80-luvun monikulttuurista eksotiikkaa

Banerjee-LouhijaNina Banerjee-Louhijan (s.1940, Kolkata) teoksia kannoin kirjastosta kotiin teininä eksotiikankaipuussa. Banerjeen aloittaessa kirjailijan uransa hän oli jo nelikymppinen kokenut lääkäri, enkä tiedä, lopettiko hän lääkärinuransa kirjallisen läpimurtonsa jälkeen. Monissa hänen teoksissaan itsenäinen monikulttuurinen nainen rakastuu sensuelliin mieheen jossain eksoottisessa kohteessa, enimmäkseen Välimerellä, mikä tuntuu olevan kirjailijan toinen tai kolmas koti Suomen ja Intian rinnalla.

Esikoisromaania Valkoisen orkidean maata (1983) en muistaakseni lukenut teininä. Siinä puoliksi bengalilainen lääkäri Gita Roy palaa tapaamaan isän puolen sukuaan, joka asuu ympäri Intiaa vaihtelevissa oloissa. Gitan vanhemmat ovat kuolleet nuorina, hän on elänyt aikuisikäänsä käytännössä orpona, eikä hän ole kyennyt rakentamaan pysyvää parisuhdetta surun ja hylkäämisen kokemusten vuoksi. Hänen avomiehensä on jäänyt kiinni sivusuhteesta hänen parhaan ystävänsä kanssa, ja siksi hän on lähtenyt Intiaan etsimään uutta suuntaa elämälleen. Vaikka omaelämäkerrallisia koordinaatteja romaanissa piisaa, onneksi ne eivät mene yksi yhteen kirjailijan biografian kanssa.

Nuorenakin minua nyppi Banerjee-Louhijan kirjoitustyyli – ennalta-arvattavien adjektiivien, kuten kaunis, eksoottinen, trooppinen, viljely ja ylenpalttinen nautinnollisuus. Nyppii edelleen, mutta verrattuna moniin viimeaikaisiin suomalaisiin romanttissävyisiin naiskertojiin Banerjee-Louhijalla on laajempaakin substanssia. Ainakin tässä romaanissa hänellä on muutakin kerrottavaa kuin kahden kauniin ja rohkean muukalaisen lihallinen yhtyminen. Hänen lukijakuntansa on varmasti aina ollut naisvoittoista, ja häntä on pidetty eritoten viihdekirjailijana, mutta varoittaisin tuon kategorian liiallisesta käytöstä. Kirjailijan tuotantoa vilkaistuani olen vaikuttunut hänen uransa tasaisesta kehityksestä: hän on kolmenkymmenen vuoden aikana julkaissut 19 romaania ja muitakin teoksia ja pysynyt koko ajan WSOY:n listalla. Tämä kertonee lukijakunnan laajuudesta; en ole koskaan esimerkiksi löytänyt hänen teostaan alekorista, vaan ilmeisesti ne myydään täydellä hinnalla.

Valkoisen orkidean maa on klassinen sukuromaani, jossa pohditaan verisukulaisuuden velvoitteita ja siteitä, muistia, muistamista ja paikkaan kuulumista. Siinä on hienoja sivuhenkilöitä, kuten Gitan serkut Maya ja Meena, jotka ovat erkaantuneet toisistaan Meenan mentyä naimisiin alempikastisen köyhän yliopiston professorin kanssa. Maya taas tylsistyy kuoliaaksi kemiantehtailijan kotirouvana, ja on yltäkylläisistä puitteistaan huolimatta onnettomampi kuin sairas ja kovia kokenut Meena. Gitan oma intialaistuminen matkan aikana on myös kiinnostava prosessi seurata. Hän muun muassa saa isoisältään oman isänsä tuhkat, joiden sirottelu kuuluu hinduperinteen mukaan aina lapselle, jos vainajalla lapsia on. Teoksen katarsis on kohtaus, jossa hän pääsee takaisin lapsuuden kesiensä maisemaan Darjeelingiin ja sirottaa isän tuhkat Tiger Hill-vuorenhuipulta kohti Kanchenjungan laaksoa.

Nautin romaanista siksi, että olen itsekin seikkaillut Kolkatassa ja tutustunut samantyyppisiin ihmisiin kuin romaanin intialaisiin henkilöihin. Myös historiallinen konteksti on minulle selvää pässinlihaa väitöskirjaopintojeni vuoksi. Romaani on kuitenkin kirjoitettu sen verran informatiivisesti, että kontekstiin pääsee käsiksi sellainenkin lukija, joka ei Intiaa lähemmin tunne. Tätä voisi pitää jonkinlaisena ”sisäänheittokirjana”, jonka uskoisi nostavan matkakuumetta.

Päähenkilö Gitan isovanhemmat kuvataan kiihkeinä gandhilaisen liikkeen etukaartilaisina, palavasieluisina nationalisteina, joiden yhteiselon politiikka lopulta katkaisee. Gitan isä murhataan karachilaisessa hotellissa hänen mentyään tapaamaan pakistanilaista ystävää ja liikekumppania, jolta tällä on rästissä olevia saatavia. Rakkaus- ja sukuromaaniksi tässä on reipas määrä poliittisia jännitteitä, mikä nostaa romaanin viihdekirjallisuuden kuplasta omaksi tapauksekseen.

Länsimaisten Intiasta kirjoittavien kirjailijoiden merestä poimisin yhden Banerjee-Louhijan sukulaissielun, nimittäin amerikkalaisen Pearl S. Buckin. Vivahteet ja sävyt ovat molemmilla samansuuntaisia, ja vaikka Buckin teokset levisivät Suomessakin ”naisviihteenä” kuin häkä jo ennen II maailmansotaa, ei kyseessä ole mikään turha kertoja, saihan hän kirjallisuuden Nobelin palkinnonkin v. 1938.

Luen tätä virkistävänä ennakkotapauksena suomalaisen monikulttuurisen kirjallisuuden lyhyessä historiassa. Tässä kuvataan kahden kulttuurin kodin lapsen sekaannuksia, iloa ja tuskaa 1940-50-luvuilla, jolloin Helsingissäkään ei näkynyt monia intialaisia kasvoja. Gitan vanhemmat asuvat erillään, mutta isä lentää Helsingin talveen liian ohuissa vaatteissa ja tuo tyttärelleen ihmeellisiä lahjoja maailmalta, sellaisia, joihin pula-ajan Suomessa ei olla totuttu. Kiinnostavalla tavalla isän intialaisuus esitetään vaurautena, ja tunkkaisimpia kehitysmaakliseitä vältellään Intian köyhyydenkin kuvauksissa. Luulisin, että romaani voisi ilahduttaa uusiakin sukupolvia, erityisesti nuoria, joilla on eteläaasialaista taustaa, sillä kysymykset, joita Banerjee-Louhija kysyy ovat edelleen ajankohtaisia. Vaikka Suomessa näkyy tänä päivänä intialaisia kasvoja pilvin pimein ja naan-leipääkin saa lähikaupasta Pirkka-versiona, ei keskivertosuomalaisen intialaisen kulttuurin ymmärrys ole kasvanut tiikerinloikkauksin – siksi tämän tyyppinen kirjallisuus on edelleen tervetullutta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s