80-luvun monikulttuurista eksotiikkaa

Nina Banerjee-Louhijan (s.1940, Kolkata) teoksia kannoin kirjastosta kotiin teininä eksotiikankaipuussa. Banerjeen aloittaessa kirjailijan uransa hän oli jo nelikymppinen kokenut lääkäri, enkä tiedä, lopettiko hän lääkärinuransa kirjallisen läpimurtonsa jälkeen. Monissa hänen teoksissaan itsenäinen monikulttuurinen nainen rakastuu sensuelliin mieheen jossain eksoottisessa kohteessa, enimmäkseen Välimerellä, mikä tuntuu olevan kirjailijan toinen tai kolmas koti Suomen ja Intian rinnalla.

Esikoisromaania Valkoisen orkidean maata (1983) en muistaakseni lukenut teininä. Siinä puoliksi bengalilainen lääkäri Gita Roy palaa tapaamaan isän puolen sukuaan, joka asuu ympäri Intiaa vaihtelevissa oloissa. Gitan vanhemmat ovat kuolleet nuorina, hän on elänyt aikuisikäänsä käytännössä orpona, eikä hän ole kyennyt rakentamaan pysyvää parisuhdetta surun ja hylkäämisen kokemusten vuoksi. Hänen avomiehensä on jäänyt kiinni sivusuhteesta hänen parhaan ystävänsä kanssa, ja siksi hän on lähtenyt Intiaan etsimään uutta suuntaa elämälleen. Vaikka omaelämäkerrallisia koordinaatteja romaanissa piisaa, onneksi ne eivät mene yksi yhteen kirjailijan biografian kanssa.

Nuorenakin minua nyppi Banerjee-Louhijan kirjoitustyyli – ennalta-arvattavien adjektiivien, kuten kaunis, eksoottinen, trooppinen, viljely ja ylenpalttinen nautinnollisuus. Nyppii edelleen, mutta verrattuna moniin viimeaikaisiin suomalaisiin romanttissävyisiin naiskertojiin Banerjee-Louhijalla on laajempaakin substanssia. Ainakin tässä romaanissa hänellä on muutakin kerrottavaa kuin kahden kauniin ja rohkean muukalaisen lihallinen yhtyminen. Hänen lukijakuntansa on varmasti aina ollut naisvoittoista, ja häntä on pidetty eritoten viihdekirjailijana, mutta varoittaisin tuon kategorian liiallisesta käytöstä. Kirjailijan tuotantoa vilkaistuani olen vaikuttunut hänen uransa tasaisesta kehityksestä: hän on kolmenkymmenen vuoden aikana julkaissut 19 romaania ja muitakin teoksia ja pysynyt koko ajan WSOY:n listalla. Tämä kertonee lukijakunnan laajuudesta; en ole koskaan esimerkiksi löytänyt hänen teostaan alekorista, vaan ilmeisesti ne myydään täydellä hinnalla.

Valkoisen orkidean maa on klassinen sukuromaani, jossa pohditaan verisukulaisuuden velvoitteita ja siteitä, muistia, muistamista ja paikkaan kuulumista. Siinä on hienoja sivuhenkilöitä, kuten Gitan serkut Maya ja Meena, jotka ovat erkaantuneet toisistaan Meenan mentyä naimisiin alempikastisen köyhän yliopiston professorin kanssa. Maya taas tylsistyy kuoliaaksi kemiantehtailijan kotirouvana, ja on yltäkylläisistä puitteistaan huolimatta onnettomampi kuin sairas ja kovia kokenut Meena. Gitan oma intialaistuminen matkan aikana on myös kiinnostava prosessi seurata. Hän muun muassa saa isoisältään oman isänsä tuhkat, joiden sirottelu kuuluu hinduperinteen mukaan aina lapselle, jos vainajalla lapsia on. Teoksen katarsis on kohtaus, jossa hän pääsee takaisin lapsuuden kesiensä maisemaan Darjeelingiin ja sirottaa isän tuhkat Tiger Hill-vuorenhuipulta kohti Kanchenjungan laaksoa.

Nautin romaanista siksi, että olen itsekin seikkaillut Kolkatassa ja tutustunut samantyyppisiin ihmisiin kuin romaanin intialaisiin henkilöihin. Myös historiallinen konteksti on minulle selvää pässinlihaa väitöskirjaopintojeni vuoksi. Romaani on kuitenkin kirjoitettu sen verran informatiivisesti, että kontekstiin pääsee käsiksi sellainenkin lukija, joka ei Intiaa lähemmin tunne. Tätä voisi pitää jonkinlaisena ”sisäänheittokirjana”, jonka uskoisi nostavan matkakuumetta.

Päähenkilö Gitan isovanhemmat kuvataan kiihkeinä gandhilaisen liikkeen etukaartilaisina, palavasieluisina nationalisteina, joiden yhteiselon politiikka lopulta katkaisee. Gitan isä murhataan karachilaisessa hotellissa hänen mentyään tapaamaan pakistanilaista ystävää ja liikekumppania, jolta tällä on rästissä olevia saatavia. Rakkaus- ja sukuromaaniksi tässä on reipas määrä poliittisia jännitteitä, mikä nostaa romaanin viihdekirjallisuuden kuplasta omaksi tapauksekseen.

Länsimaisten Intiasta kirjoittavien kirjailijoiden merestä poimisin yhden Banerjee-Louhijan sukulaissielun, nimittäin amerikkalaisen Pearl S. Buckin. Vivahteet ja sävyt ovat molemmilla samansuuntaisia, ja vaikka Buckin teokset levisivät Suomessakin ”naisviihteenä” kuin häkä jo ennen II maailmansotaa, ei kyseessä ole mikään turha kertoja, saihan hän kirjallisuuden Nobelin palkinnonkin v. 1938.

Luen tätä virkistävänä ennakkotapauksena suomalaisen monikulttuurisen kirjallisuuden lyhyessä historiassa. Tässä kuvataan kahden kulttuurin kodin lapsen sekaannuksia, iloa ja tuskaa 1940-50-luvuilla, jolloin Helsingissäkään ei näkynyt monia intialaisia kasvoja. Gitan vanhemmat asuvat erillään, mutta isä lentää Helsingin talveen liian ohuissa vaatteissa ja tuo tyttärelleen ihmeellisiä lahjoja maailmalta, sellaisia, joihin pula-ajan Suomessa ei olla totuttu. Kiinnostavalla tavalla isän intialaisuus esitetään vaurautena, ja tunkkaisimpia kehitysmaakliseitä vältellään Intian köyhyydenkin kuvauksissa. Luulisin, että romaani voisi ilahduttaa uusiakin sukupolvia, erityisesti nuoria, joilla on eteläaasialaista taustaa, sillä kysymykset, joita Banerjee-Louhija kysyy ovat edelleen ajankohtaisia. Vaikka Suomessa näkyy tänä päivänä intialaisia kasvoja pilvin pimein ja naan-leipääkin saa lähikaupasta Pirkka-versiona, ei keskivertosuomalaisen intialaisen kulttuurin ymmärrys ole kasvanut tiikerinloikkauksin – siksi tämän tyyppinen kirjallisuus on edelleen tervetullutta.

Uskomattomat diivat lavalla

”People who want to write books should stay away from blogs”, totesi Chimamanda Ngozi Adichie viime torstaina Hesarin haastattelussa kirjamessuilla. Afrikkalaisen kirjallisuuden faneja hemmoteltiin, sillä Adichie antoi samana päivänä kaksi haastattelua, joista toisessa haastattelijana oli kukas muu kuin Sofi Oksanen! Tätä iloista yhteensattumaa olen povannut jo kauan, sillä näiden kahden diivan temaattiset yhteydet ovat miltei saumattomat. Olin myös ostanut bussiliput torstaiksi hyvissä ajoin tutustumatta messuohjelmaan – torstaiksi siksi, että se on messujen ainoa rauhallisempi päivä, jolloin osastoilla voi kulkea kadottamatta marmorikuuliaan. Onneksi Chimamandan vierailu sattui sille päivälle.

Chimamandan ja Sofin uusimmat teokset keikkuvat edelleen lukulistallani – molempiin liittyy ehkä kohtuuttomia odotuksia, enkä kiirehdi niiden hankkimisessa, sillä vähemmän tunnetuille tekijöillekin on annettava tilaa. Americanah-romaanin juoni jäi kyllä kutkuttamaan, sillä siinä tutkitaan afrikkalaisten maahanmuuttajien ja afroamerikkalaisten kantapeikkojen välisiä kulttuurisia väärinymmärryksiä ja afrikkalaisten onnellista tietämättömyyttä rotukysymyksistä. Kun kyyhkyset katosivat-teoksen lukisin taas ehkä mieluiten seuraavalla Viron-reissulla.

Diivojen kohtaaminen tapahtui Akateemisen kirjakaupan pienellä lavalla. Kuulijoita oli sopivasti, ei mitään massahysteriaa, mutta nimmarin metsästäjiä riitti kyllä. Kohtaamisessa Chimamanda paljasti, että oli lukenut Puhdistuksen jo aikoja sitten englanniksi, se oli ollut kuulemma ainoita ”uusien” tekijöiden romaaneja, joka oli tehnyt häneen vaikutuksen. Hän oli vienyt romaanin veljelleen Nigeriaan luettavaksi ja veli on luultavasti jatkanut sen kierrättämistä – kuka tietää, kuinka monta Sofi-fania Lagosista jo löytyy. Sofi ei voinut tunnustaa vastaavaa aktiivisuutta Chimamandan kirjojen suhteen, vaikka olikin tehnyt kotiläksynsä tunnollisesti ennen haastattelua. Jo visuaalisesti kahden radikaalisti eri tyylisen kaunokirjallisen diivan seuraaminen oli kutkuttava elämys, mutta haastattelussa parasta oli, että he puhuivat vakavamielisesti kirjoista ja kirjoittamisesta. Sofi selvästi jopa jännitti haastattelua, kun Chimamanda vaikutti rennolta ja jalat maassa kulkevalta ihmiseltä. Ehkä Amerikan kirjamessut ovat Helsingin messuja stressaavampia spektaakkeleita, ja hän oli Helsingissä melkein kuin lomalla.

Ainoa kysymys, jonka muistan haastattelusta tarkkaan liittyi lapsuuden kirjallisiin vaikutteisiin. Sofi kysyi, oliko Chimamandalla mahdollisuus lukea lapsena lainkaan nigerialaisia lasten- ja nuortenkirjoja. Yliopiston professorin lapsena hän oli tosiaankin kasvanut lähes kokonaan amerikkalaisten ja brittikirjojen kuplassa (eikä Nigeriassa muutenkaan kustanneta paljoa kotoperäisiä lastenkirjoja). Sofi ihmetteli, eikö sellainen kasvatus tee lapsista monstereita (hän todella käytti tuota sanaa). Chimamanda vastasti tyypilliseen joviaaliin tyyliinsä: ”Well you see what kind of monster I have become.” Yleisö räjähti nauruun, siinä hetkessä oli jotain vapauttavaa.

Toivon, että diivat löysivät kulissien takana keskusteluyhteyden, eikä tapaaminen jäänyt ainoaksi. Molemmilla kun olisi taatusti outouttavia näkökulmia tarjottavana toisilleen.

PS: Afrosuomalaista kirjallisuusvaihtoa voi seurata myös Rita Dahlin toimittamassa antologiassa Minttutoffeen onni (Palladium, 2012), jossa runoilijat olivat muutaman viikon kirjeenvaihdossa keskenään. Tekijät eivät ole näin suuren maailmanluokan tähtiä, mutta se ei vähennä keskustelujen arvoa. Olin mukana projektissa ja keskustelen kenialaisen runoystäväni kanssa edelleen.

 

 

 

 

 

Energiavarkaita paossa

Ulla Vaarnamoa luulin pitkään runoilijaksi, sillä olen törmännyt häneen Tampereella useamman kerran lavalla yksin ja ryhmässä lausumassa ja improamassa. Pieleen meni, vasta eilen opin, että hän on jo pidemmän linjan julkaissut prosaisti, jolla on ollut tapana julkaista vuorotellen novelleja ja romaaneja.

Eteeni puskasta loikkasi hänen neljäs teoksensa, romaani Jäniskuu (2007). Jäniskuussa seuraamme vasta eronneen ja opettajaksi valmistuneen noin kolmikymppisen Tuulin itsenäistymispyrintöjä Tampereen pitkässä, kuumassa kesässä. Tuuli on valmistunut kortistoon, hänellä on vain vähän kokemusta sijaisuuksista eikä kansankynttilän uran aloituskaan suuresti inspiroi. Aikaa tappaakseen hän alkaa pyöriä Katapultti-nimisessä baarissa, josta löytyvät kilpakosijat Samuel ja Klaus. Samuelin kanssa Tuulilla on sielunkumppanuus, mutta pitää miestä liian nuorena edes satunnaiseksi seksikumppaniksi. Klausiin hän rakastuu kerta humahduksella, mutta vähäpuheinen mies pysyy hänelle mysteeriona ja lopulta aiheuttaa pettymyksen. Molemmat miehet ovat klassisia hulttioita, mutta Tuuli janoaa hulttioseuraa oltuaan seitsemän vuotta naimisissa asuntosäästäjähenkisen Peten kanssa, jonka kanssa ei koskaan pysähdytty edes huoltoasemalla kahvilla. Petestä irti pääseminen vaatii järeitä aseita.

Romaanin juoni on pieni ja arkinen – se luultavasti puhuttelee vahvimmin syntyperäisiä, juuristaan ylpeitä tamperelaisia ja kolmenkympin kriisissä räpiköiviä henkisiä etsijöitä, mutta kannustaisin muuta yleisöä tarttumaan teokseen sen kielen ja tunnelman vuoksi. Vaarnamon proosassa minimalistinen dialogi avaa uusia avaruuksia ja hassuista arjen sattumuksista, kuten silmälasien varastamisepisodista, saadaan aikaan suurta draamaa. Tuulin elämä saattaa olla tuulella käyvää, mutta siitä ei puutu sisäistä logiikkaa. Katuojaan tämä arjen sankari ei ole päättymässä, mutta eron jälkeen hän kaipaa seuraa, joka ei jatkuvasti reittaa eikä tuomitse häntä -ainoa tällainen seura löytyy Katapultin turpaparlamentista. Kuilu pesää rakentaviin, vauvoja sylissä pyöritteleviin nuoruudenystäviin on mittaamaton. Juuri kuten äsken arvioimassani Munron teoksessa, myös Vaarnamo tekee epäonnistumisista tähtihetkiä. Hengenheimolaisuus on saumaton.

Vaarnamon proosa ei ole alleviivaavan feminististä, mutta naisten välistä solidaarisuutta se peräänkuuluttaa. Tuulin suhde anoppiehdokkaaseen Beritiin alias Perttaan on mutkaton: Pertta kutsuu nuorenparin Teiskon vuokramökilleen kokonaiseksi kuukaudeksi hoitaen ruokapuolen, mutta odottaen väliintuloa muissa kustannuksissa. Suurperheen äiti Pertta hoitaa edelleen työnsä ja ostoksensa kuin pieni taloushirmu, mutta suhtautuu poikansa uuteen miniään sallivasti suurena yksilönä. Pertta luo Tuuliin sellaista energiaa, mitä hänen oma äitinsä lähinnä syö siivousintoiluineen ja päällepäsmäyksineen. Eron jälkeen Tuuli luultavasti jääkin ikävöimään Perttaa enemmän kuin eksäänsä tai kaukana Karjalassa asuvaa äitiänsä. Anoppi-ja miniäehdokkaiden itsenäiset ystävyyssuhteet eivät tässä maailmassa olekaan aivan harvinaisia. Sukupolvien välinen dialogi oli tässä romaanissa ansiokasta.

Romaani muistuttaa henkisestä kasvusta ja energiasyöppöjen eliminoimisesta. Osittain Vaarnamo nauraa selvinnäkijöiden sessioille ja maksullisille luennoille, mutta päähenkilö Tuuli onnistuu löytämään tästä maastosta uutta viisautta. Hänen öiset jänisaiheiset piirrokseksensa ja maalauksensa ovat sysäys kohti luovaa ajattelua ja muista riippumatonta elämää. Miehet katoavat suorittamaan kulkurielämänsä opintoja, mutta Tuuli löytää rauhan pienestä elämästään yksiössä opettajan sijaisena. Se riittää toistaiseksi.

Teos on siis melko klassinen kasvuromaani (Bildungsroman), joka kuitenkin välttelee tyypillisiä kasvuromaanin kliseitä. Kasvaminen on tässä vähäeleistä ja viipyilevää, eikä kellään henkilöistä tunnu olevan korkeinta viisautta siitä, kuinka ihmisen lopulta tulisi elää. Äidit ja anopitkin vain hössöttävät ja tussaavat, rakkaudella ja vanhoihin kaavoihinsa tottuneina. Oikeat asiat tapahtuvat omalla ajallaan.

Kapioarkullinen toivoa

Tänä vuonna en ehtinyt seurata Nobelin kirjallisuuspalkintoveikkauksia, mutta toissa torstaina, palkinnon julkaisupäivänä, satuin olemaan Hulluilla Päivillä, joilta löysin vain kaksi ostettavaa asiaa, Alice Munron novellikokoelman The Progress of Love (1986) ja keittiönpuhdistusainetta. Törmäsin kaveriin, joka kertoi juuri kuulleensa Munron voitosta. Koska olen odottanut joko Atwoodin tai Munron Nobel-voittoa jo vuosia, sattumus tuntui hauskalta telepaattiselta johdatukselta.

The Progress of Love on arkisempi kokoelma kuin viime vuonna tänne arvioimani Open Secrets (1992). Siinä seikkaillaan lähinnä Ontarion maaseudulla  ja Torontossa, hieman Yhdysvaltojen puolella automatkalla ja lentokoneessa matkalla Tahitille. Rakkauden edistymistä seurataan aika paljon ero- ja uusioperheissä, aikuisiän kypsissä suhteissa, sisarusten ja lapsuudentovereiden välillä ja vammaisten ja vanhusten hoitokodeissa lähdön kynnyksellä. Perinteistä romantiikkaa on Munron novelleista vaikea löytää; rakkaus on täynnä sopeutumista, omien tarpeiden unohtamista, vähään tyytymistä ja oman vajavaisuutensa tunnustamista. Luin teosta myös epäonnistumisten päivänä, mikä tuntui osuvalta tavalta juhlia päivää. Tämän kokoelman novellit ovat hyvin suku- ja perhekeskeisiä, johtuen ehkä kirjailijan omasta elämänvaiheesta – myöhemmissä novelleissa on enemmän irtiottoja sekä Kanadasta että raskaista sukutaakoista.

Varhaisemmassa tuotannossaan Munro käyttää hyväkseen 40-50-lukujen nuoruusmuistojaan kertoen nuorten tyttöjen seksuaalisesta heräämisestä niukkuuden ja uskonnollisuuden viitekehyksissä. Novellissa ”Jesse and Maribeth” nuori lukiolaistyttö Jessie joutuu piikomaan oudon, muualta tulleen Crydermanin pariskunnan kotiin auttaakseen perhettään selviytymään koulumaksuista. Nelikymppinen rouva Cryderman on viimeisillään raskaana ja alituiseen hilpeässä hiprakassa, viettäen salonkielämäänsä pimeässä olohuoneessa verhot kiinni, sillä hän ei halua maailman näkevän hänen vatsaansa ja suonikohjujaan. Jessie kehittää eroottisen kiinnostuksen herra Crydermaniin, vaikka herra ei suoranaisesti osoita palvelustytölleen vihreää valoa. Perintörikas rouva on ostanut ”pidetylle” miehelleen toimittajan paikan paikallislehdessä, mutta toivoo miehen alkavan kirjailijaksi kirjoittaen kokemistaan toisen maailmansodan kauhuista Burmassa ja Intiassa. Kasvavalle tytölle pariskunnan dekadentti elämäntapa on peili ja ikkuna muihin maailmoihin, joissa hänen tuntemansa ihmissuhteiden kaavat eivät päde.

Jokainen Munron novelli vaatii aikaa ja hiljentymistä vähintään yhtä paljon kuin keskivertoromaani. The Progress of Love:sta ”tajusin” intuitiivisesti nelisen novellia, kun taas loput vaatisivat uuden lukukerran puhdistetuin silmälasein. Ongelma ei ole kielessä, mikä on verrattaen arkista ja jouhevaa, vaan tunnelmissa ja tasoissa. Munro tiivistää novelleihinsa kymmenien ihmisten kohtalot ja usein vuosikymmenten tapahtumat. Hienoin novelli tässä oli kolmesta sisaruksesta ja heidän kohtaloistaan kertova novelli ”A Queer Streak”, joka kelpaisi mallikelpoisena katsauksena ontariolaiseen sosiaalihistoriaan noin 80 vuoden aikana. Harva tutkija onnistuu läpivalaisemaan niin ison kakun historiaa reilussa 40 sivussa.

PS: Aina oppii uusia sanoja. Luulin kapioarkun olevan ranskalaisperäinen ”trousseau”, mutta Munro käyttääkin hauskempaa termiä ”hope chest”. Kapioiden kerääminen ei toivon mukaan jää katoavaksi kansanperinteeksi. Jopa minulla, kaikkien aikojen kävelevällä talouskriisillä, on käsin kirjailtuja käsipyyhkeitä ja peflettejä, kiitos kummitätini ahkeruuden. Haluaisin varustaa tulevien polvien toivonarkkuja edes minimaalisella tavalla. Myös poikien.

Eka suomenruotsalainen dekkarini

Suomenruotsalaista kirjallisuutta tulee aina luettua liian vähän, vaikka muutamia feministishenkisiä naiskertojia fanitankin. Marianne Peltomaan adoptiokertomus Matka (2000) makaa jossain hyllyssäni puoliksi luettuna ja nyt sain käsiini hänen dekkarinsa Pimeä portaikko (2009). Tämä on kolmas vanhemmasta rikoskonstaapelista Vera Gröhnistä kertova dekkari, jonka tapahtumat sijoittuvat Itä-Helsinkiin. Mielelläni lukisin kaksi ensimmäistä osaa heti putkeen, sillä tämä tarina jäi vaikuttamaan ihon alle.

Romaani ensinnäkin tuulettaa myyttejä suomenruotsalaisuudesta tuoden esiin työväenluokkaisen ruotsinkielisen kansanosan arjen. Toiseksi tässä käsitellään perheiden kriisejä monen sukupolven vertailevasta näkökulmasta, toimien hyvänä taustoituksena maamme lastensuojelun historiaan ja sen tämänhetkisiin ongelmakohtiin. Kolmanneksi teos tuo kunniamurhan käsitteen kotimaiseen kontekstiin osoittaen, ettei sisarusten välinen verikosto ole meilläkään mahdoton skenario. Neljäs teoksen vahvuus oli siinä, että se onnistui vielä loppumetreillä tuomaan yllättäviä juonenkäänteitä, jotka uudelleenvalottivat päähenkilöiden toimintaa ja motiiveja.

Vera Gröhn on poliisina vaatimaton, arkinen hahmo, jonka ihmissuhteilla ja luonteen oudoilla piirteillä ei pahemmin repostella. Hän on noin nelikymppinen sinkkuäiti, joka asuu kahdestaan ainoan poikansa teini-ikäisen Jepen kanssa. Jeppe pyörii jengeissä, joissa kaikenlaisen varastetun tavaran kierrättäminen on arkista kommunikaatiota. Pojan pitäminen kaidalla polulla ei ole poliisiäidillekään helppoa. Pojan isä asuu Tampereella, joten poika on tottunut olemaan paljon yksin äidin epäsäännöllisten työaikojen vuoksi. He asuvat tavallisessa itähelsinkiläisessä kerrostalossa, jonka portaikossa alkaa tapahtua kummia.

Pimeä portaikko on intiimi ja sydäntä raastava sukellus alkoholismista toipuvan neljän lapsen yksinhuoltajan, Tanjan, viimeisiin elinviikkoihin ja -kuukausiin, jolloin hän taistelee oikeuksistaan saada kolme huostaanotettua lasta takaisin luokseen asumaan. Nuorin lapsista, kaksivuotias Rosa, asuu äidin luona, mutta viettää myös paljon aikaa isoäidillään, sillä Tanja työskentelee tarjoilijana iltatöissä. Kun Vera Gröhn palatessaan töistä keskellä yötä löytää Rosan rappukäytävästä pyjama päällä vaeltelemassa, hänen äidin ja poliisin vaistonsa ajavat naista eri poluille. Hän ei lähesty lastaan laiminlyönyttä äitiä viranomaisena, vaan huolestuneena naapurina. Rosa löytyy käytävästä toisenkin kerran, jolloin lastensuojeluilmoituksen tekeminen on jo liian myöhäistä.

Näin rankat yhteiskunnalliset teemat dekkarissa voisivat kääntyä sosiaalipornoksi, mutta Peltomaa onnistuu välttämään nämä ansat kirjailijan lahjoillaan. Tässä tutkitaan sukua, jossa väkivalta, puhumattomuus ja tunnekylmyys periytyvät ainakin neljässä polvessa, ja jossa perinteisen ydinperheen malli ei ole toteutunut aikoihin. Peltomaa ei moralisoi eikä aseta Tanjan ja hänen äitinsä Doriksen elämäntapaa vertailuasemaan ”kunnollisten” keskiluokkaisten ehjien perheiden kanssa,  mutta tutkii heidän sisäisiä maailmojaan piinallisen läheltä. Vaikka Tanja tapaa äitiään ja sisaruksiaan tiiviisti, heidän perhekeskeisyytensä koostuu lähinnä ilkeästä naljailusta ja rahariidoista. Tanjalla ja hänen äidillään Doriksella ei ole lainkaan ystäviä; Tanjalla on satunnaisia panokavereita. Ainoastaan Tanjan pikkuveljellä on yksi ystävä, jota Tanja syyttää nuorimman lapsensa isäksi. Piirien toivoton pienuus, perspektiivittömyys ja kykenemättömyys haaveilla paremmasta huomisesta vievät tätä sukua ennenaikaiseen hautaan tai vankilaan.

Tämä oli erilainen dekkari siksi, että tässä rikoksen tekninen tutkinta ja poliisien keskinäiset suhteet jäivät aika lailla minimaalisiksi. Tässä ei myöskään ollut ärsyttävää tuotesijoittelua, turhaa maisemamaalausta tai supernaissyndroomaa kuten muutamissa lukemissani ruotsalaisissa dekkarisarjoissa. Teos oli täynnä rohkeutta ja raikkautta.

Tissit, tennis ja tuplajuusto

Harvoin hankin joululahjoja lokakuussa, mutta nyt oli pakko, sillä itsekkäistä syistä tahdoin salalukea Tuomas Kyrön Kunkun (2013, Siltala) ennen sen paketointia.

Kunkkua on hehkutettu ensimmäisissä arvioissa Kyrön ehkä parhaaksi romaaniksi. Tässä yhdistyykin moni hänen lempiteemoistaan: hullunkuriset perheet, lähihistoria, urheilu ja K-junan radanvarsimaisema. Monarkia-Suomen pääkaupunki on 700 vuotta ollut Vantaa, ja Afrikan entisissä siirtomaissa on Pikku Martinlaaksoja. Penttisten suku on synnyttänyt vuosisatoja samassa synnytyshuoneessa ja potkaissut tyhjää viereisessä kuolinhuoneessa. Vanhojen kunkkujen istukat seisovat nätissä rivissä muumioituina ja parfymoituina.

Tulee mieleen takavuosien kirjoittajakoulussa oppimani motto: ”romaani on sika, joka on syönyt kaiken”. Tässä romaanissa kaikkiruokaisuus on siunaus ja taakka. Absurdiin komediaan kuuluu hersyvyys ja vauhti, eikä Kalle XIV Penttisen alias Penan elämään näytä kuuluvan suvantovaiheita. Monarkian kaaduttua ja Kunkun jouduttua tukityöllistetyksi varastomieheksi elektroniikkaliikkeeseen kohellus vaan muuttaa muotoaan. Penan elämäkerta noudattaa löysästi naapurimaamme monarkin elämänkaarta, mutta on läpeensä suomalaistettu. Nopeasti Pena oppii vantaalaisen  peruselämän pikku ilot ja salat, esimerkiksi oikea-oppisen jauhelihakeiton valmistuksen (liha siihen lisätään pannulta erikseen, sillä osa syöjistä on aina vegaaneja – kiitos Tuomas hyvästä vinkistä!).  Penan ja Kallen narratiivit kulkevat romaanissa rinnakkain; itse nauroin enemmän Penan edesottamuksille ja koin Kallen osiot paikoitellen turboahdetuiksi.

Hyvien ja huonojen uutisten kilpakumppanit Kyrö ja Nousiainen ovat taatusti imeneet vaikutteita toisiltaan. Kunkku muodostaakin kiinnostavan jatkumon Vadelmavenepakolaiselle, jossa nauretaan suomalaisten heikolle kansalliselle itsetunnolle. Kunkussa taas Suomi on pohjoisen Euroopan johtotähti talouden, popmusiikin ja teknologian saroilla. Suomessa isyyslomakin on julistettu pakolliseksi jo 30-luvulla, eikä ”veminismistä” tarvitse enää pahemmin saarnata. Ruotsi taas sinnittelee köyhänä kehitysmaana, jota vallankaappaukset ja luonnonkatastrofit piiskaavat. Ruotsin eristäytyminen ja ruotsalaisten purukalustojen huono kunto huolestuttavat naapurimaan kansalaisia. Aika näyttää, kuinka Kunkku otetaan vastaan Ruotsissa – toimiiko se käännöksenä ja kestääkö ruotsalaisten kantti valta-asemien karnivalistista ympärikääntöä.

Tässä naurattivat eniten lähihistorian arkistoista kaivetut museohahmot, joiden olemassaolon ainakin tämä lukija oli autuaasti unohtanut. Kuningashuoneen petollisena lehdistöpäällikkönä huseeraa Markku Veijalainen valkaistuine hampaineen, ja monarkian lopulta suistaa raiteiltaan Kunkun hairahdus Time Machine-yhtyeen laulaja Sanniin. Maailmanluokan julkkiksista ja valtiomiehistä kukaan ei ole tullut murhatuksi, vaan John F. Kennedy ja Olof Palme pysyvät kunkun lähipiirissä vanhusikään saakka. Kennedy on mennyt uusiin naimisiin Yoko Onon kanssa ja Palme elää Suomessa poliittisena pakolaisena. Nämä historiankirjoituksen ”vinksahdukset” toivat tekstiin iloa ja eloa.

Kunkun vahvuus piilee siinä, että se taatusti saavuttaa erilaisia ja eri-ikäisiä lukijakuntia ja herättää keskustelua kansakuntamme kahvipöydissä. Luin sitä tavallisen elämän ylistyksenä – Kunkullehan ainoat merkittävät asiat tapahtuvat, kun hän saa irtaantua edustusroolistaan. Tämän puolilukutaidottoman tissi-, tennis- ja tuplajuustomiehen elämää kuvataan lämpimällä humanismilla, joka naurattaa olematta ilkeä, luo toivoa epätoivon keskelle.

Kaunokirjallisesta näkökulmasta minuun ovat silti kolahtaneet Kyrön tuotannosta enemmän hänen pienemmät tarinansa, esim. Kerjäläinen ja jänis, ja alkutuotannon Nahkatakki  ja Tilkka. (Mielensäpahoittaja-sarjastakin tykkäsin, mutta sen kaupallistaminen meni överiksi.) Kunkkua luen enemmän ilmiönä tai ”happeningina” kuin proosateoksena, josta minulla kuuluisi olla vankka mielipide. Kyröllä on niin vahva brändi kansallisena hauskuuttajana, että jotkut vitsit alkavat jo tuntua ennalta-arvattavilta. Ikinä en kuitenkaan haluaisi lukea Kyröltä haudanvakavaa ”taideromaania”, mutta ehkä jotain, jossa ei olisi urheilukisoja eikä kansallisvaltioita.

Frangipani-puun pitkät varjot

Malesialaisen Tash Aw’n The Harmony Silk Factory (2005) on muhinut hyllyssäni vuosia avaamattomana, ja olin jo heittämässä sen kiertoon, kun huomasin erehdykseni. Teokseen oli vaikea tarttua siksi, etten tiennyt paljoakaan Malesian historiasta tai kulttuureista. Monillahan meistä on mentaalisia blokkeja tutustuessamme ”muiden maailmojen” kirjallisuuteen. Itselleni japanilainen ja aivan viimeaikainen kiinalainenkin fiktio ovat auenneet kohtuuhyvin, joten Aw’n teosta uudelleen punnitessani tajusin, miksei tämäkin voisi kolahtaa?

Ja hyvin kolahtikin. The Harmony Silk Factory on hyvin rajattu rakkaustarina ja historiallis-poliittinen analyysi maasta, jossa kommunismi ja kolonialismin vastainen taistelu kulkivat välillä samaa rataa, välillä poukkoillen. Päähenkilönä on itsetehty miljonääri, kangaskauppias ja viinatehtailija Johnny, kiinalaista kansanosaa, mutta anglisoitunut tavoiltaan ja tottumuksiltaan siitä huolimatta että hän oli koko nuoruutensa maan alla kovan linjan kommunisti. Johnny on joutunut leskeksi nuorena hänen yläluokkaisen pianistivaimonsa Snow’n kuoltua synnytykseen. Johnnyn poika Casper on yksi kertojista, hän palaa isänsä erikoiseen historiaan isän hautajaisissa, haluten vihdoin avata hänen vanhempiensa lyhyen tuntemisen solmuja.

Tash Aw palaa kertomuksessa vuosiin 1940-2, jolloin Britannia ja Japani taistelivat Kaakkois-Aasian herruudesta. Malesialaisten rooli strategeina kahden suurvallan intressien välissä tuli esiin loistavasti. Tarinan flashback-osuudessa palataan Johnnyn ja Snow’n avioliiton alkuaikoihin. Johnnyn appivanhemmat huomaavat vuoden päästä häistä, ettei pariskunta ole vieläkään päässyt kuherruskuukautta viettämään, ja asia on korjattava pian. Kummallista kyllä, matkalle kutsutaan mukaan myös nuori japanilainen professori Mamoru ja kaksi brittiä, Johnnyn paras ystävä Peter ja vanhempi alkoholisoitunut liikemies Honey. Seurueen on tarkoitus viettää pari idyllistä viikkoa Seven Maidens-nimisillä saarilla, mutta he joutuvatkin merellä haaksirikkoon ja pelkäävät vuorokausia kuolevansa. Kriisitilanteessa sekä Mamoru että Peter osoittautuvat paremmaksi lohduttajaksi Snow’lle kuin hänen aviomiehensä – pariskunnan yhteiselo kun on jo alkanut rakoilla ennen kunnolla alkamistaan. Casperin isyysasiakin muuttuu taas ajankohtaiseksi miehen ollessa jo vahvassa keski-iässä.

Aw’n kirjoitustyyli muistuttaa minua hieman intialaisesta Aravind Adigasta (jolle luokkataistelu on myös tärkeä teema), mutta ehkä lähemmin vertaan häntä brittiläiseen E.M.Forsteriin ja amerikkalaiseen Paul Bowlesiin, joiden molempien tuotannossa oli rajoja rikkovaa rakkautta, mustasukkaisuusdraamoja ja koloniaalisen elämäntavan kritiikkiä. Tässä on sopiva määrä dekadenssia, mutta kerronnan ääni ei keskity kuitenkaan pelkästään hyväosaisten päähenkilöiden hedonismiin, vaan ns. ”tavallinen kansakin” pääsee esiin.

Romaanissa on paljon mystistä luonnonkuvausta, esimerkiksi puut pääsevät melkein henkilöhahmojen rooliin. Frangipani-puu on Peterin suosikki, sen huumaavan tuoksun vuoksi. Peter saa vanhassa iässä tehtäväksi suunnitella katolisen vanhusten hoitokodin puutarhan uusiksi, mutta sen johtaja ei anna lupaa frangipanien istuttamiseen siksi, että muslimeille puu symboloi kuolemaa. Peter käykin muistelemassa kuollutta rakastettuaan Snow’ta muslimien hautausmailla, mutta haluaisi tehdä aistillisesta frangipanista elämän symbolin. Teos antaa vinkkejä maan muslimien, buddhalaisten, hindujen ja kristittyjen yhteisistä kulttuurisista käsityksistä ja uskomuksista, jotka ylittävät uskonnolliset rajat luovasti.

Puutarhanhoidon lisäksi teoksessa musisoidaan ahkerasti, ja päähenkilöiden yhteinen innostus oopperaan kulminoituu haaksirikon aikana, jolloin taistelua seurueen ainoan naisen huomiosta käydään libreton muodossa. Onneksi Snow onnistuu myös opettamaan ulkomaisille kosijoilleen paikallisia kansanlauluja.

 

 

 

Ihminen on puu joka kaatuu

Aloitetaan mainoksella: Pekka Hiltusen dekkarin Sysipimeä (2012) saa nyt ilmaiseksi sähköisenä, jos liittyy ElisaKirjat-palveluun. Hiltusen tuotantoon olenkin tutustunut vain digitaalisesti: luin äskettäin lukunäytteen hänen uusimmastaan, Isosta (2013), joka käsittelee liikalihavuutta. Lupaavaa tekstiä se erityisesti ja nämä kaksi rinnakkain vihjaavat jo kirjailijan temaattisesta monipuolisuudesta.

Sysipimeä on Lontooseen sijoittuvan Studio-sarjan toinen osa, mutta sen voi hyvin lukea itsenäisenä teoksena menettämättä mitään. Dekkari kertoo kahdesta suomalaisesta nuorehkosta naisesta Liasta ja Marista, jotka ovat jonkin sortin freelancer-etsiviä muiden töidensä ohella. Lia on virallisesti graafinen suunnittelija ja Mari psykologi. Mari on onnistunut ovelien osakesijoitustensa turvin hankkimaan itselleen ja ystävilleen Lontoosta työtilan The Studio, ja siellä työskentelevän ystäväporukan on vaikea pysyä rikosten ratkaisusta erossa. Brittikollegoille suomalaisnaisten tarmo on jatkuvan vitsailun aiheena, mutta naisten integraatio brittiyhteiskuntaan on sen verran pitkällä, ettei heitä aina tunnisteta suomalaisiksi.

Sysipimeä voi olla järkyttävääkin luettavaa, sillä siinä ratkotaan raakoja homomiehiin kohdistuvia sarjamurhia, joita kaikkia yhdistää snuff-videot. Murhaaja levittää surmavideoitaan YouTubessa häkkeröimällä tuntemattomien ihmisten tileille, ja videot leviävät netissä kuin häkä osoittaen samalla nykymaailman sairaalloisuuden. The Studion porukka saa murhista nopeammin teknisiä tietoja kuin poliisi, ja lähettää poppoon vanhimman henkilön, ruotsalaisen Bertil Bergin vakoilemaan surmaajaa, mutta Berg tulee myös murhatuksi sivullisena. Bergin kuolema aiheuttaa hänen kollegoissaan maansurun, syvää ahdistusta, mutta myös suuremman tahdon saada sosiopaatti kiinni ennen poliisia. ”Ihminen on puu joka kaatuu” on kirjassa viljelty motto ihmisen haavoittuvuudesta ja erityisesti väkivaltavideoiden katselun perverssiydestä.

Teoksessa päästään rikollisen jäljille aina Sansibarin saarelle saakka, mikä kaikessa kauheudessaan oli myös teoksen kaunein osio. Sansibarilla high tech-laittein varustettu iskuryhmä joutuu toimimaan osittain ilman sähköä, koska saari on jo ollut kuukausitolkulla puolipimeä hallituksen saamattomuuden vuoksi. Sansibar on tapahtumien kulminaatiopiste siksi, että murhat liittyvät mystisellä tavalla Freddie Mercuryyn, sairaalloiseen fanitukseen ja Queenin laululyriikkoihin. Sansibarhan oli Mercuryn alias Farrukh Bulsaran synnyinsaari, jolla Queen-fanit edelleen käyvät pyhiinvaelluksilla, vaikka saaren islamilainen hallinto ei ilmiöstä pidä. Tästä osiosta huomaa, että Hiltunen on myös matkatoimittaja  ja nykyään Mondo-lehden päätoimittaja. Sansibarin kulttuuria, paikkoja ja arkkitehtuuria kun kuvataan pikkutarkan asiantuntevasti.

Toinen kiinnostava sivujuonne oli Mari-psykologin lapsuudentausta. Mari oli koulutettu sisaruksineen kotikoulussa, jota piti heidän kasvatustieteilijä-äitinsä tieteellisen kokeilun nimissä. Mari oli elänyt eristyksissä muusta maailmasta myöhäiseen teini-ikään saakka, jolloin hän vanhempiensa eron kautta vapautui ihmislaboratoriosta. Marin paikoitellen arvaamaton käytös ja äärimmäinen yksityisyyden tarve liittyy lapsuuden traumoihin. Koska olen ollut itse kiinnostunut kotikouluilmiöstä ja lueskellut joskus aiheeseen liittyviä blogeja ja artikkeleja, olin otettu siitä, että Hiltunen otti tämänkin aiheen käsiteltäväksi. Kovin paljon muuta Suomi-sisältöä teoksessa ei ole, mikä on raikastakin, en nimittäin olisi jaksanut lukea Suomi-neitojen saunomisesta ja karjalanpiirakkatalkoista.

Dekkariksi tämä oli yllättävän laaja-alainen, humaani ja kriittisiä kysymyksiä herättävä puheenvuoro medioiden vallasta ihmisten arjessa. Teknistä taustatietoa häkkeröinnistä ja mikrokameroista oli minun makuuni liikaa, mutta ehkä jotkut lukijat kaipaavat juuri tuonlaista uskottavuutta. Luen varmasti sarjan ensimmäisen osan, Vilpittömästi sinun, jos se eteen tupsahtaa, ja odotan jo uusia osia innolla.

Mytologinen proosaruno

Katja Kaukosen Odelma (2011) on ollut listallani pitkään luettuani häneltä herkullisia novelleja kokoelmassa Vihkivedet (2012). Sattuneesta syystä olen ollut innoissani erityisesti yli nelikymppisenä kaunokirjallisen debyyttinsä tehneistä naisista, joilla on takana pitkä ura muissa hommissa. Kaukonen on entiseltä ammatiltaan äidinkielen opettaja, mikä kyllä näkyy täsmällisessä kielessä ja oudoissa sanavalinnoissa. Enpä ennen teokseen tarttumista tiennyt, mikä on odelma – syysheinä, joka nousee sadonkorjuun jälkeen. Ehkä sellainen syksyinen pelto, jonka copyrightista Marimekko ja Heljä Liukko-Sundström kävivät juuri kiistaa.

Odelma on omassa talossaan asuva yksinäinen susi, ahdasmielisen kyläyhteisön hylkiö, jonka kanssa moni ei vaihda sanaakaan. Hänen äitinsä oli pyryharakka, joka ei kyennyt huolehtimaan ainoasta tyttärestään, vaan karkasi maan ääriin. Mummonsa kasvattamana Odelma on oppinut kaiken yrteistä, rohdoista, enteistä ja virtaavien vetten voimasta. Palatessaan maailmalta tyhjään lapsuudenkotiinsa hän piileksii pahansuovilta kyläläisiltä, mutta eräänä päivänä törmää Freydman-nimiseen mieheen, kaukaa tulleeseen kulkuriin, joka edellisessä elämässään on tottunut käyttämään rikkaiden naisten tälle hankkimia pukuja, mutta joka hengittää paremmin erämaassa pässinpökkimä villapaita päällä. Vaikka Odelma tekee vastarintaa, Freydman tietää, että nainen tarvitsee häntä. Yhdessä he päätyvät pakenemaan kyläläisten oletettua kostoa joelle, jonka maisemaan he sulautuvat jokseenkin unenomaisesti, eroottisesti, mutta myös harhaisesti.

Suoraan sanottuna en ollut oikeassa mielentilassa ymmärtääkseni Odelman syviä psykoanalyyttisia ja mytologisia virtauksia. Tässä tanssitaan kettujen kanssa, piehtaroidaan sammalessa ja kuunnellaan huokailevaa, välillä narisevaa, välillä vedestä paisuvaa talovanhusta, pestään mytologista pyykkiä, joka naruilla värjäytyy punaiseksi. Nuorena opiskelijana, jolloin luin enemmän ranskalaista poststrukturalistista feminististä teoriaa, olisin varmasti ollut teoksesta haltioissani. Kielellisestä ilmaisusta tulevat mieleen mm. Héléne Cixous, Ingeborg Bachmann ja Clarice Lispector, ja kun muistelen tuntemiani suomalaisia prosaisteja, en suoralta kädeltä voisi tehdä samaa vertausta toiseen maannaiseemme. Suomalaisista ehkä Aino Kallaksen Sudenmorsian voisi olla lähimpänä Odelman tyyliä, mutta Kaukosen kieli on abstraktimpaa.

Kaukosta on joissain arvioissa syytetty tekotaiteellisuudesta; itse luonnehtisin hänen kirjoitustyyliään vaativaksi ja ajattomaksi. Tarina Odelman ekosysteemin kanssa sulautumisesta kun ei ole tarkkaan sidottu mihinkään paikkaan tai historialliseen periodiin; vasta toiseksi viimeisellä sivulla mainitaan sanomalehti, jossa kerrotaan evakkomatkalla kadonneesta tytöstä. Aika hämmentävää siis paikantaa kertomus loppumetreillä toiseen maailmansotaan ja aikaan, jolloin valtakunnassa osattiin jo lukea – alkuhan on melkein esihistoriallista, arkeologista kerrontaa, joka lähenee autismia.

Odelmaa lukee kuin pitkää proosarunoa, ja voisin hyvin kuvitella, että tästä nauttivat eniten low tech-ihmiset ja sähköallergikot, joille hidas aika on elinehto. Aion itse palata teokseen ehkä ollessani mökillä tai muualla luonnon helmassa. Nostan hattua Kaukosen rohkeudelle kirjoittaa tekstiä, joka ei haiskahda millään tavalla kaupalliselta tai julkisuudenkipeältä. Esteettisesti korkeatasoisen ja kielellisesti hiotun melkein-lyriikan heikkous piilee kuitenkin sen epäpoliittisuudessa. Tässä hankalassa maailmassa etsin itse kirjallisuudesta avaimia ratkaista arkisiakin pulmia (omiani ja kanssaihmisten), ja Odelman arki oli niin kaukana kaikesta, mistä oma kenkäni puristaa, että sen tunnelmaan ja tempoon oli hankala samastua.

 

Kuinka kauas omena putoaa?

Katharina Hagenan esikoisteos Omenansiementen maku (2008, suom 2009, Minerva) oli jättibestseller kotimaassaan Saksassa, ja teos on levinnyt käännöksenä ympäri maailmaa. Suomessa teos on jäänyt aika vähälle huomiolle; minäkin klikkasin teoksen nettikirjakaupasta puolihuolimattomasti koriini lähinnä sen edullisen hinnan takia. Saksalainen nykykirjallisuus on minulle muutenkin vieras maaperä, mutta tähän teokseen en tarttunut sen saksalaisuuden vuoksi, vaan joku sen asetelmassa kiehtoi.

Kirjassa liikutaan Pohjois-Saksassa, Bootshavenin pikkukylässä, jossa on yksi supermarket ja yksi bensa-asema. Ilmeisesti kylä on lähellä Hollannin rajaa, sillä monilla henkilöillä on flaamin kieleen vivahtavat nimet. Bootshaveniin saapuu Freiburgin yliopiston kirjastovirkailija Iris hautaamaan isoäitiään ja perunkirjoituksessa hän saa kuulla, että mummo on testamentannut sukutalon hänelle eikä omille tyttärilleen. Iris on perinnöstä hämillään, mutta jää paikkakunnalle muutamaksi päiväksi asioita selvittämään. Viikossa-parissa ehtiikin tapahtua paljon; Iris saa selville monia sukuunsa liittyviä salaisuuksia ja ihastuu asianajajaansa, joka sattuu olemaan hänen lapsuudenkaverinsa pikkuveli, rääpäle-Max.

Teosta on luonnehdittu ”lohtukirjaksi”, mitä se varmasti monille onkin, mutta revin tästä itse irti muutakin kuin lohtua. Naisnäkökulma on vahva, mutta samalla sen verran historiallinen ja monisyinen, ettei tämä chicklit-laatikkoon mahtuisi tunkemallakaan. Kaikki hahmot ovat omalla tavallaan vinksahtaneita. Iris itse on ajatutunut kirjastonhoitajaksi turhauduttuaan yliopisto-opinnoissaan; hän koki olevansa vahva vain lähdeluetteloiden laatimisessa. Hän pyöräilee kylillä mummonsa ja tätiensä vanhoissa tyllileningeissä ja hautajaisvaatteissa herättäen takuulla kyläläisissä pahennusta. Iriksen äiti on jotakuinkin tavallinen, mutta hänen valokuvaajatätinsä Inga on sähkömagneettinen tapaus eikä siksi kenties pysty rakastelemaan miehen kanssa, toinen Harriet-täti on taas menetettyään lapsensa hurahtanut intialaiseen Bhagaw-kulttiin, ajellut päänsä ja hassannut kaikki rahansa reissuihin ashramiin. On myös nuoruudenystävä Mira, joka pukeutuu pelkkään mustaan ja suostuu syömään vain mustia ruokia. On marjapensaat, jotka surevat Anna-tädin kuolemaa muuttamalla punaisten marjojen värin valkoiseksi ja omenapuita, joiden hedelmät kypsyvät yhdessä yössä kesäkuussa. Hagenan maaginen realismi on kuitenkin leppoisaa, se ei nouse tarinassa itsetarkoitukselliseen keskiöön.

Laajemmalla tasolla Omenansiementen maku kertoo muistamisesta ja unohtamisesta, erityisesti suhteessa perheenjäsenten traumaattiseen poismenoon ja salasuhteisiin. Mitä ihmiset haluavat piilotella tai pyyhkiä pois, puut ja pensaat muistavat. Toisaalta henkilöhahmot saavat yllättäviä muistamiskohtauksia, kuten eläkkeellä oleva entinen kyläkoulun opettaja herra Lexow, joka yhtäkkiä toivoo olevansa erään viisikymppisen täti-ihmisen isä.

Iriksen isoisän natsimenneisyys oli ennalta-arvattavuudessaan teoksen heikoin lenkki, jota ilmankin juoni olisi kantanut loistavasti. Aiheeseen suht kevytmielinen viittaaminen kun ei liikuta lukijaa suuntaan eikä toiseen. Muuten teos oli  nautinnollinen, lyyrinen tunnelmakuva maagisesta talosta ja sen puutarhasta, ja kunnianosoitus tavalliselle arjelle, jossa arkisuudesta huolimatta tapahtuu aina jotain outoa ja eksentristä. Romaanissa oli ikuinen, rehevä kesä, ja se jätti ainakin tämän lukijan luovalle tuulelle.

Sopii erityisen hyvin innokkaille puutarhureille, säilöjille ja sukututkijoille.