Kipeää lähihistoriaa

Adoptoitu-kirjan%20kansiKaimojen kirjoittamia kirjoja on aina hauska lukea, ja Anu Rohima Myllärin Adoptoitu (2006) on ollut listallani jo vuosikausia. Anua olen saanut kuullakin takavuosina joissain tapahtumissa Tampereella – viimeksi tapasimme keskustassa SPR:n Ennakkoluulot roskiin-kampanjan tiimoilla. Hänen tarinansa oli minulle jo tuttu ennen kirjaan tarttumista. Teos tuntui helpottavan tiiviiltä ja suorapuheiselta äskeisen Knausgård-savottani jälkeen. Tässäkin kasvetaan aikuiseksi, koetaan identiteettikriisejä, otetaan ensikännejä ja koetaan maailmantuskaa, mutta Anu Mylläri onnistuu tiivistämään reiluun 200 sivuun sen, mihin Norjan vuonojen maisemamaalarilla menee ainakin 1000 sivua.

Adoptoitu ei ole pelkästään muistelmateos, vaan ennen kaikkea tietokirja, joka on osoitettu kaikille, mutta erityisesti kansainvälistä adoptiota harkitseville tuleville vanhemmille. Hienolla tavalla Mylläri kartoittaakin suomalaisen adoption historiaa ja muuttuvaa asenneilmastoa suhteessa perheissä ilmenevään ”toiseuteen”. Tullessaan Suomeen kaksivuotiaana vuonna 1980 hänen adoptiovanhempiaan Ainoa ja Seppoa ei oltu valmennettu, eivätkä he edes matkustaneet Bangladeshiin tytärtään hakemaan, vaan alimittainen bengalia pulputtava käärö ojennettiin heille Helsinki-Vantaan tulohallissa. Kansainvälisen adoption kentällä on tapahtunut paljon kolmessakymmenessä vuodessa, mutta valitettavasti suomalaisten asennemaailma kohti ”monivärisiä” perheitä ei ole väljentynyt lisääntyneen matkailun, ulkomailla asumisen ja muun kansainvälistymisen myötä.

Mylläri haluaa jakaa lyhyen elämänsä aikana sattuneita kipeitä kohtaamisia, joista jotkut ovat koomisia, jotkut vain ilkeitä tai pahansuopia. Pahinta syrjintää hän tosin koki ollessaan lyhyen aikaa au pairina suomalaisessa perheessä Arizonassa, jonka äiti järkyttyi tavatessaan lentokentällä ruskeaihoisen suomalaistytön -hän kun palkkasi värillisiä vain taloudenhoitajiksi ja puutarhureiksi, muttei kultamurujensa peräänkatsojaksi. Perheessä työskentely oli tukalaa, sillä sen äiti oli keskittynyt ohjeistamaan Anua pukeutumisessa ja käyttäytymisessä niin, ettei tätä luultaisi meksikolaiseksi roskaväeksi.

Anun lapsuuden- ja nuoruudentarina herkistää taatusti suuren osan lukijoista kyyneleihin, mutta teoksen tarkoitus ei ole herättää sääliä. Aino-äidin kuoltua Anun ollessa kahdeksanvuotias hän eli kymmenen vuotta yhdessä jäyhän, mutta sydämellisen pienviljelijäisänsä kanssa kahden. Välillä tilalla kävi asumassa uusi emäntäkokelas, mutta suhde loppui lyhyeen. Mylläri vääntää vitsiä mm. maaseudun naisten tavasta viettää iltaa Yves Rocherin katalogien parissa, liimaten mystisiä tarroja lomakkeisiin ja odottaen paketteja, jotka olivat täynnä kitschisiä yllätyslahjoja. PIenelle Anulle tällaiset asiat edustivat äidin ikävää, jonka viisas isä tajusi ja suostui kustantamaan Anulle kalliin mallikouluharrastuksen yläasteikäisenä – harrastus, jonka kautta hän pääsi viisitoistakesäisenä Frisco-limonadin mainostytöksi. Toisaalta hän ei koskaan menettänyt poikatytön identiteettiään ja koki koko nuoruutensa ajan pohjalaisen miehisen kommunikaatiokulttuurin itselleen luontevaksi tavaksi olla maailmassa.

Myllärin teos on kiinnostava matka Suomen lähihistoriaan etnisen ”toiseuden” näkökulmasta. Pienenä tyttönä Anu oppi tanssimaan lavatansseja, tanhua ja lambadaa, mutta tullessaan teini-ikään moni perhettä tuntematon pohjanmaalainen luuli tyttöä Sir Vilin välittämäksi filippiiniläiseksi lapsivaimoksi. Neekeri-sanan estoton käyttö kuului 80-90-luvuilla pohjalaiseen suuhun yhtä soljuvasti kuin uunijussin syönti. Helpottaakseen arjen rasismin kohtaamisesta Anu pakeni McGyverin tuijottamiseen ja Jean M. Auelin Luolakarhun klaanin esihistorialliseen maailmaan, jossa feministishenkiset naiset kommunikoivat ilman kieltä. Ja onneksi hänellä oli muutama hyvä ystävä, jotka eivät puhuneet hänelle  kuin ”värille”.

Kirjan julkistamisen aikaan Anu Mylläri ei ollut vielä vieraillut synnyinmaassaan Bangladeshissa. Blogimaailmaa vakoiltuani huomaan, että ainakin vuonna 2010 hän on kirjoittanut lyhyitä matkajuttuja Bangladeshista, Intiasta, Tiibetistä ja Kiinasta. Mielelläni lukisin jatkoa tälle odysseialle, tai ehkä mieluummin fiktiota, sillä Myllärillä olisi selvästi kapasiteettia myös kokeellisempaan kirjoittamiseen.

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s