esikoinen sai nimekseen Marta – ja vastarinta, jota nimen valinta aiheutti.

Petronen kirjat myyvät Virossa tätä nykyä käännöksinä kuin häkä: esimerkiksi tv-mainoksissa kirjaa luvattiin jostain automarketista 7 egen pokkarina. Luulisin, että virolaisilla on samanlainen tarve kuin suomalaisilla katsoa itseään peiliin etnisen ”toisen” näkökulmasta. Teos menee samaan osastoon kuin Neil Hardwickin, Roman Schatzin ja Umayya Abu-Hannan kuvaukset suomalaisesta arjesta – kaikkia kirjailijoita syvästi kunnioittaen. ”Vasta” 10 vuotta Virossa vaikuttanut Petrone siis vakuuttaa tietynlaisella kypsyydellä, hän kirjoittaa ikään kuin olisi asunut maassa vähintään puolet elämästään, ellei pidempään. Teoksia on saatavilla useampi viroksi ja englanniksi.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s