Eleganttia esseistiikkaa

Pariisin mustat kirjailijat 1956James Baldwin tuntuu kummittelevan vähän kaikkialla, minne kuljen – nyt löysin hänen v. 1961 esseekokoelmansa Nobody Knows My Name hieman kömpelönoloisena suomennoksena. Tai kömpelö lukukokemus johtui kenties siitä, että suhteeni äidinkieleni neekeri-sanaan on problemaattinen vuonna 2013, kun taas Baldwin itse viljeli sanoja Negro ja nigger poliittisesti, itsevoimaannuttavana tehokeinona kokoelmansa jokaisella sivulla. Jos olisin lukenut teoksen englanniksi, en olisi ehkä kokenut samaa vaivautumista.

Ylläoleva kuva on vuoden 1956 afrikkalaisten ja afroamerikkalaisten kirjailijoiden kokouksesta Pariisissa, johon Baldwinin lisäksi osallistui sellaisia kuuluisuuksia kuin Frantz Fanon, Aimé Césaire ja Leopold Sénghor. Baldwinin raportin mukaan kokoukseen osallistuneiden kommunistien ja kristittyjen uskovaisten oli vaikea löytää yhteistä säveltä, ja erityisesti kommunistit boikotoivat niitä sessioita joissa puhuttiin hengellisyydestä tai henkisyydestä. Baldwin itse osallistui kaikkiin sessioihin kokien yhteenkuuluvuutta molempien ”leirien” sanomien kanssa, haluamatta tulla leimatuksi kumpaankaan. Mitään yhteistä afrikkalaisen kirjallisuuden henkeä kokouksessa ei edes pyritty löytämään, mutta kohtaamisten on täytynyt olla silmiä avaavia kaikille. Naisia kuvassa näkyy vain pari, heidänkään nimiään en tiedä, mutta kokouksen iltajuhlissa väkeä viihdytti mm. Josephine Baker. Näissä bileissä olisin halunnut olla mukana!

Esseistä valtaosa käsittelee Yhdysvaltojen rotusortoa ja pohjois- ja etelävaltioiden välistä historiallista kuilua. Esseitä kirjoittaessaan Baldwin itse vieraili elämänsä ensimmäistä kertaa Etelässä (Pohjois-Carolinassa ja Atlantassa) ja kirjoittaa erityisen voimallisesti mustien lasten ja nuorten koulutuskysymyksestä: hän yrittää ymmärtää mustia vanhempia, jotka edelleen kannattavat segregoituja kouluja siitäkin huolimatta, että niiden oppimistulokset ovat valkoisten kouluja matalammat ja rikollisuus ja teinivanhemmuus tuntuvat nuorista selkeämmältä tulevaisuuden vaihtoehdolta kuin jatko-opinnot. Hän yrittää ymmärtää myös niitä ”edistyksellisiä” jotka lähettävät lapsensa valkoisten kouluun silläkin uhalla, että lasten päälle syljetään. Amerikkalaisen koulutusjärjestelmän tulevaisuutta hän ei maalaa ruusuisin sävyin, sillä perustavaa laatua olevaa ongelmaa ei olla pyritty lähestymään: kysymystä amerikkalaisesta identiteetistä ja siihen keskeisenä juonteena liittyvää rotukysymystä. Amerikkalainen yhteiskunta Baldwinin mukaan epäonnistuu, jos ei kykene määrittelemään mustan miehen paikkaa siinä – tämän kysymyksen välttely vaikuttaa negatiivisesti myös valkoisen väestön minäkuvaan. Teoksen nimi viittaa koko Amerikan kansakunnan dilemmaan: Harlemin kadulla humalassa hoiperteleva, anonyymi nigger on koko kansakunnan harjoittaman itsepetoksen käyntikortti.

Baldwin käsittelee rotuun liittyviä kysymyksiä tasapainoisesti, selkeästi ja elegantisti – hänen pohdintojensa pohjalla ei ole viha tai katkeruus, vaan älyllinen rehellisyys. Hänen äänensä on vakaa ja rauhallinen. Monet hänen esittämänsä kysymykset identiteetistä ja rotusuhteista tuntuvat edelleen osittain vastaamattomilta ja siksi tarpeellisilta.

Baldwin lähti nuorena miehenä diakonissojen, tamburiinien ja halleluja-huutojen säestämästä Harlemista ”valkoisten maailmaan” ja ehkä vasta Pariisissa aitojen afrikkalaisten parissa kohtasi syvällisemmän oman afroamerikkalaisen identiteettinsä. Vaikka hän jätti tunnustuksellisen, karismaattisen uskonnon, hän pohtii näissäkin esseissä uskoa Jumalaan. Tämä kohta liikutti minua koko teoksessa eniten:

”Jumalan yhteydessä oleminen merkitsee todellisudessa suunnatonta, ylivoimaista kaipausta ja iloa ja voimaa, jota emme voi hallita, joka hallitsee meitä. Käsitän oman elämäni matkaksi kohti jotakin, jota en ymmärrä, kohti jotain joka lähestyessään tekee minut paremmaksi. Käsitän Jumalan vapauttajaksi enkä välineeksi hallita toisia. Rakkaus ei ala eikä lopu tavalla jolla kuvittelemme sen alkavan ja loppuvan. Rakkaus on taistelua, rakkaus on sotaa, rakkaus on kasvamista (s. 123).”

Baldwinin Jumalasuhde on siis mystinen, nöyrä ja antautuva. Tämä pohdinta yhdistettynä pohdintoihin homoseksuaalisuudesta antaa kyllä hengellisiä eväitä myös tämän päivän sateenkaarikristityille.

Baldwin osoittautuu Ingmar Bergmanin elokuvien tuntijaksi, ja yksi esseistä käsittelee hänen matkaansa Tukholmaan, jolloin hän tapaa Bergmanin sorvin äärellä Filmstaden-studiollaan. Kohtaaminen on välitön ja teeskentelemätön; miehet puhuvat tehdyistä töistään ja Bergman kieltäytyy kertomasta mitään tekeillä olevista tai tulevista töistään. Ruotsissa Baldwin kohtaa protestanttisen perintönsä ja näkee monissa kulttuurialan ihmisissä samanlaista ehdottomuutta kuin mustissa harlemilaisissa saarnasmiehissä. Ruotsalaisten jazzklubien kalpea imitointi huvittaa häntä. Muuten hän tuntuu viihtyneen maassa erinomaisesti.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s