Varsinainen Mätäsvaara

Kuva0104Thaimaalaisten marjanpoimijoiden tilanteesta käydään paraikaa kiihkeää poliittista kädenvääntöä, onhan ensimmäinen väärin kohdeltu poimijaryhmä vihdoin aktivoitunut vaatimaan oikeuksiaan poliisi- ja oikeusteitse. Kainuulainen Ber-Ex-firma ei kyennyt löytämään poimijoilleen tarpeeksi marjaisia metsiä, oli pompotellut poimijoita mielivaltaisesti maakunnasta toiseen ja majoittanut heitä jopa autojen peräkärryissä. Poimijoiden noustua kapinaan firma pyrki vähin äänin heittämään kapinalliset paluulennolle vedoten halpamaisesti viisumirikkomukseen. Ber-Exin toimitusjohtaja Kari Jansa on jo itkenyt medioissa, kuinka surullista tulee olemaan, jos siirtotyöläisten palkkaamista koskevaa lakia muutetaan, tyyliin: ”syökää sitten chileläisiä mustikoita, kun oman maan marjat mätänevät mättäille – lopetetaan tämä teollisuus kokonaan.”

Ber-Ex ei kuitenkaan edusta koko maan marjayrittäjien eetosta. Kilpaileva firma Polarica on suhtautunut työsopimusten käyttöönoton ajatukseen suopeammin. Myös mansikkatiloilla olosuhteet ovat humaanimmat, mutta mansikanpoimijat luokitellaankin maataloustyöläisiksi. Suoraan sanottuna minua ei sureta, jos Kainuun työttömät eivät jaksa kerätä lakkojaan itse. Minua ei sureta käyttämättä jääneet marjat. Minua surettavat ihmiset, jotka jäävät muiden ahneuden ja laiskuuden pelinappuloiksi, globaaleiksi maksumiehiksi ja – naisiksi pelissä, joiden sääntöihin heillä ei ole ollut pienintäkään sanomista. Heidän ei ole mahdollista jatkaa tilojensa viljelyä ilman lisätienestien hakemista ulkomailta. Marjoista liikenevät varat menevät suoraan aiempien velkojen lyhennykseen, ei plasmatelkkareihin tai uusiin jeeppeihin.

Poimijoiden tilanteesta ollaan kyllä keskusteltu Suomessakin jo vuosikausia, sitä on tutkittu yliopistojen projekteissa ja siitä on tehty ennakkoluulotonta yhteisötaidetta, mutta harvalla meistä on ollut mitään kontaktia näihin työläisiin, sillä he ovat töissä Kainuun ja Pohjois-Karjalan korvessa vähintään 15 tuntia päivässä ja majoittuvat paikoissa, jonne harvalla on asiaa. Heidät kuljetetaan puskaan ja puskasta lentokentälle vähin äänin – harva poimijoista pääsee edes käymään leiriä lähimmässä kaupungissa tai Helsingissä. Ennen thaipoimijoiden tuloa marjafirmoilla ei ollut high-tech-puhdistuslaitteita tai kylmiöitä, sillä paikallisten poimijoiden aikaansaamalla volyymilla ei kehitetty infrastruktuuria. Nyt marjabusiness on muuttunut teollisemaksi ja globaalimmaksi, kiitos mobiilien maaorjien.

Päädyin viime lauantaina lapsuuden kylälleni Suolahteen tapaamaan sen Kansantalolle majoittuneita poimijoita. Heitä on tasan viisikymmentä ja he ovat allekirjoittaneet omilla nimillään vetoomuksen epäreilua palkkausta ja epäinhimillisiä oloja vastaan. Paikalla olivat myös Vasemmistonuorten Oikeutta marjanpoimijoille-kampanjaa kaksi vuotta vetänyt Li Andersson, Anna Kontula joka lupasi viedä marjanpoimijoiden terveiset suoraan eduskuntaan, ja poimijoiden matkassa pitkään kulkeneet aktivisti-filmintekijät Junya Lek Yimprasert (kuvassa vasemmalla) ja Richard Thompson Coon.  Lek toimi illan aikana poimijoiden tulkkina, sillä harva heistä osasi englantia. Lekin ja Richardin näyttämässä toisessa filmissä oli paljon tuttuja kasvoja, sillä osa poimijoista oli ollut Suomessa jo monena aiempana vuonna. Niiden katsominen oli taatusti asianosaisille rankkaakin, varsinkin kohtausten, joissa näytettiin asuinoloja ja puuttumattomuutta sairauksiin ja poimimisen aiheuttamiin vaivoihin.

Kansantalolla oli lämmin ilmapiiri, vaikka yhteistä kieltä ei monilla löytynyt. Suolahtelaiset kertoivat, että kulttuureihin on tutustuttu ruoan ja musisoinnin merkeissä. Oireellista maamme poliittisissa oloissa onkin, että thaipoimijoiden oloista aidosti kiinnostunut on pienen paikkakunnan työttömien yhdistys, joka ennakkoluulottomasti otti poimijat hoteisiinsa ja levitti välittämisen verkkoa kohti SPR:ää, seurakuntaa ja muita toimijoita. Poimijat olivat ottaneet Kansantalon kodikseen ja tarjoilivat meille ruokiaan kuin korkea-arvoisille vieraille. Vaikka huoli tulevista jättiveloista ja kotiinpalun järjestelyistä oli käsinkosketeltava, he silti jaksoivat olla kiinnostuneita vieraistaan, vitsailla ja naureskella yhdessä minimaalisella sanavarastolla.

Näinhän se menee, vähävaraiset auttavat toisia vähävaraisia, osattomat osattomia, mutta sydämestäni toivoisin, ettei valistunut kansa menisi leimaamaan Suolahden Kansantalon tapahtumia Vasemmistoliiton itsekkääksi mediakampanjaksi. Poimijoiden aseman kun luulisi koskettavan ihan kaikkia epäsäännöllisissä työsuhteissa toimivia puoluekantaan katsomatta.

Marjankerääjien asuttama kyläkoulu on Big Brother-talon vastakohta: kansa kääntää systemaattisesti selkänsä yhdelle ja seuraa fanaattisesti toista, sijoittaen sen tylsämielisten asukkaiden tsemppaamiseen pahimmillaan kymmeniä euroja. Minulla onkin perverssi tuki-idea marjanpoimijoille. Pantaisiin vaikka Andy McCoy ja Anu Saagim kisaamaan, kumpi saa kerättyä 100 kg puolukkaa päivässä ja laitettaisiin kannustustekstareista tulleet varat marjanpoimijoiden velkojen lyhennykseen.  Thai-poimijoiden joukossa kun oli Andyn ja Anunkin ikäisiä, koko ikänsä raakaa työtä tehneitä veteraaneja, jotka eivät ole istuneet kertaakaan elämässään porealtaassa.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s