Kuinka kauas omena putoaa?

Hagena OmenaKatharina Hagenan esikoisteos Omenansiementen maku (2008, suom 2009, Minerva) oli jättibestseller kotimaassaan Saksassa, ja teos on levinnyt käännöksenä ympäri maailmaa. Suomessa teos on jäänyt aika vähälle huomiolle; minäkin klikkasin teoksen nettikirjakaupasta puolihuolimattomasti koriini lähinnä sen edullisen hinnan takia. Saksalainen nykykirjallisuus on minulle muutenkin vieras maaperä, mutta tähän teokseen en tarttunut sen saksalaisuuden vuoksi, vaan joku sen asetelmassa kiehtoi.

Kirjassa liikutaan Pohjois-Saksassa, Bootshavenin pikkukylässä, jossa on yksi supermarket ja yksi bensa-asema. Ilmeisesti kylä on lähellä Hollannin rajaa, sillä monilla henkilöillä on flaamin kieleen vivahtavat nimet. Bootshaveniin saapuu Freiburgin yliopiston kirjastovirkailija Iris hautaamaan isoäitiään ja perunkirjoituksessa hän saa kuulla, että mummo on testamentannut sukutalon hänelle eikä omille tyttärilleen. Iris on perinnöstä hämillään, mutta jää paikkakunnalle muutamaksi päiväksi asioita selvittämään. Viikossa-parissa ehtiikin tapahtua paljon; Iris saa selville monia sukuunsa liittyviä salaisuuksia ja ihastuu asianajajaansa, joka sattuu olemaan hänen lapsuudenkaverinsa pikkuveli, rääpäle-Max.

Teosta on luonnehdittu ”lohtukirjaksi”, mitä se varmasti monille onkin, mutta revin tästä itse irti muutakin kuin lohtua. Naisnäkökulma on vahva, mutta samalla sen verran historiallinen ja monisyinen, ettei tämä chicklit-laatikkoon mahtuisi tunkemallakaan. Kaikki hahmot ovat omalla tavallaan vinksahtaneita. Iris itse on ajatutunut kirjastonhoitajaksi turhauduttuaan yliopisto-opinnoissaan; hän koki olevansa vahva vain lähdeluetteloiden laatimisessa. Hän pyöräilee kylillä mummonsa ja tätiensä vanhoissa tyllileningeissä ja hautajaisvaatteissa herättäen takuulla kyläläisissä pahennusta. Iriksen äiti on jotakuinkin tavallinen, mutta hänen valokuvaajatätinsä Inga on sähkömagneettinen tapaus eikä siksi kenties pysty rakastelemaan miehen kanssa, toinen Harriet-täti on taas menetettyään lapsensa hurahtanut intialaiseen Bhagaw-kulttiin, ajellut päänsä ja hassannut kaikki rahansa reissuihin ashramiin. On myös nuoruudenystävä Mira, joka pukeutuu pelkkään mustaan ja suostuu syömään vain mustia ruokia. On marjapensaat, jotka surevat Anna-tädin kuolemaa muuttamalla punaisten marjojen värin valkoiseksi ja omenapuita, joiden hedelmät kypsyvät yhdessä yössä kesäkuussa. Hagenan maaginen realismi on kuitenkin leppoisaa, se ei nouse tarinassa itsetarkoitukselliseen keskiöön.

Laajemmalla tasolla Omenansiementen maku kertoo muistamisesta ja unohtamisesta, erityisesti suhteessa perheenjäsenten traumaattiseen poismenoon ja salasuhteisiin. Mitä ihmiset haluavat piilotella tai pyyhkiä pois, puut ja pensaat muistavat. Toisaalta henkilöhahmot saavat yllättäviä muistamiskohtauksia, kuten eläkkeellä oleva entinen kyläkoulun opettaja herra Lexow, joka yhtäkkiä toivoo olevansa erään viisikymppisen täti-ihmisen isä.

Iriksen isoisän natsimenneisyys oli ennalta-arvattavuudessaan teoksen heikoin lenkki, jota ilmankin juoni olisi kantanut loistavasti. Aiheeseen suht kevytmielinen viittaaminen kun ei liikuta lukijaa suuntaan eikä toiseen. Muuten teos oli  nautinnollinen, lyyrinen tunnelmakuva maagisesta talosta ja sen puutarhasta, ja kunnianosoitus tavalliselle arjelle, jossa arkisuudesta huolimatta tapahtuu aina jotain outoa ja eksentristä. Romaanissa oli ikuinen, rehevä kesä, ja se jätti ainakin tämän lukijan luovalle tuulelle.

Sopii erityisen hyvin innokkaille puutarhureille, säilöjille ja sukututkijoille.

 

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s