Kongolaisen juoppohullun päiväkirja

Broken GlassKongolainen Alain Mabanckou (s. 1966) on lakimies, kirjallisuuden professori ja kirjailija, jolle ihmismielen nurja puoli on ikuinen inspiraation lähde. Hän on kirjailijana keskittynyt erityisesti Afrikan sosiaalisiin ongelmiin ja psykopatologioihin, ja tekee tämän vastustamattomalla mustalla huumorilla. Monet afrikkalaiset kriitikot eivät ole pitäneet hänen tavastaan syyttää afrikkalaisia itseään omista (henkilökohtaisista) ongelmistaan kuten alkoholismista tai aviokriiseistä: itse näkisin hänen tuotannossaan poikkeuksellista kaunokirjallista kypsyyttä ja kansallista vastuunottoa.

Romaani Broken Glass (2005/2009) on Mabanchkoun kuuluisin teos, jota on käännetty usealle eri kielelle ja sitä on myös esitetty draamaversiona ympäri maailmaa. Siinä kuusikymmentäneljävuotias entinen kansakoulun opettaja, kutsumanimeltään Verre Cassée, saa kantabaarinsa omistajalta tehtävän kirjoittaa ylös päiväkirjaan baarin asiakkaiden elämäntarinoita. Hänet on pantu viralta jo kauan ennen eläkeikää opetettua lapsia vuosikausia vahvassa laitamyötäisessä. Hän on jo alkoholismissaan niin pitkällä, että häntä pidetään baarissa jonkun sortin kalusteena eikä suuri osa lähialueen lohtunaisistakaan suostu ottamaan haisevaa, horisevaa pappaa asiakkaakseen. Hän tituleeraa ex-vaimoaan Angelicaa Diabolicaksi, mutta tarinoita kerätessään saa selville, että monen muun juopon juoppouden syyt piilevät paljon ilkeämpien ja kostonhimoisempien rouvashenkilöiden edesottamuksissa. Diabolicasta alkaa paljastua monia inhimillisiä piirteitä. Baarissa istuu Pampers-mies, joka on joutunut vankilaan tämän vaimon keksittyä  hänestä tekaistun pedofiliasyytteen ja joka on tämän vuoksi naitu vankilassa pidätyskyvyttömäksi. Ranskassa menestynyt Kirjanpainaja  on joutunut palaamaan mielenterveyskuntoutujana kotiin saatuaan ranskalaisen vaimonsa rysän päältä kiinni oman lapsensa entisestä suhteesta kanssa. Traumaattisista muistoista huolimatta hän saapuu baariin Paris Match-lehti kainalossaan, olihan hän lehteä painavassa mediatalossa töissä ja on edelleen entisestä ammatistaan kovin ylpeä.

Vaikka teoksessa reflektoidaan suhdetta Ranskaan ja Belgiaan ja näytetään kolonialismin aiheuttamat haavat (esimerkiksi koulutusjärjestelmään liittyvä syvä byrokraattisuus ja tehottomuus), Mabanckou ei syytä ranskalaisia tai belgialaisia tämän päivän kongolaisten keskinäisistä riidoista tai ongelmista. Hän kuuluu selvästi sukupolveen, joka etsii entistä tasavertaisempia tapoja puhua Afrikan ja Euroopan suhteesta. Yksi kansallisen kypsyyden merkki kirjallisuudessa onkin kyky nauraa itselle, ja saada ehkä entisen siirtomaan edustajakin nauramaan itselleen ja etnisille ”toisille” ilman jäytävää syyllisyydentuntoa.

Ainoa joviaali naishahmo teoksessa on baarikärpänen Robinette – nainen joka kehuskelee olevan kaupungin suurirakkoisin henkilö ja paras kyykkykusija. Räävittömin kohtaus liittyy kusemiskilpailuun, jonka Robinette valitettavasti häviää itseään puolet pienemmälle ukolle. Voin kuvitella tämän kohtauksen teatterin lavalla, siihen liittyvän inhon, hekuman ja jännityksen kavalkaadin, jonka vuoksi käsiohjelmaan saatetaan mainita ”ei herkkähermoisille”.

Suomalaiselle lukijalle romaanin ryyppäyskuvaukset eivät ole kohahduttavia. Ylipäänsä Mabanckou kohtelee baarin poikia yleismaailmallisen lempeällä huumorilla. Verrattuna vaikka Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjaan tämän baarin miehet eivät kykene eeppisiin urheilusuorituksiin kännissä, vaan enimmäkseen sammuvat baarin pöytään tai kotiovelleen, luopuneina ja kauttaaltaan säälittävinä. Ihmisruumin eritteissä tässä tosin marinoidutaan aivan yhtä ansiokkaasti kuin Vuorisen matkassa. Kertojana Rikkinäinen Lasi on yllättävän sivistynyt ja skarppi: rivien välissä hän viittaa 170 kaunokirjalliseen teokseen (ja kustantaja on lisännyt takakanteen: jos joku lukija tunnistaa kaikki 170, kustantaja haluaa kuulla tyypistä – itse tunnistin ehkä 40) ja harrastaa muutenkin kunnianhimoista namedroppingia huolimatta kertojan humalan tilasta.

Mabanchkou on kirjailijana mieltynyt postmoderniin intertekstuaaliseen kikkailuun ja kielellisiin kokeiluihin. Romaani on kirjoitettu kokonaan ilman pisteitä ja ”lauseet” ovat mammuttimaisia, kuin yhteen hengenvetoon puhuttuja purskahduksia. Tämä sopii tietysti baarin miehen olemukseen ja ruumiin kieleen ja antaa yksityisen, päiväkirjamaisen vaikutelman. Vaikka tämä teos on tiivis ja taloudellinen sanamäärältään, joku kerronnassa muistuttaa minua vahvasti James Joycesta, mikä ei luultavasti ole tässä maailman tilassa negatiivinen mielleyhtymä.

Afrikasta on viime aikoina kirjoitettu laajoja, historiallisia panoraamoja ja myös globalisaatiota kritisoivia poliittisia trillereitä. Näihin verrattuna Mabanchkou on räkänokkainen kujakolli, joka saa enemmän nautintoa pienen tarinan kertomisesta kuin historiallisen tai poliittisen ”totuuden” etsimisestä kansallisista arkistoista. Hänen matkassaan pääsi vaivatta täysin perille asti ja monen henkilön ihon alle.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s