Isänpäivän terapiapläjäys

JunkkariIsänpäivän kunniaksi pikaluin kristillishenkisen terapiateoksen, Lari ja Kaija Mari Junkkarin Mieheksi joka olet (Kirjapaja 1996). Junkkarien mies- ja naiskirjojen kustannuksesta on jo kohta kulunut pari vuosikymmentä ja kirkon(kin) perhe- ja seksuaalineuvonnan sisällä on tapahtunut paljon sen jälkeen. Luterilaisen kirkon sisällä puhutaan eri lailla sukupuolesta ja seksuaalisuudesta vuonna 2013 kuin 1996. Samalla sukupuolesta ja seksuaalisuudesta on tullut kiistakapuloita ja lyömä-aseita. Itse aina ihmettelen sitä, sillä en tunne ketään yksilöä, joka tulisi kirkkoon harjoittamaan seksuaalisuuttaan, vaan löytämään yhteyden suuremman Luojansa kanssa.

Junkkarien teokset näyttävät saaneen klassikon aseman suomalaisessa terapia- ja itsehoitokirjallisuudessa, päätellen niistä otettujen useiden painosten perusteella. Olenkin iloinen, että löysin mieskirjan ensimmäisen painoksen kierrätyskorissa, sillä siinä on hienompi kansikuva kuin vasemmalla näkyvässä, uudessa painoksessa.

Itse olen alkanut kerätä terapia- ja itsehoito-oppaita mahdollisia tulevia opintoja varten – haluaisin nimittäin isona perhe- tai seksuaaliterapeutiksi. On hyvä kerätä kirjallisuutta eri näkemyksistä, sillä mahdollinen tuleva asiakaskunta ei taatusti mahdu samaan muottiin. Erityisen tärkeää on ymmärtää uskonnon ja seksuaalisuuden kytköksiä, sillä perhe-elämä ja seksuaalisuus uskontoa aktiivisesti harjoittaville on aivan eri asia kuin uskonnottomille tai agnostikoille. Hyvä terapeutti kunnioittaa asiakkaansa uskontoa, vaikka uskonto ei häntä miellyttäisikään. Kaikkien uskontojen sisällä olennaista on käsitys hyvästä elämästä. Itse tiedän olevani ekumeeninen, liberaali kristitty, ja minulla on vahvoja asenteita tiettyihin uskontoon liittyviä kulttuurisia käytänteitä vastaan. Minulla on ongelmia melkein kaikkien uskontojen suhteen (paitsi ehkä buddhalaisuuden). Jos alan terapeutiksi tältä pohjalta ja saan asiakkaaksi uudelleensyntyneen naimattoman kristityn, joka tuomitsee esiaviollisen seksin kategorisesti, mutta kärsii kosketuksen puutteesta tai kaappihomon, joka vakaumuksensa vuoksi yrittää pakonomaisesti kouluttaa itsestään heteroa, mitä sitten oikein teen? Tämä teos ei anna vastausta näihin kysymyksiin, mutta antaa silti viitteitä siitä, mitä syvällinen seksuaaliterapeuttinen työ voi olla.

Teos on tehty haastattelemalla eri-ikäisiä ja eri ammateissa toimivia suomalaisia miehiä, ja se keskustelee miehen roolista laajemminkin kuin seksuaalisuuden näkökulmasta. Teos on huumorintajuinen ja tasapainoinen, eikä kristitty maailmankuva dominoi kaikissa kappaleissa, vaan toimii enemmänkin löysänä viitekehyksenä. Tekstistä huomaa, että kirjoittajat ovat asuneet pitkään Pohjois-Amerikassa – tuttavallinen kahden kirjoittajan toisiinsa viittaaminen on nimittäin periamerikkalainen kirjoitustyyli, jota Euroopassa eivät viljele ketkään, ei edes britit. Minusta se on suloista, ei silmiinpistävää, eikä ärsyttävää, koska sitä käytetään aika maltillisesti. Teosta voisi pitää kansantajuisena miestutkimuksen tai maskuliinisuuden tutkimuksen lähteenä, ja siinä on orastavia alkuja ymmärtää myös muiden kuin heteromiesten tai perheellisten elämäntapaa. Lähestymistapa on kuunteleva ja salliva.

Olen jo pitkään ollut häiriintynyt eri kristittyjen kirkkojen sisällä toimivista homojen eheyttämiskampanjoista, mutten ole tiennyt, mitä eheyttäminen sen alkuperäisessä merkityksessä merkitsee. Ärsyttää, että äärikristityt  ovat kaapanneet termin ja tehneet siitä propagandaa. Kaikki puhe ”kokonaisesta naisesta” tai ”tosimiehestä” on aina ärsyttänyt, miksi meitä ei sallita rikkonaisina tai vajavaisina? Tässä teoksessa aihetta lähestytään klassisemman psykoterapian näkökulmasta, puhuen ihmisen persoonallisuuden eheyttämisestä, mikä on aivan eri asia kuin seksuaalinen eheytyminen. En itse ole koskaan tavannut täysin eheää persoonaa, mutta uskon, että valtaosalla ihmisistä on toive tuntea itseään paremmin ja välttää omasta persoonasta johtuvia ylilyöntejä. Taka-ajatuksena eheytymisen ajatuksessa varmaan on, ettei ihminen voi kasvaa rikkoutumatta, ja ainoastaan kriisien kautta ihminen oppii arvostamaan elämäänsä sellaisena kuin se on. Tässä etsitään elämän vaikeuksista, stressistä, suorituspaineista ja muista ahdistavista asioista eroon pääsemisen polkua. Monet mieskirjan viitteelliset elämänohjeet tuntuvat yhtä järkeviltä ohjeilta naisille. Täytyy varmasti lukea myös Naiseksi, joka olet ymmärtääkseen kirjailijapariskunnan yhteisen projektin.

Sain tästä teoksesta erinomaisia eväitä teini-ikäisen pojan kasvatukseen ja itsetutkiskeluun naisena, äitinä, ihmisenä. Loppujen lopuksi teos on hyvä arkijärkinen johdatus psykologiaan ja psykoterapiaan. Klassikko jo syntyessään.

 

 

Mainokset

Kudunmetsästäjien kyydissä

Hemingway Green hills Ernest Hemingwayn teokset ovat lähinnä kuuluneet pakolliseen koulu- ja yliopistosivistykseeni, ja suhteeni kirjailijaan on  ollut kaksijakoinen. Machoilevan, alkoholisoituneen kalastajan ja metsästäjän maailmankuva kun ei ainakaan nuorempana miellyttänyt tiukkapipoista, vallankumouksellista feministiä. Kirjoittavana ihmisenä olen kuitenkin ihaillut tyyliä, varsinkin dialogien nasevuutta. Aiemmista teoksista muistan varmasti lukeneeni Vanhuksen ja meren (teininä tylsistyen) ja The sun also rises (parikymppisenä hyvin hereillä pysyen); muitakin teoksia olen ainakin lueskellut tai niihin on viitattu niin paljon kirjallisuuden opinnoissa, että tuntuu kuin olisin lukenut koko tuotannon. Nyt, ensi kertaa sitten 90-luvun, tartuin vapaaehtoisesti Papan keskituotannon matkakirjaan Afrikan vihreät kunnaat (1936, suom. 1960). Luin sen siksi, että se oli sopivan lyhyt ja mahdollisimman kaukainen suhteessa elämäntilanteeseeni, joka on ollut viime aikoina sen verran haasteellinen, etten ole paljoa pystynyt keskittyä lukemiseen. Jos ihmissuhteissa on hankaluuksia, ei aina kannata lukea ihmissuhteista, vaan nimenomaan jostain älyttömästä toiminnasta kuten metsästyksestä.

Hemingway melkein sai hermoromahduksen tämän teoksen ensimmäisiä arvioita luettuaan ja oli jo melkein lopettamassa kirjailijan uraansa, sillä ei kestänyt saamaansa palautetta – se kun ei ollut ylistävää. Afrikan vihreät kunnaat on romaanityyliin kirjoitettu matkakirja, joka pohjautuu uskollisesti Ernestin, hänen toisen vaimonsa Pauline Pfeifferin (johon viitataan akronyymillä VMR) ja ison seurueen safarikokemukseen Tansaniassa v. 1933 – nykykielellä sitä voisi kutsua faktioksi. Koska teos kuitenkin rakenteeltaan ja kieleltään muistuttaa romaania, lukijat saattavat hämmentyä ja arvioida sitä nimenomaan fiktiivisenä teoksena, mitä se ei ole. Minulle tämä kelpasi myös romaanina, ja sellaisena sitä on levitetty Keltainen kirjasto-sarjassakin.

Safari kestää noin kuukauden ja seurue majoittuu sen aikana teltoissa lähellä metsästysmaita. Suurimman osan ajasta pyöritään maasaiden mailla, ja Ernest tekee paljon havaintoja eri heimojen ja heimojen sisäisistä eroista.Loppumatkasta hän tutustuu maasaiden aatelisiin, porukkaan, joka osaa vetää maasaikulttuurin paremmalla tyylillä kuin aiemmat tapaamansa porukat. Tämä havainto tuottaa kirjailijassa suurta mielihyvää – hän löytää kylän, jossa on onnellisia ihmisiä, jotka elävät rikkomattoman oloisessa kulttuurissa. Afrikkalaisten kanssa kommunikoidaan yksinkertaisella sekakielellä, seurue on joutunut opettelemaan alkeellista swahilia pystyäkseen suunnittelemaan metsästysreittejä yhdessä. Aikansa henkeen ”alkuasukkaita” kutsutaan välillä n-sanalla, mutta läpikotaisen rasistinen ei Hemingwayn tapa kuvailla metsästyskavereitaan silti ole. Vanhempia maasaimetsästäjäkonkareita hän kuvaa kunnioittavasti, ja jokainen autonkuljettaja ja muu apuhenkilö on kirjassa suuri yksilö. Safarin loppuvaiheessa hän tosin antaa yhdelle palvelijoistaan selkäsaunan ihan kuin plantaasi-isäntä tekisi. Kunnioitetuin ja uskollisin palvelija on autonkuljettaja Kamau, kikuju, jolla on täydellinen tyylitaju ja eurooppalaisen herrasmiehen vaatteet. Hemingwayn tapa kirjoittaa afrikkalaisista taatusti hämmentää nykypäivän lukijaa, mutta teos on samalla uskottava ajankuva. Noihin aikoihin kun ei vielä tiedetty poliittisesta korrektivismista. Hemingway kuvaa tapaamiaan afrikkalaisia miehiä suurina persoonina, mutta naisia pelkästään seksiobjekteina. Osa palvelijoiden vaimoista on poikkeuksellisen kauniita, ja miesporukka riisuu heitä silmillään kylissä vieraillessaan. Hemingwayn seksismi tuntuu edelleen aukottomalta aivan kuin se tuntui nuorena tyttönä, mutta rasismitulkintani on ambivalentti. Teoksessa on kuitenkin iso annos aitoa yritystä ymmärtää afrikkalaisia afrikkalaisina. Tämä safari ei ole idyllinen fotoshopattu ajelu läpi savannin, jolla näkee ainoastaan eläimiä, vaan afrikkalaiset ovat läsnä joka pysäkillä moninaisina, viisaina, tyhminä, yhteistyökykyisinä, hankalina kuten ihmiset yleensä.

Metsästysseurue saa jo alkuosasta matkaansa mittavia saaliita, mutta Hemingwaylla on safarillaan yksi tavoite ennen muita: hän haluaa ampua kookkaan uroskudun ja saada sen sarvet mukaansa matkamuistoksi. Leijonan (simban) pyydystys ei merkitse hänelle paljoa, vaan hän on fiksoitunut tähän yhteen eläimeen. Hemingwayn touhu vaikuttaa jotenkin asperger-syndroomaiselta, ja monien afrikkalaisten tuntuu olevan vaikeaa sitä ymmärtää.

Safarin aikana ryypättiin harva se päivä, muttei kuitenkaan samalla lailla kuin Pariisissa, sillä seurue muisti aamun tehtävät, jotka olivat ryyppäämistä tärkeämpiä. Välillä miehet joivat vain pullollisen saksalaista tuontiolutta (pulloja joita kuljetettiin kuukauden ajan paikasta toiseen, samoin kuin pariskunnan isohkoa matkalukemistoa). Matkalla kohdatut kyläläiset arvostivat tyhjiä pulloja, niiden korkkeja ja etikettejä kuin kalliita aarteita. Kirjalliset keskustelut iltanuotiolla olivat erityisen virkistävää luettavaa – aikalaisten juoruilut kollegoistaan. Muun muassa Hemingway oli safarille lähtöä edeltävänä iltana pitänyt päivälliskutsut Joycelle ja tämän Nora-vaimolle, kutsuilla oli tarjottu fasaanipaistia ja isäntä oli ollut kännissä kuin käki niin, että matkaan lähtö oli ollut tuskallista. Kirjalliset juoruilut muistuttavat minua Woody Allenin leffasta Midnight in Paris – Hemingway kuljettaa samantyyppisen maagisen tunnelman Tansanian leiritulille, ja juuri tämä tekee juoruilevasta matkakirjasta kaunokirjallisuutta isolla K:lla.

Sylillinen tyhjyyttä, ämpärillinen tuhkaa

YlvisNorjalaiset osaavat tunnetusti ottaa mökkeilystään kaiken ilon irti, sekä musiikin että kirjallisuuden saroilla. Kirjoitan tätä kuunnellessani Ylvisin The Cabin-hittiä, jonka pureva ironia ei jätä kylmäksi. Viimeisin lukemani romaanikin, Niels Fredrik Dahlin Viime kesänä (2003, suom. 2008) kertoi mökkeilystä. Dahl ei ole ainakaan Suomessa saanut suurta mainetta, ja romaanin kannessakin häntä lähinnä mainostetaan Linn Ullmanin miehenä. Hän on kuitenkin monipuolinen kirjailija, joka on kunnostautunut proosan lisäksi lyriikassa ja draamassa ja kirjoittanut myös tv-sarjoja. Runotausta näkyykin hänen proosassaan ehkä vielä leimallisemmin kuin draama.

Pidin romaanista, vaikka siinä oli paljon kliseitä ja kulahtanutta tematiikkaa. Pidin siitä erityisesti siksi, että sain sen luettua parissa päivässä, samalla kun olen yrittänyt palata paikalla junnaavaan Knausgård-projektiini (olen jumissa kolmososan ensimmäisillä sivuilla, ja luultavasti siihen jään). Pidin sen kielestä, luontokuvauksesta ja ironisista norjalaiseen arkeen liittyvistä havainnoista – periaatteessa samoista asioista, joista olen pitänyt Knausgårdin tiiliskivissä. Paitsi että jotkut osaavat kertoa samoista asioista tiivistetymmin ja tyylikkäämmin.

Romaanissa on nimetön kertoja, keski-ikäinen mies, joka yrittää siivota kesämökkiään potentiaalisten ostajien varalta. Mökki on menossa myyntiin, koska mies tekee eroa vaimostaan Siristä, jota edelleen rakastaa intohimoisesti. Edellisenä kesänä heillä oli mökillä kolmiodraama käynnissä, jonka vatvomisesta mies ei tunnu pääsevän eroon – hänellä on pakkomielle vaimonsa oletetusta rakastajasta, lähellä asuneesta hieman mielenvikaisesta erakosta, jota Siri kävi salaa tapaamassa metsissä ja tämän kodissa. Vaimo tuli kesän aikana myös raskaaksi, mutta sai keskenmenon viidennellä kuulla, luultavasti johtuen hänen korkeasta iästään. Pariskunnan suhde alkoi rakoilla jo raskauden ensi metreillä, sillä Sirille raskaus oli yllättävän hankala asia. Mies epäilee, että lapsen isä on metsän mystinen rakastaja. Oikeastaan romaanissa ei tapahdu paljoakaan. Siinä vatvotaan enemmän miehen pään sisäisiä pelkoja ja angsteja. Moni pyörittelee tässä vaiheessa päätään – voiko noista aineksista saada aikaan hyvää romaania?

Yllättävää kyllä, voi. Kirjan kantava lause onkin poimittu Kalevalasta: ”mitä mies ei vaihtaisi sylilliseen tyhjyyttä tai ämpärilliseen tuhkaa?”. Kertoja vetelehtii, märehtii ja velloo yksinäisyydessään harvinaisen viihdyttävästi. Seksikohtauksetkin ovat melko jouhevia, kun taas Knausgård kirjoittaa seksuaalisuudesta lähinnä nolouden ja kömpelyyden kautta. Kertojan paranoidista mielentilasta kertoo, että hän saa näppyjä jokaisesta näkemästään kondomin kääreestä, erityisesti siitä, minkä näki mökin läheisellä tunturilla. Hän on fanaattisen yksiavioinen, eikä voi kuvitella enää koskaan olevansa kenenkään muun naisen kanssa kuin Sirin. Samalla hän pelkää, ettei tule koskaan riittämään tälle nälkäiselle syöjättärelle.

Tässä oli hyviä huomioita myös norjalaisesta yhteiskunnasta – rajalla asuvan kansan maanisista ostosretkistä Ruotsiin hamstraamaan (heille) halpaa alkoholia ja lihaa, kansakunnan, eritoten sen miesten, yksinäisyyden kaipuusta, köyhyyden muistosta, joka tämän päivän yltäkylläisyydestä on haalea haamu tien poskessa. Ylipäänsä lukukokemus oli lyyrinen, kansitekstissä sitä luonnehditaan ”kamarinäytelmäksi”, mutta sellaiseksi teoksessa liikutaan poikkeuksellisen paljon luonnossa, mikä lisää kerronnan raikkautta. Pariskunnan yhteiset uimaretket tuntuivat erityisen nautinnollisilta. Kaikesta angstaamisesta huolimatta teoksessa oli aimo annos elämäniloa ja hiljaista viisautta. Odotan jo toisen Dahlin romaanin lukemista, sillä kaikki hänen teoksensa eivät kerro keski-ikäisen miehen kriiseistä, esimerkiksi palkittu Matkalla ystävän luo (2002/7) kertoo pojan ja aikuisen miehen ystävyyssuhteesta.

PS: Norjalaisen kirjallisuuden ystäville: paras aihetta käsittelevä blogi on Reeta Törrösen Les-lue, joka käsittelee norjalaista kirjallisuutta Suomessa ja hieman myös suomalaisen kirjallisuuden asemaa Norjassa: http://les-lue.com

Riisiäidin kirottu suku

ManickaKirjamessuilta en rahapulassa ostanut ainuttakaan teosta, mutta Vihreän liiton pöydän kierrätyskorista mukaani tarttui malesialaissyntyisen Rani Manickan Jasmiinin tuoksu (2003, alkuperäisteksti The Rice Mother, 2002). Kansikuvan ja -tekstin perusteella odotin jotain tyypillistä aistivoimaista hömppää, sillä teosta on kuvailtu ”eksoottisen värikylläisenä saagana”. Halusin kuitenkin lukea kirjan, sillä kyseessä oli jo toinen malesialainen romaani, johon olin törmännyt lyhyessä ajassa, tällä kertaa naisnäkökulmasta.

Jasmiinin tuoksussa olikin paljon yhteistä Tash Aw’n The Harmony Silk Factoryn kanssa, sillä molemmat teokset kuvaavat toisen maailmansodan poliittisia jännitteitä ja julmuuksia Kaakkois-Aasiassa. Manicka tosin kuvaa yhden siirtomaa-aikaisesta Ceylonista Malesiaan muuttaneen hindulaissuvun vaiheita noin 85 vuoden akselilla ja tukeutuu ehkä perinteisempään kerrontaan kuin Aw. Tässä suvun epäonni alkaa traumaattisesta sodan aikaisesta tapahtumasta, kun japanilaissotilaat löytävät ja raiskaavat perheen kauneimman tyttären, Mohinin, ja kaappaavat tämän mukaansa vankileirille. Mohinin haamu tekee hänen vanhemmistaan vieraita toisilleen, veljistä juoppoja ja uhkapelureita ja tulevista polvista riitaisia ja vainoharhaisia. Huonoa onnea tuottaa myös sodan aikana perheen kaappiin eksynyt buddhalaisen temppelin jadepatsas, jonka energia väärässä paikassa varastettuna on arvaamaton. Ehkä tästäkin syystä suvun kohtalo on kirottu.

Kaikki aistillinen suitsutus liittyy tässä romaanissa jotenkin epäonneen ja onnettomuuksiin, joten lukija ei todellakaan pääse lillumaan jasmiinintuoksuisessa kylvyssä rentona ja raukeana. Suomalaisesta näkökulmasta romaani voi tuntua eksoottiselta, mutta mielestäni tässä ei tietoisesti viljellä eksotiikkaa eksotiikan vuoksi.  Aasialaisen ja afrikkalaisen kirjallisuuden suurkuluttajana minua usein nyppivät kustantajien tahallisen eksotisoivat markkinointikeinot. Tämän teoksen kohdalla se näkyy jo suomenkielisen nimen valinnassa ja kansikuvassa.

Romaanin päähenkilö on ceylonilainen isoäiti Lakshmi, joka on naitettu nuorena itseään vanhemmalle, huhutusti rikkaalle ja rumalle leskimiehelle, joka asuu Malesiassa. Lakshmin päästyä uusille kotikonnuilleen miehen suvun petos paljastuu  – mies onkin mitätön peräkylän koloniaalisen hallinnon kirjanpitäjä, joka on lainannut sukulaisensa autoa tehdäkseen morsiameensa vaikutuksen. Lakshmi on miestään älykkäämpi ja rahanhimoisempi, joten hän alkaa rautaisin ottein hallinnoida tämän rahankäyttöään ja velkojaan. Pariskunnalle syntyy kuusi lasta, vaikka Lakshmi ei tunnekaan fyysistä vetoa halveksumaansa miestä kohtaan. Viisi ensimmäistä lasta ovat äidin onneksi perineet hänen sukunsa vaaleat piirteet, mutta sisarusparven kuopus, tumma ja kömpelö Lalita perii isänsä piirteet eikä häntä saada miehelään edes isolla myötäjäissummalla.

Manicka kertoo järjestetyistä avioliitoista suorasukaisesti ja nyansoidusti – onnellista avioliittoa ei tähän romaaniin mahdu, mutta rakkausavioliitot  ovat järjestettyjäkin traagisempia. Reseptiä onneen ei tarjoilla. Neljän sukupolven perhe-elämää varjostavat menneisyyden haamut ja opittu tuhoisa käyttäytyminen. Erityisesti naiset ovat susia toisilleen, kälyt ja anopit manipuloivia selkäänpuukottajia. Perinteinen ja moderni, askeettisuus ja dekadenssi kulkevat tässä luontevasti limittäin. Henkilöhahmoissa riittää särmää vaikka useampaan romaaniin jakaa, ja ne ovat romaanin ehdoton vahvuus verrattuna juoneen (joka on monimutkaisuudessaan hieman uuvuttava) ja kielenkäyttöön (joka on välillä turhankin maalailevaa). Tässä on tarpeeksi v-mäisiä, angstisia ja kaidalta polulta poikenneita tyyppejä, jotka tekevät teoksesta muuta kuin hyvän mielen viihdekirjallisuutta.

Välillä kerronta liukuu melodraaman puolelle, mutta sen pelastaa rikas kulttuurinen kuvaus – on kiinnostavaa seurata Lakshmin ceylonilaisen klaanin sopeutumista toiseen maahan, joka on kauttaaltaan moniarvoinen, -uskonnollinen ja -kulttuurinen. Kolmannen polven ceylonilaiset alkavat tehdä jo yksilöllisempiä ratkaisuja elämässään, kuten rakastuvat kiinalaistaustaisiin. Hindulaisuuden, buddhalaisuuden, islamin ja kristinuskon luonteva sekoitus malesialaisessa arjessa (tai kuinka Manicka sitä kuvaa) herättää jopa matkakuumetta.

Traagisin henkilö romaanissa on Lakshmin pojantytär Dimple, joka valitsee aviomiehekseen japanilais-kiinalaisen orpopoika-miljonäärin Luken. Väärärotuinen sulhanen kelpaa Dimplen vanhemmille vain tämän rahojen takia. Ongelmana liitossa ei kuitenkaan ole kulttuurierot, vaan Luken henkilökohtainen historia.  Luke ei kykene tavanomaiseen tunnesiteeseen kenenkään kanssa, ja pystyy ilmaisemaan itseään seksuaalisesti vain maksullisen rakastajattaren kanssa. Dimple ei kestä kulissiavioliittonsa paineita, vaan päätyy tappamaan itsensä harakiri-menetelmällä seitsenvuotiaan tyttärensä läsnäollessa. Ceylonilainen suku hiljenee tapauksesta ja suvun nuorin vesa Nisha kasvaa aikuiseksi ilman kosketusta äitinsä perimään. Vasta isänsä kuoltua hän saa käyttöönsä äidin suvun jättämät haastattelunauhat, jossa kolme sukupolvea purkaa syvimpiä tuntojaan. Nishan tehtäväksi jää merkityksen anto näille tarinoille.

Romaanissa on yli kymmenen kertojaa, mikä tuo teokseen moniäänisyyttä, mutta myös raskautta. Luin tätä pienissä paloissa parisen viikkoa ja jouduin kertaamaan tapahtumia aina kirjaan uudestaan tartuttuani. Olen kuitenkin iloinen, että sain urakan loppuun, sillä vaikka kirja ei ollut kaunokirjallisesti mestaritasoa, se avasi ikkunoita kaakkoisaasialaiseen monikulttuurisuuteen.

Jos pidät Amy Tanin amerikankiinalaisista sukutarinoista, pidät varmasti myös Manickasta. Hengenheimolaisuutta löytyy eritoten naishahmojen rakentamisessa ja dysfunktionaalisen perheen kuvauksessa. Manickan tuotantoa vilkaisseena huomaan, että hän on sitten tämän esikoisteoksen julkaissut varsin erityyppisiä romaaneja, eli vaikuttaa monipuoliselta kertojalta.