Tukevasti epämukavuusalueella

KnausgardKarl Ove Knausgårdin Taisteluni 1-6 on tullut suomalaisen rahvaan tietoisuuteen viiveellä: viime syksyn kirjamessuilla melkein hankin ensimmäiset kaksi teosta, mutten ollut vielä vakuuttunut lukuprojektin kannattavuudesta. Tänä kesänä teoksista on ollut enemmän hössötystä suomalaisissakin medioissa, ja seurattuani kavereiden kohkaamista ”Knasun” ylilyönneistä ja edesottamuksista päätin vihdoin hankkia itselleni 1. taistelun AdLibris-verkkokaupan tarjoushintaan 3,90.

Ennen teoksen saapumista näin Yle Teemalta hänestä tehdyn hienon dokumentin, joka viritti minua sopivasti tunnelmaan. Seurasimme Karl Ovea noin puolen vuoden verran julkisuushullunmyllyn keskellä, jonkun verran työmatkoilla, mutta enimmäkseen kotonaan Skoonessa ja reissuillaan ”juurilleen” Norjaan. Tapasin väsyneen ja kuluneen miehen, joka vietti työpäiviään lähinnä musiikkia kuunnellen piilopirttinsä sivurakennuksessa ja poltti ketjussa. Tapasin hänen bipolaarisuudesta kärsivän, herkänoloisen, mutta fiksun Linda-vaimon, hänen älykkään oloisen, syöpää sairastavan äitinsä, isoveljensä joka oli Karl Oven freesimpi kaksoisolento ja lapsistakin näytettiin välähdyksiä. Häntä haastateltiin maagisessa Etelä-Norjan luonnossa, vuorilla, vuonoilla ja avomeren rannalla ja hänen harmaantunut habituksensa sulautui täydellisesti talvimaisemaan.

Teos kyllä vangitsi minut niin, että luin sen reilussa vuorokaudessa, vaikka se ei ollut helppolukuinen. Pidin teoksessa erityisesti kielestä ja norjalaisen arkielämän kuvauksista, esimerkiksi ruokaan ja musiikkiin liittyvistä oivalluksista. Knausgårdilla ja minulla on samanlainen musiikkimaku ja minusta hieman vanhempana olemme käyneet läpi samantyyppisen musiikillisen kasvuprosessin – hän esimerkiksi kirjoittaa valloittavasti  The Pixies-yhtyeestä, johon minulla liittyy vahvoja muistoja. Ottaen huomioon että teoksen kantava teema on isän kuolema, romaani on ylistyslaulu elämälle kaikissa sen muodoissaan. Knausgårdilla on taito vetää lukijansa sellaisille epämukavuusalueille, ettei teosta suositella herkkähermoisimmille, mutta loppujen lopuksi ainakin tämä ykkösosa koostuu melko tavallisista ihmiselämän kriiseistä ja käännekohdista. Epämukavuus tässä teoksessa liittyy alkoholismiin, likasiivoisuteen ja vanhuudenhöperyyteen. Jouduttuaan tyhjentämään isoäitinsä talon järkyttävästä paskasta Karl Oven ja hänen veljensä Yngven suhde syvenee ja saa uusia merkityksiä, ja mielestäni tämä juoni oli teoksen pelastusrengas, se inhimillinen ulottuvuus, joka veti muuten karun kerronnan takaisin tolkullisuuteen ja inhimillisyyteen. Siivouskohtaukset ovat sen verran eeppisiä, että ne nostivat kerronnan aivan uudelle tasolle.

Teosten vastaanotto on ollut myrskyisää mm. seuraavista syistä: 1) Knausgårdia pidetään itsekkäänä narsistina, joka käyttää hyväkseen läheisiään vain rikastuakseen, 2) läheisten vakavien ongelmien inhorealistista kuvausta pidetään epäeettisenä, 3) lukijoiden on ollut vaikeaa ymmärtää fiktion ja omaelämäkerran rajapintoja ja eritoten ottaa teoksia vastaan fiktioina. Ensimmäistä syytettä en missään nimessä allekirjoittaisi, sillä mielestäni teos on kaikkea muuta kuin napanöyhtäinen.  Knausgård ei vello omissa komplekseissaan, vaan kuvaa pikemmiten suhteitaan muihin ja ympäröivään maailmaan paljastaen välillä liikuttavaakin herkkyyttä. Lapsuuden kuvaajana hän on suorastaan loistelias. Toisen syytteen ymmärrän, mutta muistaa pitää, että Knausgård kysyi kaikilta elossa olevilta päähenkilöiltä luvan heistä kirjoittamiseen ja on ollut heidän kanssaan yhteyksissä kirjoitusprosessin aikana. Kolmannen ongelmakohdan ymmärrän parhaiten, se hämmensi itseänikin lukijana ja voin kuvitella, kuinka paljon se on hämmentänyt norjalaisia, joista monet pystyvät bongaamaan teoksista tuttujaan. Tavallaan kirjoista on tullut juorukalentereita tai paikallisen Seiskan korvikkeita norjalaisten työpaikkojen kahvihuoneissa, mikä ei todennäköisesti ollut kirjailijan tarkoitus.

Minua ensimmäinen taistelu inspiroi mm. kirjoittajana. Paikoitellen teoksesta löytyi filosofisia helmiä ja pohdintoja kirjallisuuden ja taiteen olemuksesta. Nämä pohdinnat vetävät arkista kerrontaa ylöspäin ja kuljettavat lukijan mielenmaisemasta toiseen. Jaan Knausgårdin kanssa erityisesti kirjoittamiseen liittyvän angstin, ja erityisesti tämä ajatus lohdutti:   ”Kun ihminen tietää liian vähän, mitään ei ole olemassa. Kun ihminen tietää liian paljon, mitään ei ole olemassa. Kirjoittaminen on sitä, että vetää tietämisemme varjoista esiin sen mikä on olemassa. Siitä kirjoittamisessa on kyse. Ei siitä mitä tapahtuu, ei siitä millaisia toimintoja siinä tapahtuu, vaan siinä, omassa itsessään. Siinä se on kirjoittamisen paikka ja tavoite. Mutta miten sinne pääsee?” (s. 216)

Joudun hankkimaan toisen taistelun käsiini pian, sillä olen jo koukussa. Kolmaskin näyttää olevan suomennettu, mutta siitä eteenpäin taisteluja joutuisi lukemaan ruotsiksi tai norjaksi. Vaikka luen ruotsiksi kevyttä viihdekirjallisuutta, luulen, etteivät hermoni riittäisi Knausgårdin tiiliskiviin toisella kotimaisella. Suomentaja Katriina Huttuselle kiitos oivaltavista sanavalinnoista ja sanonnoista. Knausgårdin taistelut eivät ole koomisia, mutta hänen seniilin isoäitinsä puhuessa nauroin, osaksi onnistuneen suomennoksen ansiosta.

Advertisements

2 kommenttia artikkeliin ”Tukevasti epämukavuusalueella

    • Suosittelen lämpimästi. Tässä teoksessa ”action” on loppupuolella, eli alussa vaaditaan kärsivällisyyttä. Olen lähdössä etsimään kakkososaa…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s