Dr. Damages kaiken korjaa, tietenkin!

doctor-damages-episode-88Kyse ei kuitenkaan ole lastenohjelmasta, vaan nigerialaisesta late night show’sta, joka lähetetään maailmalle New Yorkista. Dr. Damages-sarjan yli 100 jaksoa voi seurata YouTubesta tai Sahara Reporters-uutispalvelun kotisivulta. Sahara Reporters on mielenkiintoinen vaihtoehtomedia, joka on tullut monelle länsiafrikkalaiselle ainoaksi uskottavaksi tiedonlähteeksi, sillä paikalliset lehdet lähinnä raportoivat presidentin rouvan esiintymisistä gaalaillallisilla. Sahara Reportersia ylläpitävät Yhdysvalloissa asuvat emigrantit, mutta sen keskusteluihin osallistuvat nigerialaiset ja muutkin afrikkalaiset ympäri maailmaa.

Toimittaja Rudolf Okoo Okonkwo on kehittänyt itselleen Dr. Damages-hahmon, kun taas ”tohtorin” seksikkäällä hoitajalla Tomato Josilla on myös oma sarjansa Keeping it Real With Adeola. Adeolan sarjalla on jokseenkin korkeammat katsojaluvut, mutta sen tyylilaji on vakavampi ja siinä toimittaja esiintyy itsenään. Dr. Damages viljelee ilkeää ja verrattaen ”märkää” huumoria, jonka keskiössä tuntuvat olevan Nigerian tämänhetkinen presidentti Goodluck, Paavi, tele-evankelistat ja maan islamilaiset johtajat, jotka haluavat itselleen lisää lapsivaimoja. Hyvää sarjassa on, että nigerialaisten poliitikkojen ja uskonveljien hölmöilyjä verrataan amerikkalaisten ja eurooppalaisten vastaaviin toilailuihin. Erityisen lähellä tohtorin sydäntä on tietysti venäläinen nykypolitiikka, josta löytyy käteviä vertauskuvia nigerialaisen kanssa. Suomalaisia vastineita sarjalle voisivat olla Uutisvuoto ja Hyvät ja huonot uutiset, tosin Dr. Damagesissa on vähemmän vieraita. Tohtorin monologit ovat oiva esimerkki surrealismista taiteen lajina. Erityisen paljon nautin tiedeuutisista.

Olen nauranut melkein pissat housussa noin kymmenelle uusimmalle jaksolle. Vaikka en kaikkia Nigerian poliitikkoja tunne tai edes tunnista, sarja opettaa ulkomaista katsojaa ainakin maan tämänhetkisestä poliittisesta kulttuurista. Asioilla on haudanvakavakin puoli: koska maan hallitukset ovat ainakin 80-luvulta asti keskittyneet pelkästään kleptokratiaan, koulutusjärjestelmä on rappioitunut niin, että tämän päivän päättäjät eivät enää osaa puhua kunnolla mitään kieltä. Dr.Damages nauraa nigerialaisten huonolle englannille, jota voisi tietysti kutsua postkoloniaaliksi vastarinnaksi, mutta harvoin se sitä on. Myös poliitikkojen asenne tavallista kansaa kohtaan on luku sinänsä: en nauranut lainkaan, kun näin maan valtiovarainministerin Ngozi Okonjo-Iwealan, maan ehkä vaikutusvaltaisimman naispoliitikon ja entisen Maailmanpankin korkean viskaalin, esitelmöimässä äänestäjilleen bruttokansantuotteesta. Ministeri Ngozi käytti esimerkkinä kuuluisaa sokerikakkumetaforaa ja suorastaan vittuili kuulijoilleen: ”kun te nigerialaiset miehet kuitenkin otatte uusia vaimoja heti kun kakku kasvaa, niin jääkö kakusta enemmän syötävää kenellekään?” Ministeri Ngoziin verrattuna presidentti Goodluck, eläintieteen tohtori, on kuin kiertokoulun käynyt maalaistollo, joka tuskin osaa edes kettuilla.

Dr.Damages on pienellä budjetilla tehty kulttisarja, jonka rosoisuus on osa sen charmia. Ironista ehkä on se, että ne ”potilaat”, jotka ehkä eniten tätä hoitoa tarvitsisivat, elävät huonojen modeemiyhteyksien talouksissa eivätkä vielä pysty seuraamaan nettitv-lähetyksiä kotoaan. Kiinnostavaa olisikin tehdä sarjasta reseptiotutkimusta eli haastatella katsojia, kysyen: inspiroivatko vaihtoehtomediat poliittiseen toimintaan, antaako poliittinen satiiri eväitä muutoksen etsimiseen, onko tämän tyyppisellä media-aktivismilla vaikutusvaltaa? Keitä ovat Dr. Damagesin ideaalinen yleisö?

Mainokset

Kuivan kirjailijan hömppäyllätys

sweet-tooth%20330Ian McEwanin Sweet Tooth (2012) on ensimmäinen teos, jonka olen tältä ylistetyltä kirjailijalta saanut loppuun. Teos tuli kotiini Amazonin kytkykaupan bonuksena, aloitin sen lukemisen matalalla profiililla, mutta yllättävää kyllä, se tempaisikin mukaansa. Olen pitänyt McEwania toivottoman ”kuivana”,peribrittiläisenä kirjailijana, joka enimmäkseen vikisee keski-ikäisen, keskiluokkaisen, korkeasti koulutetun valkoisen kaupunkilaismiehen eksistentiaalisesta angstista. Toinen samanmoinen kirjailija on Martin Amis. Amis esiintyy tässäkin teoksessa jonkinlaisena isovelihahmona tai kilpailijana. Brittiläisen kirjallisuuden lähihistoria tulee tässä hienosti läpivalaistua myös naisnäkökulmasta.

Sweet Tooth vie meidät 70-luvun kylmän sodan, öljykriisien ja taloudellisen taantuman Britanniaan, jonka elintaso jää monissa mittauksissa Itä-Saksan alapuolelle. Brittien maailmanmaineen rippeet ovat käymässä vähiin, ja tiedostava nuoriso alkaa valita yliopistoja, joiden kursseilla painopiste on koloniaalisen taakan purkamisessa. Nuori Serena Frome on ajan virrassa vastarannan kiiski: hän arvostaa enemmän elämän pieniä mukavuuksia, kuten Libertyn silkkipaitoja ja maaseutuviikonloppuja luksushuviloilla, kuin kapitalismin vastustamista. Serena lähtee Cambridgeen opiskelemaan matematiikkaa äitinsä painostuksesta, sillä äiti haluaa ainakin toisen tyttäristään menestyvän miehisellä alalla – nuoremmasta kun on jo lukioikäisenä tullut toivoton hamppuhippi. Äiti on itse päätynyt piispan vaimoksi ja omistanut elämänsä anglikaanisen kirkon passaamiselle, mutta on salaa feministi ja rakastaa tyttäriään haluten heille vain parasta.

Cambridgessa Serena ajautuu suhteeseen isänsä ikäisen ukkomiesprofessorin kanssa, joka pystyy tarjoamaan tytölle tämän kaipaamaa huoletonta mukavuutta. Professori Tony kertoo hänelle lapsuutensa kesistä Itämeren saarilla, jotka ovat hänen mukaansa koko Euroopan turismin parhaimmin vaiettuja jalokiviä. Tonyn sielunmaisema piilee Kumlingen saarella, jossa hän aikoinaan vietti elämänsä onnellisimmat ajat. Serenaan tekee suurimman vaikutuksen Tonyn elitistinen maku: kuka muu hänen tuntemansa henkilö  olisi koskaan käynyt kalastamassa kaukaisella Ahvenanmeren saarella? Rakkaussuhteen edetessä Tonylla on outoja nenäverenvuotoja ja ärtyneisyyttä. Ero tulee kuin pystymetsästä ja samalla Tony jättää vaimonsa kadoten maan ääriin.

Tony on pedannut rakastetulleen paikan MI5-tiedustelupalvelun alimmalla tasolla. Koska Serena on valmistumassa Cambridgesta huonoin arvosanoin, hän menee haastatteluun avoimin mielin. Vanhemmilleen hän kertoo aloittavansa työt sosiaali- ja terveysministeriössä. McEwan kuvaa tiedustelupalvelun arkea raadollisen epäromanttisesti: nippelitietoja keräävät assistentit työskentelevät kylmissä konttoreissaan kynsikkäät sormissa ja työviikon kohokohta on usein jonkun eläkkeelle jääneen upseerin luento marxismi-leninismin käsitteellisistä perusteista. McEwan onnistuukin tekemään vakoilusta tavallisen, puuduttavan ammatin, jossa etenemismahdollisuudet ovat kapeat.

Varsinaista rakkaustarinaa lämmitellään puolen romaanin ajan. Serenalle annetaan matalan profiilin tehtävä kulttuurin saralla operaatiossa Sweet Tooth. Sen tarkoituksena on saada mahdollisesti vasemmalle kallistuneita tutkijoita, taiteilijoita ja kirjailijoita palaamaan ruotuunsa tai ainakin olemaan levittämättä haitallista marxilaista propagandaa. Serena saa vakoilun kohteeksi nuoren kirjailijanalun Tomin, joka opettaa kirjallisuutta edistyksellisenä tunnetussa Sussexin yliopistossa. Vaikka Tom ja Serena rakastuvat, heidän maailmankuvansa pysyvät erillään. Serena ei edes pahemmin viitsi peitellä suhdettaan vakoilun kohteeseensa, mutta nolointa hänelle olisi, jos rakastettu saisi tietää hänen toimenkuvansa oikean luonteen.

Hauskaa tässä on ”paskaduunissa” kärvistelevän  naisen dilemma, mikä voisi olla monen tämänkin päivän pätkätyöläisen tilanne, vaikka toimenkuvaan ei liittyisi valtionsalaisuuksia. Mitä edellytetään, jotta työntekijä pysyisi lojaalina työnantajalleen ja ”firman” luomalle konseptille? MI5:n konsepti ei tunnu vakuuttavan oikein ketään, ja ylemmän tason nappulatkin vuotavat häpeilemättä tietoja omia tarkoitusperiään edistäen. Serenan ”rikos” ei ole merkittävä, mutta parin päivän lööppijulkisuuteen pariskunta joutuu.

McEwan laittaa nerokkaasti Serenan lukemaan Tomin keskeneräisiä kirjoituksia, joissa on paljon elementtejä hänen omasta alkupään tuotannostaan. Tom taitaa siis olla hänen alter egonsa, lähes autistinen, kunnianhimoinen, työhönsä käpertynyt hintelä kaveri. Loppupeleissä vakoilija päätyy vakoilluksi, pettäjä petetyksi ja herkullinen paljastuskirja kirjoittaa itsensä sängyn reunalla aina auki olevaan muistikirjaan.

Olettaisin, että Sweet Tooth on McEwanin tuotannon viihteellisimmästä päästä. Rivien välistä kuultaa jonkinlainen revittely tai tuuletus, lupa antaa mennä löysin rantein. Koska teoksessa ei ole kirjailijalle tyypillistä pyrkimystä ylittää itsensä, lukijakin huokaa helpotuksesta ja lähtee ilotteluun mukaan. Plussapisteitä annan lemmenkohtauksista iki-ihanan Brightonin rantakadulla, jossa en ole käynytkään sitten vuoden 1988.

 

 

 

Vanhainkodissa viisitoistakesäisenä

GallegoRuben Gallegon omaelämäkerrallinen teos  Valkoista mustalla  (2003) ei ole helppo teos purra ja niellä, varsinkaan niille, joiden lähipiiriin kuuluu liikuntavammaisia.

Gallego syntyi vuonna 1968 espanjalaiselle äidille ja venezuelalaiselle isälle Moskovassa. Molemmat syntyneistä kaksosista olivat vammaisia ja kaksosveli kuoli päivän sisällä syntymästä. CP-vammainen Ruben sai elää vuoden päivät laitoksessa perheensä tietäen pojan tilasta, mutta vuoden ikäisenä hänen espanjalainen isoisänsä järjesti tyttärenpoikansa ”kuoleman” lähettämällä tämän lastenkotiin pois näkyvistä. Isoisä sattui olemaan Espanjan kommunistisen puolueen puheenjohtaja, joka oli Neuvostoliitossa paossa Francon hallitusta. Hän häpesi lapsenlapsensa vammaisuutta kuin ruttoa. Gallego sai yhteyden äitiinsä vasta aikuisena, minkä jälkeen hän onkin asunut Länsi-Euroopassa äidin vaikutuspiirissä.

Teosta lukiessa ensin on muistettava, että kirjailija on kirjoittanut teoksen vasemmalla etusormellaan, ainoalla sormella, joka kykenee näppäimen painallukseen. Tämä  ei tosin kerjää säälipisteitä, sillä teos on elegantisti kirjoitettu, ironinen kuvaus Neuvostoliiton sosiaalihuollosta. Mitään turhaa tässä kertomuksessa ei ole, johtuen kirjailijan fyysisestä rajoitteesta ja ajatusten keskittyneisyydestä. Teos on jaettu 41 vaivaisten ja vammaisten asemaa käsittelevään ”vignettiin”, joista kaikki eivät käsittele Rubenin omaa kohtaloa.

Vaikka Ruben on koulussa kympin oppilas, lastenkodin virallisen luokituksen mukaan hän on debiili – kaikki kävelemään kykenemättömät ovat. Opiskelu tuo hänelle ainoan ikkunan maailmaan, ja vaikka opiskelu on enimmäkseen virallisen totuuden ulkoaoppimista, Ruben tekee tätä mieluummin kuin murehtii kohtaloaan. Kielten opiskelu on pojalle erityisen mieluisaa; englantia hän opiskelee radion kautta ja saksan tunneilla hän oppii epäortodoksisia versioita toisesta maailmansodasta. Hänellä käy myös espanjankielisiä vieraita, nuoria opiskelijoita jotka ovat aatteensa vuoksi tulleet opiskelemaan lääketiedettä Neuvostoliittoon. Koko ajan hän on tietoinen vanhempiensa ”juurista”, sillä lastenkodin hoitajat viittaavat hänen äitiinsä ”mutakuonolutkana”.

Lastenkodeissa asuvien vammaisten nuorten madonluku on 15-vuotissynttärit, jonka jälkeen päätetään, siirretäänkö nuori jatko-opintoihin vaiko vanhainkotiin. Kaikki tietävät, että vanhainkoti merkitsee kuolemantuomiota. Vanhainkotiin lähetetään sellaiset vammaiset, jotka eivät kykene liikkumaan itsenäisesti edes pyörätuolilla, erityisesti moniraajavammaiset, kädettömät ja jalattomat. Ruben joutuu vanhainkotiin vuodeksi tai pariksi, mutta ei vielä joudu sen kolmanteen kerrokseen, jossa sairaat ja vammaiset näännytetään nälkään ja jätetään lillumaan omissa eritteissään.

En kykene referoimaan teoksen kauheuksia, mutta onneksi toivon pilkahduksia ilmaantuu pitki tarinaa. Hyvissä lastenkodeissa on eläimiä, esimerkiksi erään lastenkodin rapajuopon talonmiehen koira ilahduttaa Rubenia. Mies elää vodkalla ja jäätelöllä ja hövelille tuulelle sattuessaan jakaa jäätelöannoksensa koiran kanssa. Myös teinipojat juovat valojen sammuessa; niillä joiden vanhemmat lähettävät lapsilleen paketteja on aina varaa pitää öisiä salaryyppäjäisiä. Henkilökunta esittää poikien touhuista tietämätöntä, sillä he eivät usko varsinkaan vammaisten elävän aikuisiksi.

Neuvostoliiton kaaduttua Ruben pääsee matkustamaan maailmalle. Yhdysvalloissa hänen silmänsä avautuvat sille, että vammaisilla voisi olla ihmisoikeudet. Hän uskoi täysillä kommunistiseen opetukseen Amerikan välinpitämättömyydestä ja riistokapitalismista, mutta ensi visiitillään pahuuden alkujuurille hän hämmentyy siitä, että maassa on sähköpyörätuoleja ja että ravintoloiden henkilökunta auttaa häntä löytämään mahdollisimman esteettömiä reittejä. Demokratian huipentuma hänelle on McDonalds: vaikka pelkkä voileipä ja porejuoma eivät tehneet kulinaristista vaikutusta, hän liikuttui siitä, kuinka alipalkatut duunarit tulivat pilkkomaan hampurilaisen hänen puolestaan ja auttoivat häntä imemään pillillä.

Loistava, liikuttava ja tiivis puheenvuoro ihmisoikeuksista; ei herkkähermoisille.

Zadie Smithin epätodellinen todellisuus

Zadie-Smith2Leah, Natalie, Felix ja Nathan ovat kaikki karibialaistaustaisia nuoria aikuisia koillis-Lontoon Caldwellin kaupungin vuokrataloilta. Tytöillä on onnistanut sosiaalisen nousun suhteen paremmin kuin pojilla; Felix on onnistunut vierottamaan itsensä alkoholista ja huumeista kolmikymppisenä, kun taas Nathan asuu kaduilla entisten ystäviensä ja sukulaistensa hylkimänä. Entisten koulutoverien polut kohtaavat jälleen 2000-luvun lopulla kaikkien ollessa jonkunlaisessa risteyskohdassa elämänsä kanssa.

Zadie Smith on ollut jokseenkin epätasainen kirjailija. Pankin räjäyttäneen esikoisen (Valkoiset hampaat) seuraavat kaksi teosta (Nimikirjoitusmies ja Kauneudesta) saivat kyllä huomiota, mutta ainakin minulle ne jäivät etäisiksi tuttavuuksiksi – muistaakseni en jaksanut lukea kauneusaiheista romaania loppuun, sillä siinä jaariteltiin liikaa. Uusin teos NW (suomeksi Risteymiä, 2013) palaa temaattisesti Valkoisten hampaiden reviirille,  käsitellen taas toisen tai kolmannen polven maahanmuuttajien elämäntilanteita ja sosiaalisia oloja. Teos kannattaa lukea englanniksi, vaikka suomennos olisi kuinka hyvä. Se aukeaa kuin edistynyt oppitunti tämän päivän monikulttuurisen Lontoon arkikieleen. Jos ymmärrät tämän, olet jo kotonasi.

Valkoiset hampaat oli äänekäs, täyteen pakattu ja  mosaiikkimainen ilotulitus, jossa esikoiskirjailijalla oli selvä tarve näyttää kaikki värinsä ja kapasiteettinsa. NW:ssä alkemisti-Smith kaivaa esiin samat ainekset, valitsee niistä ehkä kymmenenneksen, sekoittaa keitokseen enemmän harmaan ja mustan sävyjä ja keskittää voimansa eritoten kieleen. Romaanissa tapahtuu melko tavallisia asioita, jotka lukija voi jo  etukäteen kuvitella kuullessaan sanaparin ”Lontoon slummit”: nuoret kipuilevat identiteettinsä kanssa, monella ei riitä kunnianhimo jatko-opintoihin, vaan jäävät vanhempiensa nurkkiin teiniäideiksi tai pikkurikollisiksi, elämää eletään kädestä suuhun Poundland-nimisen halpakaupan käytävillä ja moni lähiön asukki viettää  päiviään tuijottaen tositeeveesarjaa, jossa naapurilähiön asukit ördäävät ja sotkevat asuntojaan.

Leah ja Natalie ovat päässeet muuttamaan Caldwellista pois kovan työn ansiosta. Leah on ”vain” yhteisötyöntekijä kansalaisjärjestöjen projekteissa, kun taas Natalie on menestynyt business-asianajaja, jonka elämä on ollut täydellisesti aikataulutettua yliopistosta valmistumisen jälkeen. Leah’iin ja Natalieen pätee sanonta ”you can get the girl out of Caldwell, but you can’t take Caldwell out of the girl”. Kummallakin naisella on likaisia salaisuuksia, joita he piilottelevat miehiltään – kumpikaan ei oikeasti haluaisi elämänsä etenevän sovinnaisen kaavan mukaan, ja tekemällä tuhmia temppuja he ikäänkuin viivästyttävät elämäänsä laatikon sisällä. Tässä käsitellään rankkoja teemoja kuten huume- ja seksiriippuvuuksia, lapsentekopulmia ja vakavaa masennusta, mutta niissä ei vellota vaan henkilöiden rinnalla kuljetaan pilke silmäkulmassa.

Nautin teoksessa eniten kielellisistä kokeiluista, esimerkiksi keskiluokkaisten  pariskuntien jonninjoutavien brunssikeskustelujen raportoinnista fragmentaariseen nonsense-tyyliin. Jutuissa on samansuuntaista ilkeyttä kuin vaikka ruotsalaisessa tv-sarja Solsidanissa, mutta Smith vie poliittiset johtopäätöksensä Solsidanin dramaturgeja pidemmälle. Tajunnanvirta ei tunnu tässä väkinäiseltä, sillä sillä on selvä poliittinen tarkoitus. Smith kirjoittaa vakavasti luokkaeroista ja valtavista tuloeroista, Caldwelliin lähiöön jääneiden nuorten pienestä elämästä ja katkeruudesta. Vaikka valittu kerronnan tapa on varsin postmoderni ja taiteellinen, Smith kirjoittaa paikoitellen Lontoon katujen arkirealismista samalla tarkkuudella ja muutoshakuisuudella kuin itse Charles Dickens. Järkyttävää on taas huomata, kuinka alle nelikymppinen ihminen onnistuu luomaan klassikon jo syntyessään.

Sanataiteen näkökulmasta NW on paras lukemani kaunokirjallinen teos tämä vuonna. Se kilpaili tänä vuonna Women’s Prize for Fiction-palkinnosta äskettäin arvioimani A.M. Homesin romaanin May We Be Forgiven kanssa. Vaikka Homesin teos oli vaikuttava, se oli temaattisesti turboahdettu. Smithin neljännessä romaanissa loistavat kypsyys ja taloudellisuus sanojen kanssa – se ei tukahduta lukijaa, vaan jättää paljon arvaamisen varaan. Tämä romaani hengittää ja luo energiaa. Ehkä palkinto haluttiin antaa vähemmän tunnetulle Homesille, sillä ikonisena kirjailijana Smith on jo saanut kaiken mahdollisen tunnustuksen ja kunnian, mutta vertailevana kirjallisuusfriikkinä olisin itse taipunut palkitsemaan Smithin.

Teos kannattaa lukea hitaasti maistellen. Itse ahmin sen parissa päivässä tohkeissani, mutta aion lukea sen uudestaan nautinnollisemmin.

 

Kipeää lähihistoriaa

Adoptoitu-kirjan%20kansiKaimojen kirjoittamia kirjoja on aina hauska lukea, ja Anu Rohima Myllärin Adoptoitu (2006) on ollut listallani jo vuosikausia. Anua olen saanut kuullakin takavuosina joissain tapahtumissa Tampereella – viimeksi tapasimme keskustassa SPR:n Ennakkoluulot roskiin-kampanjan tiimoilla. Hänen tarinansa oli minulle jo tuttu ennen kirjaan tarttumista. Teos tuntui helpottavan tiiviiltä ja suorapuheiselta äskeisen Knausgård-savottani jälkeen. Tässäkin kasvetaan aikuiseksi, koetaan identiteettikriisejä, otetaan ensikännejä ja koetaan maailmantuskaa, mutta Anu Mylläri onnistuu tiivistämään reiluun 200 sivuun sen, mihin Norjan vuonojen maisemamaalarilla menee ainakin 1000 sivua.

Adoptoitu ei ole pelkästään muistelmateos, vaan ennen kaikkea tietokirja, joka on osoitettu kaikille, mutta erityisesti kansainvälistä adoptiota harkitseville tuleville vanhemmille. Hienolla tavalla Mylläri kartoittaakin suomalaisen adoption historiaa ja muuttuvaa asenneilmastoa suhteessa perheissä ilmenevään ”toiseuteen”. Tullessaan Suomeen kaksivuotiaana vuonna 1980 hänen adoptiovanhempiaan Ainoa ja Seppoa ei oltu valmennettu, eivätkä he edes matkustaneet Bangladeshiin tytärtään hakemaan, vaan alimittainen bengalia pulputtava käärö ojennettiin heille Helsinki-Vantaan tulohallissa. Kansainvälisen adoption kentällä on tapahtunut paljon kolmessakymmenessä vuodessa, mutta valitettavasti suomalaisten asennemaailma kohti ”monivärisiä” perheitä ei ole väljentynyt lisääntyneen matkailun, ulkomailla asumisen ja muun kansainvälistymisen myötä.

Mylläri haluaa jakaa lyhyen elämänsä aikana sattuneita kipeitä kohtaamisia, joista jotkut ovat koomisia, jotkut vain ilkeitä tai pahansuopia. Pahinta syrjintää hän tosin koki ollessaan lyhyen aikaa au pairina suomalaisessa perheessä Arizonassa, jonka äiti järkyttyi tavatessaan lentokentällä ruskeaihoisen suomalaistytön -hän kun palkkasi värillisiä vain taloudenhoitajiksi ja puutarhureiksi, muttei kultamurujensa peräänkatsojaksi. Perheessä työskentely oli tukalaa, sillä sen äiti oli keskittynyt ohjeistamaan Anua pukeutumisessa ja käyttäytymisessä niin, ettei tätä luultaisi meksikolaiseksi roskaväeksi.

Anun lapsuuden- ja nuoruudentarina herkistää taatusti suuren osan lukijoista kyyneleihin, mutta teoksen tarkoitus ei ole herättää sääliä. Aino-äidin kuoltua Anun ollessa kahdeksanvuotias hän eli kymmenen vuotta yhdessä jäyhän, mutta sydämellisen pienviljelijäisänsä kanssa kahden. Välillä tilalla kävi asumassa uusi emäntäkokelas, mutta suhde loppui lyhyeen. Mylläri vääntää vitsiä mm. maaseudun naisten tavasta viettää iltaa Yves Rocherin katalogien parissa, liimaten mystisiä tarroja lomakkeisiin ja odottaen paketteja, jotka olivat täynnä kitschisiä yllätyslahjoja. PIenelle Anulle tällaiset asiat edustivat äidin ikävää, jonka viisas isä tajusi ja suostui kustantamaan Anulle kalliin mallikouluharrastuksen yläasteikäisenä – harrastus, jonka kautta hän pääsi viisitoistakesäisenä Frisco-limonadin mainostytöksi. Toisaalta hän ei koskaan menettänyt poikatytön identiteettiään ja koki koko nuoruutensa ajan pohjalaisen miehisen kommunikaatiokulttuurin itselleen luontevaksi tavaksi olla maailmassa.

Myllärin teos on kiinnostava matka Suomen lähihistoriaan etnisen ”toiseuden” näkökulmasta. Pienenä tyttönä Anu oppi tanssimaan lavatansseja, tanhua ja lambadaa, mutta tullessaan teini-ikään moni perhettä tuntematon pohjanmaalainen luuli tyttöä Sir Vilin välittämäksi filippiiniläiseksi lapsivaimoksi. Neekeri-sanan estoton käyttö kuului 80-90-luvuilla pohjalaiseen suuhun yhtä soljuvasti kuin uunijussin syönti. Helpottaakseen arjen rasismin kohtaamisesta Anu pakeni McGyverin tuijottamiseen ja Jean M. Auelin Luolakarhun klaanin esihistorialliseen maailmaan, jossa feministishenkiset naiset kommunikoivat ilman kieltä. Ja onneksi hänellä oli muutama hyvä ystävä, jotka eivät puhuneet hänelle  kuin ”värille”.

Kirjan julkistamisen aikaan Anu Mylläri ei ollut vielä vieraillut synnyinmaassaan Bangladeshissa. Blogimaailmaa vakoiltuani huomaan, että ainakin vuonna 2010 hän on kirjoittanut lyhyitä matkajuttuja Bangladeshista, Intiasta, Tiibetistä ja Kiinasta. Mielelläni lukisin jatkoa tälle odysseialle, tai ehkä mieluummin fiktiota, sillä Myllärillä olisi selvästi kapasiteettia myös kokeellisempaan kirjoittamiseen.

 

 

Kalastajakylän kansankynttilä

Fjordgaard10Knausgård-lukuhaasteeni on sitten kakkososan edennyt dementtisen etanan lailla. Kakkosesta hyppäsin suoraan nelososaan, jossa hän palaa muistoissaan lukion jälkeiseen välivuoteen opettajana Pohjois-Norjan kalastajakylän alakoululla 1980-luvulla. Noihin aikoihin Norjan syrjäseuduilla oli kova opettajapula, joten hommiin pääsi pelkillä papereilla ilman haastattelua. Monille norjalaisille nuorille opettajavuosi on ollut hyödyllinen välivuosi. Näin kai myös Karl Ovelle…ainakin oman identiteettipolitiikkansa tasolla.

Håfjordin pienen kylän ja sen koulun sosiaalisten suhteiden selostus on nelososassa raikasta, sillä siinä Knausgård onnistuu ainakin hetkellisesti irrottamaan itsestään omaan persoonaansa liittyvästä angstista. Luinkin ensimmäiset sata sivua mielenkiinnolla – oli kiinnostavaa nähdä, kuinka kylä suhtautui uusiin opettajatulokkaisiin ja kuinka 18-vuotias pojankloppi selvisi opettajantyön päivittäisistä haasteista. Oppilaiden kanssa hän tuntui tulevan toimeen hyvin, mutta kollegat puuttuivat hänen radikaaleihin metodeihinsa – esimerkiksi avaruutta ja sen välimatkoja ei olisi saanut vielä opettaa neljäsluokkalalaisille havainnollisesti itse tehtyjen planeettapallojen avulla, sillä lapset olivat norjalaisen konsensuksen mukaan liian pieniä tajuamaan oman planeetan takaisia asioita. Tapaamme oppilaita, joille on jo alaluokilla itsestäänselvää, että he jatkavat isiensä kalastajan ammatissa ja jotka siksi suhtautuvat skeptisesti kaikkeen turhaan lukemiseen. Tytöistä iso osa päätyy töihin kalatehtaalle tai käyvät ammattikoulun linjan jollain teknisellä alalla. Pohjoisnorjalainen työväenluokkaisuus ja kansankulttuuri tulevat hyvin esiin esimerkiksi kyläjuhlien aikana, jotka rytmittävät hienosti kalastajakylän muuten yksitoikkoista arkea. Karl Oven on välillä vaikea ymmärtää paikallisten poikien ja miesten kulttuuria; esimerkiksi hän suuttuu silmittömästi kaksitoistavuotiaalle oppilaalleen, joka nimittelee häntä hevosenkyrväksi – tilannetta puidessa rehtori kehottaa häntä ymmärtämään syvällisemmin paikallista puheenpartta. Myös opettajakollegan kalastajamies käy etsimässä häntä kivääri kainalossaan siinä vaiheessa, kun kollegojen juttutuokiot venyvät pitkiksi illanvietoiksi.

Muiden nuoruusmuistojen muistelu etenee päätalomaisen pitkäveteisesti. Ensimmäisen sadan sivun aikana toivoin, ettei tässä teoksessa uppouduttaisi enää isäsuhteeseen, mutta isän ryyppäämisestä tilitetään taas teoksen keskiosassa niin tuhdisti, että se muistelu jyrää alleen kaiken muun. Äitiään hän syyttää lähinnä omien kalsareidensa pesemättömyydestä, ja kapinallisen lukiolaispojan ja kiltin äidin iltateesessioille uhrataan myös loputtomasti miltei eleettömiä sivuja. Selostettuaan ännännen kerran äidin marketista roudaamien kauppakassien sisältöä minulta oli mennä hermo totaalisesti. Kyllä, arki on usein merkityksellistä, mutten ole silti kiinnostunut jokaisesta jogurttipurkista.

Kirjan pääteemaksi nousee kai Karl Oven vaikeus päästä eroon neitsyydestään, Läpi lukion ja vielä opettajavaihtarina hän pyrkii ”uimaan liiviin” alkoholin turruttamana, mutta kosioreissut päätyvät enimmäkseen muistinmenetykseen. Tässä on oivaa itseironiaa, mutta samantyyppisiä kohtaamisia on teoksessa liian monta. Samoin ryyppäämiskuvaukset toistavat itseään. Lopulta hän onnistuu pokaamaan isoperseisen tytön Roskilden festivaaleilla ja yksi ajanjakso elämästä on kuitattu loppuun.

Teos soveltuu intohimoisille Norja-faneille ja arjen etnografeille. Omaa lukemistani kieltämättä hidasti ruosteinen ruotsinkieleni. Ei Knausgård edes viljele vaikeaa kieltä, mutta kerronnassa oli puuroutuvia vaiheita, joiden yli pääseminen oli tuskaista. Loppuvaiheessa jouduin oikaisemaan aika monia maiseman, sään ja krapulan kuvauksia. Osat 3 ja 5 makaavat vielä pöydälläni koskemattomina. Kehittelen lukustrategiaa niiden selättämiseksi, mutta projektissa taitaa tulla eteen nyt jonkinmittainen erätauko.

Varsinainen Mätäsvaara

Kuva0104Thaimaalaisten marjanpoimijoiden tilanteesta käydään paraikaa kiihkeää poliittista kädenvääntöä, onhan ensimmäinen väärin kohdeltu poimijaryhmä vihdoin aktivoitunut vaatimaan oikeuksiaan poliisi- ja oikeusteitse. Kainuulainen Ber-Ex-firma ei kyennyt löytämään poimijoilleen tarpeeksi marjaisia metsiä, oli pompotellut poimijoita mielivaltaisesti maakunnasta toiseen ja majoittanut heitä jopa autojen peräkärryissä. Poimijoiden noustua kapinaan firma pyrki vähin äänin heittämään kapinalliset paluulennolle vedoten halpamaisesti viisumirikkomukseen. Ber-Exin toimitusjohtaja Kari Jansa on jo itkenyt medioissa, kuinka surullista tulee olemaan, jos siirtotyöläisten palkkaamista koskevaa lakia muutetaan, tyyliin: ”syökää sitten chileläisiä mustikoita, kun oman maan marjat mätänevät mättäille – lopetetaan tämä teollisuus kokonaan.”

Ber-Ex ei kuitenkaan edusta koko maan marjayrittäjien eetosta. Kilpaileva firma Polarica on suhtautunut työsopimusten käyttöönoton ajatukseen suopeammin. Myös mansikkatiloilla olosuhteet ovat humaanimmat, mutta mansikanpoimijat luokitellaankin maataloustyöläisiksi. Suoraan sanottuna minua ei sureta, jos Kainuun työttömät eivät jaksa kerätä lakkojaan itse. Minua ei sureta käyttämättä jääneet marjat. Minua surettavat ihmiset, jotka jäävät muiden ahneuden ja laiskuuden pelinappuloiksi, globaaleiksi maksumiehiksi ja – naisiksi pelissä, joiden sääntöihin heillä ei ole ollut pienintäkään sanomista. Heidän ei ole mahdollista jatkaa tilojensa viljelyä ilman lisätienestien hakemista ulkomailta. Marjoista liikenevät varat menevät suoraan aiempien velkojen lyhennykseen, ei plasmatelkkareihin tai uusiin jeeppeihin.

Poimijoiden tilanteesta ollaan kyllä keskusteltu Suomessakin jo vuosikausia, sitä on tutkittu yliopistojen projekteissa ja siitä on tehty ennakkoluulotonta yhteisötaidetta, mutta harvalla meistä on ollut mitään kontaktia näihin työläisiin, sillä he ovat töissä Kainuun ja Pohjois-Karjalan korvessa vähintään 15 tuntia päivässä ja majoittuvat paikoissa, jonne harvalla on asiaa. Heidät kuljetetaan puskaan ja puskasta lentokentälle vähin äänin – harva poimijoista pääsee edes käymään leiriä lähimmässä kaupungissa tai Helsingissä. Ennen thaipoimijoiden tuloa marjafirmoilla ei ollut high-tech-puhdistuslaitteita tai kylmiöitä, sillä paikallisten poimijoiden aikaansaamalla volyymilla ei kehitetty infrastruktuuria. Nyt marjabusiness on muuttunut teollisemaksi ja globaalimmaksi, kiitos mobiilien maaorjien.

Päädyin viime lauantaina lapsuuden kylälleni Suolahteen tapaamaan sen Kansantalolle majoittuneita poimijoita. Heitä on tasan viisikymmentä ja he ovat allekirjoittaneet omilla nimillään vetoomuksen epäreilua palkkausta ja epäinhimillisiä oloja vastaan. Paikalla olivat myös Vasemmistonuorten Oikeutta marjanpoimijoille-kampanjaa kaksi vuotta vetänyt Li Andersson, Anna Kontula joka lupasi viedä marjanpoimijoiden terveiset suoraan eduskuntaan, ja poimijoiden matkassa pitkään kulkeneet aktivisti-filmintekijät Junya Lek Yimprasert (kuvassa vasemmalla) ja Richard Thompson Coon.  Lek toimi illan aikana poimijoiden tulkkina, sillä harva heistä osasi englantia. Lekin ja Richardin näyttämässä toisessa filmissä oli paljon tuttuja kasvoja, sillä osa poimijoista oli ollut Suomessa jo monena aiempana vuonna. Niiden katsominen oli taatusti asianosaisille rankkaakin, varsinkin kohtausten, joissa näytettiin asuinoloja ja puuttumattomuutta sairauksiin ja poimimisen aiheuttamiin vaivoihin.

Kansantalolla oli lämmin ilmapiiri, vaikka yhteistä kieltä ei monilla löytynyt. Suolahtelaiset kertoivat, että kulttuureihin on tutustuttu ruoan ja musisoinnin merkeissä. Oireellista maamme poliittisissa oloissa onkin, että thaipoimijoiden oloista aidosti kiinnostunut on pienen paikkakunnan työttömien yhdistys, joka ennakkoluulottomasti otti poimijat hoteisiinsa ja levitti välittämisen verkkoa kohti SPR:ää, seurakuntaa ja muita toimijoita. Poimijat olivat ottaneet Kansantalon kodikseen ja tarjoilivat meille ruokiaan kuin korkea-arvoisille vieraille. Vaikka huoli tulevista jättiveloista ja kotiinpalun järjestelyistä oli käsinkosketeltava, he silti jaksoivat olla kiinnostuneita vieraistaan, vitsailla ja naureskella yhdessä minimaalisella sanavarastolla.

Näinhän se menee, vähävaraiset auttavat toisia vähävaraisia, osattomat osattomia, mutta sydämestäni toivoisin, ettei valistunut kansa menisi leimaamaan Suolahden Kansantalon tapahtumia Vasemmistoliiton itsekkääksi mediakampanjaksi. Poimijoiden aseman kun luulisi koskettavan ihan kaikkia epäsäännöllisissä työsuhteissa toimivia puoluekantaan katsomatta.

Marjankerääjien asuttama kyläkoulu on Big Brother-talon vastakohta: kansa kääntää systemaattisesti selkänsä yhdelle ja seuraa fanaattisesti toista, sijoittaen sen tylsämielisten asukkaiden tsemppaamiseen pahimmillaan kymmeniä euroja. Minulla onkin perverssi tuki-idea marjanpoimijoille. Pantaisiin vaikka Andy McCoy ja Anu Saagim kisaamaan, kumpi saa kerättyä 100 kg puolukkaa päivässä ja laitettaisiin kannustustekstareista tulleet varat marjanpoimijoiden velkojen lyhennykseen.  Thai-poimijoiden joukossa kun oli Andyn ja Anunkin ikäisiä, koko ikänsä raakaa työtä tehneitä veteraaneja, jotka eivät ole istuneet kertaakaan elämässään porealtaassa.