Pulunmetsästäjän yksinäisyys

Lonely LondonersSam Selvon (1922-1994) oli trinidadilaissyntyinen kirjailija ja journalisti, joka kirjoitti Britannian karibialaissyntyiset ”hustlerit” maailmankartalle 50-60-luvuilla, aikana, jolloin tämäntyyppinen kirjallisuus ei ollut vielä trendikästä. Selvonin tuotantoa on alettu lukea uudelleen kriittisemmin ja syvällisemmin vasta miehen kuoleman jälkeen. Ehkä hän oli ensimmäisiä karibialaisia kirjailijoita, jotka uskalsivat kirjoittaa täysin omalla kreolillaan, ja ehkä tästä syystä hän ei elinaikanaan päässyt suuren yleisön huomioon – kreolin ymmärtäminen kun vaatii hieman ponnistelua ei-natiivilta lukijalta.

Selvon tuntuu kuvaavan eritoten Karibian mustan väestön muuttoliikettä, mutta hän itse oli intialaista alkuperää ja yksi neljäsosaa skotti. Kirjoittajana hän tuntuu identifioituvan ei-valkoiseksi, värilliseksi. Britanniassa 60-luvulta eteenpäin ”mustuus” onkin ollut eritoten poliittisen identifikaation ja solidaarisuuden lähde, joten on luontevaa, että Selvonia arvostetaan mustana kirjailijana.

The Lonely Londoners (1956) on aikainen postkoloniaalin kirjallisuuden klassikko, jossa seurataan sekalaisen mustan poikaporukan selviytymistä Waterloon aseman laivajunalta uuteen elämään kylmässä maassa. Teoksessa ei varsinaisesti ole päähenkilöä, mutta keskeisiä ”hustlereita” ovat Moses ja Galahad. Mosesille on annettu tehtäväksi asettaa Galahad aloilleen Lontoossa vain siksi, että joku Trinidadilla tuntee hänet. Mies kiroaa hyväntahtoisuuttaan, sillä tällaisia pyyntöjä satelee hänelle harva se päivä. Muutaman vuoden oleskelu Britanniassa on saanut miehen arvostamaan jonkunasteista yksityisyyttä, mutta silti hänen asuntolahuoneessaan majailee usein vähemmän maksukykyisiä veljiä. Rahan lainaaminen ja tyttöystävien kierrätys vie miesten vapaa-ajasta aimo osan.

Hurjin ”hustler” on nigerialainen Captain, joka onnistuu elättämään itsensä useammalla nuorella valkoisella kaunottarella luvaten näille lokoisaa elämää ministerin vaimona kotimaassaan heti, kun saa paperityönsä valmiiksi. Captain polttaa aina kalliita Benson&Hedges-savukkeita, vaikka hän ei ole koskaan pitänyt työpaikkaa viittä päivää pidempään. Karibialaisten karnivaaleihin hän yleensä tulee useamman kuuman misun kanssa, ja lähtee juhlista kotiin jonkun uuden kanssa.

Pienemmät ”hustlerit” eivät aina onnistu pokaamaan misuja, ja työttömyyskausina he joutuvat käyttämään mielikuvitustaan ravinnon löytämiseksi urbaanista viidakosta. Galahadin tekee mieli linnunlihaa, johon hän on tottunut Trinidadilla – niinpä hän alkaa tutkia pulujen käyttäytymistä Kensington Gardenissa ja eräänä päivänä toteuttaa haaveensa, kesyn pulun lahtaamisen. Valitettavasti ohikulkeva vanha hieno rouva huomaa mustan miehen rikoksen ja melkein soittaa poliisin perään. Asuntolassa Moses toruu nuorempaa veljeään englantilaisten pyhien arvojen tahraamisesta, mutta miehet syövät silti pulumuhennoksen riisillä suurella ruokahalulla. Romaanin nimi taitaa ollakin jonkunlainen vitsi, sillä tässä kuvataan nimenomaan mustien veljien yhteisöllisyyttä eikä syvää vieraantuneisuutta tai eksistentiaalista angstia.

Romaanissa ei oikeastaan tapahdu kummia, vaan fokus on kielessä  ja ilmaisussa. Kieli tuntuu autenttiselta ja kodikkaalta, tämän päivän dancehall-rap-hiphop-kuvastoihin tottuneesta jopa trendikkäältä, sillä nämä 50-luvun ”hustlerit” puhuvat vähän kuin Sizzla tai Snoop Lion. Selvon ei kuvaa raakaa rasismia, vaan on kertojana humoristinen ja lempeä. Calypso ja steel band-musiikki lämmittävät sumuisia Lontoon iltoja, ja karibialaisten juhliin tulee yleensä huomattava määrä brittejä. Rotusuhteissa on epätasapainoa ja eksotisointia, mutta Selvon ei maalaa toivotonta tulevaisuutta monikulttuuriselle Britanialle (esimerkiksi Hanif Kureishi on kyynisempi ja Zadie Smithin huumori on paljon mustempaa kuin Selvonin). Selvonin maailmankuva vaikuttaa vasemmistolaiselta ja rakentavan rauhanomaiselta – tässä esimerkiksi kuvataan kohtuusympaattisesti ”hustlereiden” visiittiä työvoimatoimistoon eikä revitellä viranomaisten ilkeydellä.

Voin kuvitella, että Selvon on toiminut tiennäyttäjänä monelle nuoremmalle karibialaistaustaiselle kirjailijalle. Suoran yhtymäkohdan löysin jamaikalaistaustaisen Andrea Levyn (s.1956) tuotantoon, joka on myös kirjoittanut paljon 40-50-lukujen ensimmäisen sukupolven kokemuksista ja jonka Small Island on ilahduttanut myös tv:n katsojia koskettavana minisarjana. Selvonin ja Levyn lukeminen yhdessä olisikin suotavaa, sillä näin tehden saa hyvän kuvan Britannian karibialaisten historiasta molemman sukupuolen näkökulmasta, kahden eri sukupolven dialogina.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s