Nomadismi: elitismiä vai tervettä järkeä?

Päivi Kanniston tietokirja Elämäni nomadina (2012, Atena) tuli luokseni kirjailijan nuoruudenystävän kautta. Kannisto on Tampereella syntynyt kosmopoliitti ja Tampereen yliopiston kasvatti, joka jätti nousujohdanteisen uraputkensa businesskonsulttina vuonna 2005 ja ryhtyi maailmaa kiertäväksi nomadiksi. Kannisto on aviomiehensä Santerin kanssa kirjoittanut paljon (erityyppisiä tekstejä) ja tehnyt myös lyhytelokuvia reissuistaan ja elämäntavastaan. Pariskunnan tämänhetkistä blogia voi seurata osoitteessa:

http://www.2globalnomads.info/

Teos on akateemisella tyylillä kirjoitettu, mutta ei ole perinteistä tutkimusta, sillä siitä puuttuvat metodologia, tarkat tutkimuskysymykset ja lähdeviitteet. Kansantajuiseksi tietokirjaksi se on kuitenkin filosofisesti ja historiallisesti järeä, ja miellyttää siksi ehkä enemmän teoreettisemmin maailmaan suhtautuvaa kuin käytännön matkavinkkejä etsivää. Se ei ole matkaopas, vaan puheenvuoro elämäntavasta, johon emme kaikki ole tutustuneet.

Pidin Kanniston kirjoitustyylistä ja löysin siitä sielunkumppanuutta, sillä olen itsekin harhaillut jo ainakin vuosikymmenen akateemisen ja luovan kirjoittamisen välillä. Kannisto ei pahemmin kokeile  kielen tasolla, mutta antaa lukijalleen filosofisia pähkinöitä purtavaksi: miksi lykkäämme onnellisuutta? Miksi pohjoismaisessa yhteiskunnassa keskitytään vanhuuden ennakointiin? Kuinka voisimme aloittaa intuition kuuntelemisen? Mitä hyötyä on eksymisestä? Mitä tapahtuu, kun ihminen riisuu yltään yhteiskunnan asettaman kiltteyden kaavun?

Kannisto käy kirjassa läpi löytöretkeilijöiden elämäkertoja ja länsimaisen matkakirjallisuuden klassikkoja aina Marco Polosta Bruce Chatwiniin. Olisin odottanut kriittisempää otetta kolonialismiin historiallisena ilmiönä – Kannisto on tietoinen postkoloniaalisesta kritiikistä, mutta pitää samalla Arabian Lauria ja Richard Burtonia tietynlaisina sankareinaan, pystyiväthän he kulkemaan ympäri muslimimaailmaa natiiveiksi pukeutuneina. Homoeroottiseen kuvastoon viitataan, mutta sen orientalistisiin sivuvaikutuksiin ei päästä pintaa pidemmälle. Naispuolisia matkakirjallisuuden klassikkoja ei käsitellä lainkaan, mikä on outoa, sillä Kannisto tämän päivän esimerkeissään pyrkii sukupuolisensitiivisyyteen ja miesten ja naisten roolien kriittiseen tarkasteluun. Ei-akateemisen tai kirjallisuushistoriasta vähemmän kiinnostuneen lukijan näkökulmasta viittauksia matkakirjallisuuden historiaan on varmasti liikaa. Itse olen lukenut orientalistisista kuvastoista työkseni kymmenisen vuotta, enkä siksi varsinaisesti oppinut uutta, mutta virkistin muistiani ja sain muutaman uuden lukuvinkin, eli tämä matka omaan akateemiseen menneisyyteeni ei ollut turha.

Nomadien haastattelupätkät olivat valaisevia ja niitä olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Ihastuin erityisesti yksin  matkustaviin naisiin, amerikkalaisiin Suzaniin ja Ritaan, ja  venäläiseen pariskuntaan Mariaan ja Ajayhin, jotka olivat jättäneet synnyinmaansa rasismin vuoksi (puoliksi intialainen Ajay koki ulkona liikkumisen Moskovan lähiöissä liian tukalaksi). Suurin osa haastatelluista esiintyy omilla nimillään ja heidän matkablogeihinsa on kirjan lopussa linkit – ratkaisu, mitä kunnioitan, sillä näin heidän osallistumisensa kirjan tekoon ei jää pelkkien ”puhuvien päiden” tasolle. Kirja tuntuu yhteisölliseltä projektilta, joka todennäköisesti hyödyttää osallistujia, ainakin lisääntyvien blogiklikkausten tasolla.

Onko oravanpyörästä hyppääminen sitten elitististä hörhöilyä vaiko ekoteko? Sanoisin, että molempia. Tämän kirjan haastatelluista, toisin kuin Mari Korpelan väitöskirjassa More Vibes in India (2009 ), suurin osa ei käyttänyt häikäilemättä hyväkseen lähtömaidensa sosiaaliturvaa rahoittaakseen matkailuaan kehitysmaissa, vaan he tekivät töitä matkojensa varsilla, hanttihommia, etätöitä tai lyhyitä konsulttikeikkoja. Moni teki vapaaehtoistöitä, jotkut jopa elättivät itseään matkablogeillaan. Ainoa asia, joka minua nyppii tämän elämäntavan puolustajissa on moraalinen ylemmyys – sillä ihmiset, jotka mahdollisesti lentävät useita mannerten ylittäviä lentoja vuodessa eivät ole sen ekologisempia kuin me lusmut, jotka ostamme marketista lihaa muovivakuumissa. Moraalista ylemmyyttä ei esiintynyt kaikissa informanteissa, ja kirjailija itsekin paikoitellen pyristelee siitä eroon, paikoitellen jää sen vangiksi.

Kannisto argumentoi nyky-Suomen poliittisesta ilmapiiristä mielensäpahoittajien potentiaalisesta pahasta mielestä välittämättä. Sen verran ehdin muita blogiarvioita vilkaista, että tiedän kirjan aiheuttaneen pahaa verta monissa. Häntä syytetään erityisesti elitismistä ja naiiviudesta. Näillä ennakko-oletuksilla lähdin itsekin etsimään teoksesta tuohtumisen aiheita, mutta valitettavasti en pahoittanut mieltäni mistään teoksessa esitetystä mielipiteestä. Lisää esimerkkejä ja (itse)kritiikkiä olisin kaivannut, mutta mielestäni kirjoittaja on jo oikealla polulla. Kannisto ei ymmärrä persuja, suomalaisten tuotteiden eksklusiivisia kannattajia, kotona kyhnyttäjiä tai kalenteriorjuutta, ja pyrkii tietoisesti provosoimaan ja käännyttämään ihmisiä näistä aatteista eroon. Jos hän ei näin tekisi, teos olisi luultavasti tympeämpi ja pliisumpi. Teos ei pysty miellyttämään kaikkia, ja jos se saa joissain aikaan pitkiä tulenkatkuisia vastineita, se on paljon positiivisempaa palautetta kuin syvä hiljaisuus.

En luultavasti lähde pysyvästi maailmalle tämän kirjan innoittamana ainakaan siihen asti, kun toinenkin jälkikasvusta on saatu ”uunista ulos”, vaikka vaihtoehto houkutteleekin tässä ja nyt. Kannistojen pariskuntaa lähdössä auttoi hyvätuloisuus: he todennäköisesti pystyivät elämään pari-kolme vuotta omaisuuden myynnistä irronneilla rahoilla, kun taas itse lähtisin täysin varattomana. Jos joskus lähden, lähden todennäköisesti vähin äänin ja suunnitelmin. Mielestäni tämä kirja voi kuitenkin raivata näköaloja niillekin, jotka suunnittelevat lyhyempiä irtiottoja, esim. vuoden sapattivapaata rinkka selässä. Kaikkia teoksessa esitettyjä luopumisia ei tarvitse toteuttaa, mutta jos teos auttaa ihmisiä pohtimaan kriittisesti matkustamisiaan ja niiden tolkullisuutta, jo silloin se on saavuttanut jotain merkittävää.

Teemoilleen uskollinen Irving

John Irvingin Vesimies (engl. The Water-Method Man, 1972) kuuluu kirjailijan vähemmän tunnettuun varhaistuotantoon. Irvinghän tunnetaan kirjailijana, joka on läpi uransa pysynyt uskollisena tietyille teemoille, joihin kuuluvat mm. akateeminen ympäristö, seksi, paini, hotellit, sirkus, karhut ja perhesalaisuudet. Ehkä hänen suuri suosionsa perustuukin toiston mekaniikalle: lukija tietää etukäteen osittain, mitä saa, mutta odottaa sen tarjoiltavan uudessa kontekstissa, erilaisin maustein. Itse olen Irvingin teoksista lukenut aiemmin vain pari hykerrellen,  mutta rakastanut Kaikki isäni hotellit-romaanin leffaversiota yli kaiken.

Vesimiehessä ei käsitellä sirkusta tai karhuja ainakaan syvällisesti, eläintarhoja ja akvaarioita harrastetaan sitäkin enemmän. Päähenkilö, vätysmäinen alisuoriutuja  ”Juksu” Fred Trumper, tekee väitöskirjaa alanorjalaisesta Aktheltin ja Gunnelin saagasta Iowan yliopistossa, kun ei muutakaan elämälleen keksi. Hänen vaimonsa Biggie on germaanissukuinen syöksylaskija, joka ei pääse treenaamaan Keskilännen lättänillä pelloilla ja on turhautunut. Avioliitto takkuilee taloudellisten paineiden alla, ja Juksun paettua mustasukkaisuusdraamaa Eurooppaan Biggie muuttaa lapsineen Juksun parhaan ystävän luo asumaan. Juksu joutuu tuuliajolle, mutta löytää pian uuden tyttöystävän, jonka kanssa elämä ei ole helpompaa. Hän on tyypillinen ajelehtija, jolle nainen kuin nainen kelpaa, ja pian hän pääseekin esittämään itseään avantgardistiseen dokumenttiin nimeltä Fucking It Up. Elokuvan teon kautta tarjoutuu etäännyttävä näkökulma koko ihmissuhdesoppaan, missä kukaan ei tunnu toisia viisaammalta. Nämä pariskunnat kuitenkin hyväksyvät toistensa eksät ja nyksät huomattavan sivistyneesti, ja viettävät jopa kiitospäivää yhdessä alanorjalaiseen tyyliin. (Ihan kaikissa amerikkalaisissa sukuromaaneissa vietetään kiitospäivää. Voisiko joku juoni joskus tapahtua vain kesällä, niin että kalkkunan siunaamiselta vältyttäisiin?)

Vesimiehessä on useampi rinnakkainen juoni, joista ehkä hulvattomin on Juksun urologinen ongelma, kivulias pissiminen, johon New Yorkin tunnetuimman spesialistin avulla kokeillaan mystistä vesihoitoa. Yksityiskohtaisen kuvauksen kautta Irving yrittää demystifioida miehistä seksuaalisuutta ja falloskulttuuria. Teoksen miehistä kukaan ei tunnu olevan kovin lahjakas sängyssä, ja sisäsiittoisissa piireissä toisten puutteellisuudet tunnetaan ahkeran parinvaihdon kautta. Naiset ovat teoksessa seksuaalisesti aktiivisia, jopa dominoivia, mutta muuten melko perinteisiä, aktiivis-passiivisia keittiön hengettäriä.  Uskon, että vuonna 1972 Irving on tuntunut radikaalilta sukupuoliroolien purkajana, kun taas tämän päivän näkökulmasta nämä parinvaihdot ja valkoisen keski-ikäisen akateemisen vätysmiehen kriisit ovat jo kaluttuja luita.

Irvingin tuotannossa ihailtavaa on kerronnallinen tekniikka ja hämärä huumori. Vesimiehessä mikään ei ole pyhää, ja onneksi siinä nauretaan paljon muullekin kuin Juksun tukkeutuneelle putkistolle. Viihdyttävää on muun muassa seurata Juksun ja Biggien kirjeenvaihtoa rahasotkujen selvittämiseksi, itävaltalaisten halpojen hotellien suttuista mielenmaisemaa ja diabeteksen boheemia hoitoa huonolla saksankielellä. Tylsintä oli lukea pitkiä pätkiä Juksun työn alla olevasta alanorjalaisesta eepoksesta –  jostain syystä pohjoismaalaisena en syttynyt tälle pilailevalle eksotiikalle (tarkoituksena oli parodioida huonosti kirjoitettua ja norjalaisten jo unohtamaa eeposta).

Irving opiskeli 60-luvun lopulla luovaa kirjoittamista Iowan yliopiston kuuluisassa kirjoittajakoulussa Kurt Vonnegutin ohjauksessa, ja todennäköisesti juuri tämä romaani on siitä puusta suoraan pudonnut hedelmä. (Vonnegut onkin yksi näistä amerikkalaisista äijäkirjailijoista, joiden tuotantoon en ole koskaan päässyt sisälle – samoin John Updike ja Dan de Lillo. Kaikkien herrojen tuotantoa löytyy hyllystäni, erinomaisia unilääkkeitä!) Vesimies ei selvästikään ole suurten yleisöjen teksti, vaan on alunperin tarkoitettukin pienten painosten kulttikirjaksi. Onkin oireellista, että se on suomennettu vasta lähes 20 vuoden kuluttua julkaisustaan. Suomenkielisen painoksen kansikuvan estetiikasta tulee suunnilleen 80-luvun yläasteen fysiikan kirjan kansi mieleen. Se huvitti tuplabonuksena.

Ylistyslaulu ruumiinosille

Joulupukki toi teoksen, johon en olisi ehkä omin avuin törmännyt, Mario Vargas Llosan Äitipuolen ylistyksen (1988). Hyllyssäni on Llosan toinen ”viihteellisempi” teos Julia-täti ja käsikirjoittaja lukemattomana – tämä ilmeisesti pohjautuu Llosan ensimmäisen avioliiton kokemuksiin, jonka julkaisusta suivaantuneena ex-vaimo kirjoitti kostokirjan takaisin. Vargas Llosan poliittisemmista teoksista en vielä tunne yhtään, ja hänen Nobel-voittonsakin olen kevyesti ohittanut – ehkä vuonna 2010 en ehtinyt lukea maailmankirjallisuuden klassikkoja, kun piti vääntää tosissaan draamaa. Vargas Llosan henkilöhistoria ja sekaantuminen Perun politiikkaan markkinatalouden puolustajana vaikuttavat mielenkiintoisilta. Hänen täytyy olla synnyinmaassaan ristiriitainen hahmo, vasemmistointellektuellien suosikki-inhokki. Vanhoja päiviä hän viettääkin toisessa kotimaassaan Espanjassa.

Äitipuolen ylistys kertoo varakkaasta limalaisesta uusioperheestä, jossa isä ja poika himoitsevat kummatkin samaa naista, isän toista vaimoa Lucreciaa. Romaani on rakennettu kuuden maalauksen ympärille, joissa kaikissa kuvataan ruumiillisuutta radikaalisti erilaisista perspektiiveistä. Samoin romaanissa vaihtelevat viattomat, irstaat, pyhät, arkiset, konkreettiset ja abstraktit näkökulmat lihallisuuteen, ruumiillisuuteen  ja aistillisuuteen. Keskiössä on isän, don Rigoberton, äitipuoli Lucrezian ja poika Alfonson halut, joita tutkitaan tavanomaisen moraalin ulkopuolelta. Eroottiseksi romaaniksi teos on ainakin kekseliäs ja moniääninen, tosin siitä on luettavissa muitakin tasoja, uskonnollisia, (perhe)poliittisia, taidekriittisiä.

Minua teoksessa kutkutti eniten Vargas Llosan tapa kuvailla don Rigoberton salaisia peseytymisrituaaleja, sillä tunnen reaalimaailmassa erään henkilön, jolle peseytyminen on melkein yhtä pyhää kuin tälle romaanihenkilölle. Don Rigobertolla on määrätyt päivät eri ruumiinosille, kuten nenälle, korville ja varpaille. Erityisen hartaasti hän suhtautuu myös joka-aamuiseen paskomiseen, jota hän pitää henkilökohtaisena ripittäytymisenä. Kiillottamalla kehoaan hän valmistautuu jokaöiseen hurmioon uuden vaimonsa kanssa, eikä hän tiedä mitään parempaa viihdykettä kuin valmistautuminen lihalliseen yhteyteen. Vaikka don Rigoberto on varakas mies, hän ei tunnu harrastavan rikkaille tyypillisiä asioita, vaan lähinnä eroottisen kirjallisuuden keräilyä ja naimista. Teos onkin erinomainen tutkielma erotomaniasta ja elämän käpertymisestä neljän seinän sisälle yksityiseen maailmaan, jossa ihminen unohtaa kansallisuutensa ja muut poliittiset sidokset. Olisiko tämä kommentaari elämästä autoritäärisessä sotilasvaltiossa, missä julkiset ilot ja mielenilmaisut ovat kiellettyjä?

Romaanin kuvasto ja intertekstuaaliset viitteet ovat enemmän eurooppalaisia kuin latinalaisamerikkalaisia. Tässä luetaan hollantilaisen Johan Huizingan esseitä, nuuhkitaan mätiä omenia Friedrich Schillerin kanssa ja palvotaan Artemista ja Dianaa. Välillä hätkähdän, kun tarina poukkoaa eurooppalaisista dekadenteista eroottisista huuruista takaisin perulaiseen todellisuuteen, jota lähinnä edustaa perheen palvelijatar Justiniana. Justiniana perheen kolmiodraaman todistajana edustaa romaanissa ainoaa ”tolkun ääntä”, joka yrittää tasapainoilla isännän, emännän ja pilalle hemmotellun pojan vaatimusten välillä. Olisin ehkä nauttinut teoksesta enemmän, jos perulaista arkea olisi kuvattu tarkemmin, mutta uskon näin tapahtuvan Vargas Llosan muissa teoksissa.

Positiivinen lukukokemus rohkaisee minua taas vilkaisemaan kirjahyllyni vaatimatonta Latinalaisen Amerikan osastoa,  teoksia, joista en ole saanut luettua suurinta osaa ainakaan loppuun. Borgesin ja Garcia Marquezin kanssa olen viettänyt vain vähän aikaa, Isabel Allenden teokset keräävät pölyä, on siellä jokunen brasilialainenkin nide. Runouttakin löytyy. Mantereista ainoastaan Australasian kirjallisuutta tunnen huonommin kuin Etelä-Amerikan, ja molempien kohdalla tilanne on häpeällinen.

Kuva: Tizian Vecelli: Venus ja urkujensoittaja

Runous ei kaipaa välimerkkejä

Tukholman reissulla ainoa ostokseni kruunun postikorttien lisäksi oli Susanna Alakosken Oktober i Fattigsverige (2012), joka löytyy myös suomennettuna (Köyhän lokakuu, 2013). Huonosti olen Suomenlahden yllä sukkuloivaa köyhyyskeskustelua seurannut, kun en ole arvioita tästäkään teoksesta noteerannut. Alakosken esikoisromaanin Svinalängorna (2006) luin jo ennen kuin se suomennettiin – silloin siinä kiinnosti eniten ruotsinsuomalaisen maahanmuuttajuuden kuvaus, ei niinkään köyhyys. Juoppouden ja väkivallan kuvaukset olivat minulle melkein liikaa, mutta nyt antaisin teokselle uuden mahdollisuuden elokuvamuodossa. Myös toinen romaani Hyvää vangkilaa toivoo Jenna (2010) vaikuttaa riipivältä; siinä keskitytään siskon ja veljen suhteeseen, kun veli on vankilassa. Alakoski tuntuu omistautuneen köyhyyden ja luokkayhteiskunnan analyysiin – ennen kirjailijadebyttiään hän teki pitkän uran sosiaalityöntekijänä, mikä taatusti myös tukee teemavalintoja.

Lukulistallani ovat pyörineet myös Mathias Rosenlundin Vaskivuorentie 20 (2013) ja Eija Hetekivi Olssonin Tämä ei ole lasten maa (2012). Kiinnostavaa onkin, että Ruotsissa vahvat köyhyydestä kirjoittavat äänet ovat ruotsinsuomalaisia naisia, kun taas Suomessa tämäntyyppiselle fiktiolle pään avannut on suomenruotsalainen mies. Tämän syksyn kirjamessuilla  kolmikko puhui samassa paneelissa, mutta valitettavasti en sitäkään havainnut keskittyessäni messujen megatähtiin. Vaikka itselleni tämä Suomenlahden ylittävä trafiikki on piinallisen henkilökohtaista, en ole silti antanut sille vastaavaa tilaa elämässäni lukijana ja kirjoittajana. Ruotsalaisista kirjoista luen enimmäkseen dekkareita, yleensä en mitään ”vakavaa”. Ruotsin taitonikin on selvästi rappeutumassa; puhetta ja tv-ohjelmia ymmärrän edelleen loistavasti, mutta kirjojen kanssa alkaa homma hidastua huolestuttavasti. Alakosken jouhevan tekstinkin kampaamiseen meni kolme keskittynyttä päivää.

Köyhän lokakuu on kiehtova sekoitus päiväkirjaa, omaelämäkertaa ja yhteiskunnallista esseistiikkaa. Kirjoitustyyli muistuttaa minua ihailemistani amerikkalaisista feministisistä yhteiskuntakriitikoista, Adrienne Richistä ja Audre Lordesta – Alakoski kirjoittaa arkisesti, tiiviisti ja samalla ilmavasti, käyttäen runsaasti lähdeviitteitä tyylikkäällä, ei liian akateemisella tavalla. Feminismi ja sukupuolisensitiivisyys ovat läsnä jokaisessa kappaleessa, mutta Alakoski itse tuntuu olevan myöhäsyntyinen feministi – vasta aktiivinen kirjoittaminen on herättänyt hänet katsomaan sukupuolittunutta arkea silmiin. Omaa melkein alkanutta uraansa pornotähtenä hän käsittelee vakavasti huumorilla.

Teos on lyhyessä ajassa noussut pakolliseksi kurssikirjaksi lähes kaikissa Ruotsin ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa, mitä en yhtään ihmettele, onhan kirjailijalla kyky puhutella monenlaisia yleisöjä. Uskoisin, että tämä päiväkirja kykenee puhuttelemaan erityisesti nuoria, sillä siinä puhutaan lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista suoran henkilökohtaisella tavalla. Alakoski vertaa omia 70-luvun köyhyyskokemuksiaan tämän päivän lasten ja nuorten köyhyyteen ja tekee karut johtopäätöksensä: 70-luvulla ei lapsiperheitä häädetty asunnoistaan niin helpolla kuin tänä päivänä, eivätkä betonilähiöiden lapset välttämättä olleet niin akuutin tietoisia omasta köyhyydestään kuin tämän päivän lapset. Jos pihapiirissä kellään ei ollut merkkivaatteita tai uusimpia leluja, ei itsetunto päässyt vaurioitumaan pysyvästi. Näin oli myös omassa niukahkossa, mutta turvallisessa lapsuudessani. Hänen tämän päivän huomionsa ja lähdeviitteensä sattuvat enemmän kuin hänen lapsuudenmuistonsa. 2010-luvun kodittomuuteen liittyvät nootit eivät tosiaankaan jätä ketään rauhaan.

Teos keskittyy Alakosken perheen ja Susannan omien sosiaalitoimen ja psyykkisen puolen mietintöihin ja diagnooseihin, jotka sellaisinaan ovat karua luettavaa. Nyt viisikymppisenä Susannalla on ollut ensimmäinen rako tutkia näitä dokumentteja ilman kiihkoa tai masennuksen kuilun vaaraa. Teos kertoo myös lapsuuden ja nuoruuden traumojen aiheuttamista myöhemmistä häiriöistä – kirjailija itse toteaa lakonisesti, että ilman pitkiä sairauslomia hänestä tuskin olisi tullut kirjailija, ja että hän pelkää sairausvakuutuskassan omivan esikoisromaanin nimiinsä, sillä hän kirjoitti sen aikana, jolloin hänen olisi kuulunut maata laakereillaan. Kaikkialla romaanissa hän kapinoi ruotsalaisen yhteiskunnan jäykää normistoa vastaan, ja oppii vasta 50 vuotta lähestyttään sanomaan joskus ”Jag skiter i vilket” (suom: EVVK).

Teos on kunnianhimoinen dokumentti eilisestä ja nykyisestä, yksityisestä ja julkisesta, joka ei syyllisty itsesääliin tai sosiaalipornoon. Sain teoksesta kasapäin uusia lukuvinkkejä ja ideoita mahdolliseen uuteen opetukseeni jossain instituutiossa, jossa koulutetaan uusia köyhien ja kipeiden ymmärtäjiä. Hienointa teoksessa oli kaikenkattava feministinen kritiikki, joka mielestäni palasi tuohon mustaan afroamerikkalaiseen keskusteluun mainitsematta sitä (ehkä Alakoski löysi samat polut lukematta alkulähteitä).

Ainoa kritiikin kohde minulla oli ruotsinsuomalaisen kulttuurin kuvaamisessa – mielestäni se ei mennyt tarpeeksi syvälle sen kärkihetkiin eikä ahdinkoihin. Itse olen elämässäni kohdannut nyansoituja ja äänekkäitä ruotsinsuomalaisia (myös omia sukulaisiani), joilla oli työväenluokkainen tausta, muttei alkoholi- eikä väkivaltataustaa – jotenkin nämä paremmin pärjänneet ohitettiin. Kieli- ja kulttuurikysymysten käsittely oli täysin lapsinkengissä. Maahanmuuttajuudesta keskusteltiin tässä kirjassa, mutta en saanut vastausta painaviin kysymyksiin: Miksi Ruotsissa suomalaisuudesta tehtiin ”etninen toiseus” aivan eri lailla kuin norjalaisuudesta tai tanskalaisuudesta? Olimmeko tosiaan niin barbaareja? Miksi näin ottaen huomioon, että itänaapurissa yleinen (naistenkin) äänioikeus saavutettiin ennen länsinaapuria? Miksi he pitivät meitä köyhinä ja tyhminä ja saunassa kasvaneina, vaikka olimme nousseet poliittisesti ja itsenäistyneet? Miten suomalaisten huonoa koulutustaustaa ja köyhyyttä eksotisoitiin, ja miksi ketään ei kiinnostanut sen köyhyyden historia? Alakoski alkaa tässä etsiä vastauksia näihin kysymyksiin, muttei pääse kovin pitkälle.

Teoksessa eniten kysymyksiä herättävä hahmo oli Alakosken pohjalainen äidinäiti, joka tuli haudatuksi Ystadin hautausmaalle ilman sukunimeä, koska hän pelkäsi vierasmaalaisen nimen aiheuttavan vihamielisiä iskuja. Mummo oli alunperin lukutaidoton, mutta oli aikuisena onnistunut oppimaan lukemaan ja keski-iässä jopa kunnostautui hengellissävytteisten runojen rustaajana. Runous oli hänelle luonnollinen ilmaisukeino, koska siinä ei vaadittu täsmällisiä pilkkusääntöjä. Tästä anekdootista ruotsalainen media innostui, joten Alakoski esiintyi paneelissa nimeltä ”Mummoni oli lukutaidoton, itse olen kirjailija.” Tämä itketti ja nauratti samaan aikaan. Minun mummoni oli luultavasti paljon lukutaidottomampi kuin Alakosken mummo kypsässä iässä, mutta en ole koskaan halunnut nostaa tästä pontta omalle kirjoittamiselleni. Olen tavannut kymmeniä lukutaidottomia mummoja Aasiasta ja Afrikasta, joiden lapsilla ja lapsenlapsilla menee nyky-yhteiskunnan normien mukaan paremmin kuin hyvin. Mielestäni teoksen suurin heikkous oli kykenemättömyys verrata olosuhteita kehitysmaiden lasten ja nuorten kasvuympäristöjen kanssa, ottaen huomioon, että kymmenettuhannet uusruotsalaiset kamppailevat suurempien elintasokuilujen kanssa kuin Alakoski on koskaan kamppaillut.  Kaikesta kurjuudesta huolimatta jostain rivien välistä nousi lievä, tiedostumaton elitismi.

Koin piinallisena Alakosken tavan kuvata suomalaisten sotatraumoja kaikenkattavana selityksenä epäsosiaaliseen käyttäytymiseemme; tuntui, ettei hän ollut asunut ja elänyt täällä tarpeeksi tajutakseen suomalaisen arjen mekanismeja. Ruotsalaisen arjen kuvaus taas tuntuu heijaavan turvallisesti kuin pienessä myrskyssä seilaava Ruotsinlaiva; astiat kilisevät, mutta merkittävää harmia ei tapahdu. Aina on jossain tarjolla kypärä tai laastari pehmentämään kolhuja. Ollaan ihmisiksi, mutta samalla vältellään ikävien asioiden kohtaamista. Hiivitään ja hyssytellään. Varotaan kulmia. Välipaloja tarjoillaan säännöllisesti, ettei kiukkunälkä iskisi. Alakosken kuvaamat keskiluokkaiset ruotsalaiset eivät ole piiruakaan onnellisempia kuin hänen ex-narkomaaniveljensä, joka viisikymppisenä opettelee asumaan ensimmäistä kertaa elämässään omassa asunnossa ja käymään töissä. Kukaan tässä teoksessa ei ole onnellinen, mutta kutakuinkin kaikki ovat selviytyneet. Se kai on teoksen hyvä uutinen.

Ehkä suomalaisen köyhyyden kuvauksissa ollaan onnistuttu karkaamaan kauas sossun tätien ja valtaa pitävän eliitin normatiivisista näkemyksistä siitä, miltä elämän pitäisi muistuttaa. Suomessa saattaa olla piirun verran enemmän yksilöllistä elintilaa. Jotenkin koen, että kaikessa karkeudessaan tässä maassa löytyy edelleen rohkeutta puhua asioista niiden oikeilla nimillä, etsimättä ensi hätään psykiatrin diagnoosia. Suomessa köyhyys on edelleen jonkinlainen oletettu normi; ihmisiä ei ehkä syyllistetä siitä, että he eivät pysty tarjoamaan lapsilleen täyttä harrastusarsenaalia tai pitämään heitä koko kesäloman poissa päivähoidosta. Solidaarisuutta yksinhuoltajia kohtaan esiintyy monissa paikoissa. Hirveän hankalaa vertailla tuoreeltaan kahden maan väliltä, mutta Alakoskea luettuani tuntuu että ”kaksittainasettelun aika” on raaempaa ja jokapäiväisempää Ruotsissa kuin Suomessa.

Suosittelisin teosta pakolliseksi kaikille yhteiskunnallisten aineiden opiskelijoille sekä AMK- että yliopistotasolla. Kirja puhuttelee erityisesti nuoria, jotka ovat nähneet ja kokeneet 2000- ja 2010-lukujen köyhyyden. Tämä on ehkä kattavin suositukseni tässä blogissa. Heja Fattigsverige!

Palmikkopoika ja revolutsija

Sen verran näitä omaelämäkerrallisia fiktioita on tullut koluttua, että Jari Tervon Esikoinen (WSOY, 2013) ei tullut yllätyksenä. Tämä onkin vasta toinen Tervon teos, johon olen tutustunut -ensimmäisen, Laylan, kanssa vietin takkuisia hetkiä, mutta tämä vaikutti jo lähtökohdiltaan sympaattisemmalta. Tässä kolmetoistavuotias Jari pitää päiväkirjaa vuoden 1972 tapahtumista. Teiniangsti jää loppujen lopuksi sivujuoneksi, sillä perhe ja suku kokee pienempiä ja suurempia kriisejä, ja esikoisenkin panosta vaaditaan niistä selviytymisessä. Näkökulma on sukurakas – tässä pyritään ymmärtämään kaikkea ja kaikkia, suvun kipakkaa kommunismia, Esme-isomummon seksivinkkejä, Aune-tädin vainoharhaisuutta, Erkki-sedän ”tuureja”, äidin yllättävää syrjähyppyä ja maalariyrittäjäisää, jonka alaiset rellestävät kännissä keikalla kuin keikalla.

Esikoisen perhettä varjostaa kuolemanpelko, sillä heidän kuopuksensa kuusivuotias Unto Abraham sairastuu leukemiaan. Syövän kanssa eletään silti konstailematta: sairaalaan joutuu veljeä kuskaamaan Jarikin, kun vanhemmat eivät töihin ehdi ja syöpälääkkeitä palataan telttaretkille kuin nötköttiä konsanaan. Pihalla naapuruston lapset päättävät valehaudata Unton, mikä vanhemmista tuntuu ilkeältä pilalta, mutta Unto käsittelee sairauttaan makaaberein keinoin leikkimällä hautajaisia harva se päivä.

Mielenkiintoinen sivuhenkilö on kaupungin sairaalan patologi Atapattu Ceylonilta, joka puhuu hyvää suomea ja asuu omakotitalossa suomalaisen rouvansa kanssa ruusupuskia hoidellen. Erkki-setä ystävystyy naapurin miehen kanssa, koska tämän buddhalainen maailmankatsomus viehättää häntä. Vaikka tutustumiseen liittyy tyypillinen metsäläinen kiinnostus tummemman miehen genitaaleihin, tämä ystävyys tuntuu aidolta ja konstailemattomalta. Erkki-sedän mielestä Suomi on demokraattinen maa (kapitalismista huolimatta), sillä kaikki miehet kasvavat nähden toistensa mulkut saunassa. Valitettavasti Atapattu katoaa pian, eikä kaupungissa saada ruumiita avattua kuukausiin.

Tylsin osio kirjassa oli Aune-tädin harhat Tukholman noitavainoista 1600-luvulla ja mielenkiintoisin Esmeralda-isomummon muistelmat vuoden 1917 tapahtumista Espoossa ja Helsingissä, missä hän venäläisen upseerin piikana sai tutustua kiinalaiseen sotilaaseen Liuhun. Tulinen romanssi sai nuoresta naisesta kommunistin loppuiäkseen, ja osoittautui, että hän oli vuosikymmenet käynyt eri Neuvostoliiton kaupungeissa etsimässä kadonnutta rakastaan. Liun ja Esmen rakkaustarinassa olisi ollut ainesta kokonaiseen romaaniin, sen verran jännittävältä ja rajoja rikkovalta se tuntui. Palmikkopäinen mies maskeerattiin Helsingissä naiseksi, jotta pariskunta voisi työskennellä yhdessä leipomossa. Pitääkseen rakastaan hengissä Esmen on opetettava mies kävelemään kuin nainen. Hauskalla tavalla palmikkoteemaa jatketaan 70-luvun todellisuuteen, jossa Jari kasvattaa hevitukkaa ja lopulta hommaa itselleen palmikon Liun muistoa kunnioittaen.

70-luvulla syntyneenä tunnistan melkein kaikki populaarikulttuurin ja mainonnan ilmiöt, C-kasettien taian ja ruokalajit -tätä nostalgiaa on tullut ahmittua sen verran paljon, etten tällä kertaa päässyt siihen mukaan. Sen sijaan nostan Tervolle hattua tasapainoisen ja empaattisen sukutarinan luomisesta – tämä on tehty sellaisella pieteetillä, etten usko sen herättävän pahaa verta hänen lähipiirissään. Tässä on aivan erilainen ote kuin esimerkiksi Karl Ove Knausgårdin Taisteluissa – kiltimpi, kyllä, mutta samalla vähemmän egomaaninen. Tässä on laajempi poliittinen ja yhteiskunnallinen konteksti – poliittista vääntöä, mikä ei ilmeisesti vaurastuvassa Norjassa ollut enää 70-80-luvuilla yhtä kiivasta kuin aiemmin (Knausgård kirjoittaa myös kommunistienosta, joka puuhasteli itsekseen kammiostaan, mutta ei yhteiskunnasta, jossa jokainen kaupassa käynti ja urheilukisoihin osallistuminen oli poliittinen teko).

Esikoinen on myös monien muiden tänne arvioimieni uusien suomalaisten romaanien lailla dokumentti Suomen monikulttuurisesta historiasta, ja tuo kiinalaisten hunghuusien läsnäolo tsaarin armeijan palveluksessa (ja siitä eronneina vallankumouksellisina) Suomessa oli minulle tuntematon tarina. Se jäi kutkuttamaan mieltäni inspiroivalla tavalla.

 

 

 

 

Taivas keskellämme

Riikka Pulkkisen Vieras (2012) hämmentää tiiviydellään ja monitasoisuudellaan: romaanissa kun käsitellään Suomen ksenofobian ja monikulttuurisuuden historiaa, teinitytön syömishäiriötä ja syvällisiä teologisia dilemmoja samalla, kun päähenkilö Maria etsii itseään New Yorkissa metrolinjalla Manhattanin ja Queensin välillä. Maria on karannut lähiöpapin tehtävästään merten taa, karannut myös ”sietämättömältä” mieheltään ja suvultaan, paennut suremaan pienen alakoululaisen Yasminan kohtaloa kiusaajiensa pahoinpitelemänä. Matka Isoon Omenaan on myös sukellus hänen edesmenneen äitinsä historiaan. Marian äidin juuret ovat jollain Karibian saarista, hän ei ole musta eikä valkoinen, vaan kreoli. Äiti on ollut vaitonainen suvustaan ja sen historiasta, eikä Mariaa ja hänen veljeään ole koskaan esitelty Amerikan suvulle. New Yorkissa Maria ei ryhdy etsimään verisukulaisiaan, mutta löytää sielunkumppanin vuokraemännästään Mélaniesta ja tuntemattoman rakastajan, joiden molempien tausta on hänen äitinsä kaltainen. Marian selviytymiskeinoksi kriisistä muodostuu tanssi, afrikkalaiset ja karibialaiset rytmit, joihin hän solahtaa kuin kauan sitten kadotettuun kotiin.

Pidin tässä romaanissa ihan kaikesta, mutta ehkä eniten Marian kasvukertomuksesta Oulun seudulla 80-90-luvuilla. Pappisisä ja hänen jokseenkin eksoottinen englanninopettajavaimonsa tarvitsevat muitakin kiinnikkeitä kuin perussuomalaiset identiteetin koordinaatit – siksi perhe alkaa käydä lauantaisin lounaalla Oulun ainoassa kiinalaisessa ravintolassa. Tästä tulee perheen yhteinen tähtihetki, kunnes ravintoloitsija osoittautuu pahimmaksi rasistiksi kieltäen ”mutakuonoilta” sisäänpääsyn. Friteeratun ”munkkipossun” menetys on perheen lapsille takaisku, ja myöhemmin Marian suhtautuminen ruokaan muuttuu sairaalloiseksi. 15-vuotiaan rippikoululaisen ”valon kevät” johtaa pitkään mahaletkuruokintaan sairaalassa, eikä anoreksiasta toipuminen tapahdu ongelmitta. Anoreksian ja siihen liittyvän hengellisen etsinnän kuvaaminen on tässä poikkeuksellisen koskettavaa. Maria melkein perustaa oman seurakuntansa pienen paikkakunnan Esson peräpöydässä keski-ikäisten tätien ja kahdeksantoistavuotiaan vakavan Jeesuksen soturin Tuukan kanssa.  Porukka etsii tietään katolisen mystiikan ja asketismin ja vapaiden suuntien karismaattisuuden väliltä. Uskonnollinen hörhöily päättyy kuitenkin pitkään oleiluun teho-osastolla, ja Marian kirkkoherraisän tehtäväksi tulee palauttaa tytär takaisin maan päälle, ihmisten välisiiin asioihin.

Vaikka teoksessa käsitellään vakavia ja surullisia asioita, sen kieli on ilomielistä, kevyttä ja valoisaa. Välillä Pulkkinen puhkeaa runoon sellaisella kokeilevalla voimalla, joka ei välttämättä aukea kaikille. Romaanin toinen kertoja, seitsemänvuotias Yasmina ja hänen Muumi-päiväkirjan merkintänsä, tuovat hienoa balanssia kerrontaan. Aikuisen naisen ja pikkulapsen ystävyyden kuvaus on myös liikuttavaa. Vaikka Yasminan vanhemmat ovat ilmeisesti muslimeja, hän saa luvan osallistua kristillisiin jumalanpalveluksiin. Tässä nyrjäytetään hienolla tavalla ennakko-oletuksia maahanmuuttajaperheistä ja kerrotaan heidän elämästään mahdollisimman arkisella, eksotisointia karttavalla tavalla.

Itkin monet itkut kirjan äärellä, terapeuttisesti. Minulle tämä teos oli läheisempi kuin alkuvuodesta lukemani Totta (2012), joka sekin kosketti, mutta eri tasolla. Tästä tuli mieleen, kuinka eri tavoilla ihmiset kokevat pyhän hengen ja ylipäänsä hengellisyyden – karkumatkansa aikana Maria oppii palvelemaan Jumalaa ja kanssaihmisiä tanssimalla ja pääsee eroon ajatuksesta, että hengellisyyden kuuluisi olla itsensä ruoskintaa. Taivas laskeutuu alas ihmisten keskelle, eikä sen löytämiseksi aina tarvita sanallisia seremonioita.

Lopussa Maria jakaantuu kahtia ja näin hän lausuu vastasyntyneelle lapselleen. ”Minulta saat muutakin, saat tämän kaipuun, muukalaisuuden vaikka olisit kotona, älä anna sen murtaa sinua, sillä onnellisia ovat ne, jotka kantavat mukanaan monta maailmaa.” Tässä koko romaanin kuningasajatus loisteliaasti tiivistettynä. Tämä on voimaannuttavaa, sielua kirkastavaa proosaa.

Phil Collinsia lähetystön allasbileissä

Pia Heikkilän Operaatio Lipstickiä olen metsästänyt jo kauan, mutta jostain syystä intialaisen alkuperäisteoksen tilaaminen Amazonista ei onnistunut enkä tiennyt, että teos on myös suomennettu. Se löytyi nyt sattumalta Prisman hyllystä, eli näyttää siltä, että siitä on tulossa joulun lahjahitti. Teos kiinnosti minua ei niinkään chicklit-sisällön, vaan Kabulin arjen kuvauksen takia. Kirja onkin muualla kategorisoitu military romance-genreen, mikä ilmeisesti ainakin rapakon takana on suosittu.

Operaatio Lipstickissä on roisia miehenmetsästystä ja estotonta känniseksiä. Nämä Kabulissa toimivat länsimaiset sinkkunaiset eivät ainakaan sievistele tai kainostele pyrkimyksissään; he kutsuvat ohimeneviä turvamies- ja sotilastuttavuuksiaan pikanuudelipanoiksi. Villi sinkkuelämä oikeutetaan sodan karulla logiikalla: koska kukaan ei tiedä, milloin tulee räjäytetyksi tai kävelleensä miinaan, elämästä on otettava ilo irti kuin viimeistä päivää. Sankarittarilta, suomalaistaustaiselta Annalta ja australialaiselta Kellyltä ei ainakaan puutu huumoria eikä aloitekykyä, ja hurjimman operaationsa he toteuttavat kostaakseen Kellyn petolliselle poikaystävälle, jolla huhutaan olevan kytköksensä Talebanin kanssa. Teoksen varsinainen romanssi on täysin joutava, kliseinen ja mieleenpainumaton, mutta syrjähyppyjen kuvaaminen on melko viihteellistä. Jäinkin miettimään teoksen pääasiallista lukijakuntaa: Heikkilä kertoo kirjoittaneensa kansainväliselle lukijakunnalle brittilukijat ensisijaisesti mielessään, mutta teos on kustannettu Intiassa. Intialaisia naisia hieman tuntevana kirjan kieli ja lähestymistapa hämmensivät. Olihan tässä ripaus Bollywood-kuvastoakin, mutta seksuaalisuuden kuvasto on eksplisiittisen pornografista. Ehkä Delhin ja Mumbain vapautuneet naiset pitävät tämän tyylisestä suorasukaisuudesta; minun ystäväpiirini intialaisille en kehtaisi tätä suositella.

Kiinnostavana anekdoottina kerrottakoon, että Heikkilä teosta suomentaessaan on muuttanut Anna Sandersonin hahmon Anna Sandströmiksi. Anna oli englanninkielisessä versiossa tanskalaistaustainen, mutta suomalaisessa painoksessa hänestä tulee suomalainen. Miksi ihmeessä? Tämä tuntuu jo yleisön kosiskelulta. Kirjailijan mukaan suomalainen identiteetti olisi ollut liian marginaalinen kansainväliselle lukijakunnalle. Ja katinkontit.

Maailmanpolitiikasta Operaatio Lipstick ei opeta kenellekään pätkääkään, eivätkä tavallisten afgaanien elämätkään pääse kunnolla päivänvaloon, sillä luksuselämään tottuneet päähenkilöt tuntuvat käyttävän miehenmetsästykseltä jääneen vapaa-aikaansa seuraavasta Dubain shoppailu- ja kylpylälomasta haaveilemiseen. Annalla ja kumppaneilla on neuvokas lapsipalvelija Farid, joka auttaa heitä vakoilemaan epäiltyjä hahmoja ja jopa murtautumaan näiden residensseihin tiedonhankintareissuille. Afgaaninaiset ja lapset esitetään tässä kohtuusympaattisina hahmoina,  mutta miehet lähtökohtaisesti epäluotettavina, etäisinä ja patavanhoillisina. Minusta ”kuumempi” juoni olisi ollut Annan sekaantuminen paikalliseen toisinajattelijaan, mutta kenties tämä ei olisi ollut realistista. Heikkilän kuvaamat turvamiehet ja sotilaat tuntuvat plastisilta Keneiltä, jossain alkoholisoituneessa karvaselkäisessä diplomaatissa on vähän potkua, mutta Kumman kaa-sarjan kielellä sanoisin useimmista hahmoista tässä kirjassa: ”en panisi”.

Operaatio Lipstick pelastautuu unohduksen uppeluksista kahden ankkurin avulla: a)teoksessa viljellään kohtuukirpeää ironiaa sotatoimittajien ja muiden ekspatriaattien arjesta, b) päähenkilö Anna on itseironinen ja reflektiivinen neurootikko, jonka tapa tutkia maailmaa on roisimpi kuin Bridget Jonesin konsanaan. Tässä oksennetaan ja paskannetaan estottomasti, mitä en usein chicklit-kirjoissa tapaa. Lempikohtani olivat kuvaukset ekspatriaattien kosteista bileistä, joissa muodikkain musiikki tuntuu olevan Phil Collinsia ja jossa jossain vaiheessa iltaa keski-ikäiset diplomaatit alkavat riisuutua ilkoisilleen jatkaen ryyppäämistä uima-altaassa. Kaikki tämä Kabulissa, jossa elintasoaitojen ulkopuolella nainen ei saa näyttää paljasta nilkkaa tai käsivarttakaan. Ehkä Heikkilä onnistuu näyttämään sotatoimittajan elämän epäglamoröösin puolen ja nauramaan koko ammattikunnan turhamaisuuksille ja itsekeskeisille harhoille.

Kirjalle on luvassa jatkoa. Seuraavassa osassa Anna Sanderson-Sandström tavataan Pakistanissa. Olisiko se sitten Peshawarissa? Katsotaan nyt, tavattaisiinko siellä.

Dekadenttia huvilaelämää

Tytti Parras (s.1943) on minulle ennaltaan tuttu kertoja luettuani Tampereen yliopistopiireistä kertovan Jojon (1972). Nyt sain käsiini teoksen Pieni hyvinkasvatettu  tyttö (1978), joka kuvaa osittain suomenruotsalaisen lääkäriperheen kesänviettoa Tammisaaressa 1950-luvulla. Päähenkilö Anun kasvamista kuvataan noin kuusivuotiaasta aikuisuuteen saakka, erityisessä keskiössä ovat suvun salaisuudet ja seksuaalisuus. Sinänsä kiinnostava jatkumo ulottui tästä Johanna Holmströmin Itämaahan – molemmissa suomenruotsalainen identiteetti elää murroskautta nuorison etsiessä vaikutteita ahtaan perhepiirin ja ankkalammikon ulkopuolelta. Tyyliltään ja tunnelmiltaan romaanit ovat silti erilaisia – tässä säilytetään tietynlainen kepeys ja aistillisuus ja kokeillaan enemmän erilaisia kielellisiä rekistereitä. Suhteellisen vähän julkaissut Parras on ollutkin aina ”kokeilevan” kirjailijan maineessa, ja hänen ilmaisunsa on esimerkillisen tiivistä.

Anu kasvaa porvarillisessa perheidyllissään kahden veljen ja vanhempiensa kanssa. Vanhempi veli Hans on riskejä ottava naistenmies, kun taas pikkuveli Tapsu osoittautuu tiedemiestyypiksi. Anu on tarkkailija ja päiväkirjan kirjoittaja, jonka vilkas mielikuvitus huolestuttaa vanhempia niin, että hänelle tuodaan kotiin psykiatri jo alakouluikäisenä tekemään sana-assosiaatiotestejä. Muutenkin perhe elää huolettomassa yltäkylläisyydessä rapujuhlien ja osakuntavappujensa keskellä. Huvilalle lähtee uskollisen kotiapulaisen lisäksi kesätyttö, jonka tehtävänä on auttaa apulaista ja vahtia lapsia. Yksi kesätytöistä Ange on Anun erityisen tarkkailun kohteena, ikäero heidän välillään ei ole suuri, mutta Ange jo käyttäytyy viisitoistakesäisenä maailmannaisen elkein. Myöhemmin Ange sekaantuu sekä Anun isoveljeen että Ruotsissa asuvaan serkku-Rabbeen. Huvilalla nuorison miltei ainoana hupina on vakoilla muiden petipuuhia. Uimakopeissa, veneissä ja saunan eteisissä käy sutina, ja neuvokkaat nuoret tuntevat tirkistelyreiät kuin omat taskunsa.

Anun suku ja tammisaarelaiset naapurit puhuvat kiinnostavaa sekakieltä, ruotsia perheessä käytetään erityisesti suutuspäissään ja aviokriisien ratkaisuun. Anun koulutuspolku valitaan käytännöllisesti: koska suomenkielisessä lyseossa on sisävessa ja ruotsinkielisessä ei ole, suomenkielinen koulu valitaan edistyksen airueena.

Tammisaaressa kommunismin pelko on konkreettista lähellä sijaitsevan Porkkalan neuvostotukikohdan vuoksi. Yksittäiset kommunistit esiintyvät hassuina punaisina tonttuina, jotka mahdollisesti piileskelevät huvilan maastossa, mutta lapsiin lietsotaan ryssänpelkoa myyttisen desantti-hahmon kautta. Tässä on myös herkullisia katkelmia 50-luvun kouluopetuksesta, esimerkiksi sotakorvausten oikeutuksesta ja viinanjuonnin turmiosta. Anu paljastaa viattomana opettajalleen hänen vanhempiensa juomatottumukset, ja erityistä pahennusta herättää Ruotsista avioeroaan Suomeen suremaan palannut Rosi-moster, jonka vermuttiriippuvaisuus alkaa saada jo juoppohulluuden muotoja.

Ihailen romaanissa sitä, että siinä käsitellään rankkojakin teemoja humoristisesti ja positiivisvoittoisesti. Jos Parraksen esikoinen Jojo oli leimallisesti kohauttava teos, tässä ihmisen aikuiseksi kasvua käsitellään lempeämmin. Kolmas minua kiinnostava Parraksen romaani olisi Vieras (1992), jossa kerrotaan aikuisen naisen ja nuoren pojan intensiivisestä purjehdusretkestä ja epätyypillisestä ystävyydestä. Ylipäänsä suomalaisesta naiskirjallisuudesta löytyy yllättävän paljon miltei unohdettuja moderneja klassikkoja, jotka ehkä epäkaupallisuutensa tai kielellisen ”vaikeutensa” vuoksi ovat jääneet paitsioon. Nämä antikvariaattien ja poistokorien helmet saattavat vielä nousta arvoon arvaamattomaan, sillä kirjastotkaan eivät niitä enää säilytä, ellei niitä ole vähään aikaan lainattu.

Hupparimuslimana pissisten keskellä

Jossain iltapäivälehdessä oli eilen kysely teinien uusiosanoista, johon vastaamalla pystyi kertomaan, kuinka pahasti on pudonnut veneestä. Oma tulokseni oli 12/21, eli taidan olla vielä semisti kärryillä.  Updeitatakseni varsinkin pääkaupunkiseudun teinislangia luin Johanna Holmströmin esikoisromaanin Itämaa (2013), joka kertoo kahden suomenruotsalais-marokkolaissisaruksen Leilan ja Samiran tarinan kasvukipujen ja kodin ankaran uskonnollisuuden keskellä.

Ruotsiksi romaanin nimi on Asfaltsänglar. Se viittaa mediakeskusteluihin naapurimaamme muslimitytöistä, jotka ovat kuolleet parvekkeelta hypättyään tai sieltä heitetyksi tulleina. Suomenkielisen kirjallisuuden puolella Anja Snellman ehti kirjoittaa Parvekejumalat jo kolme vuotta sitten, ja ehkä siksi kustantaja ei halunnut toista samansuuntaista nimeä. Teoksissa on paljon yhteistä, mutta Holmström kääntää juonen kuvaamaan suomalaisia, jotka omaksuvat maahanmuuttajien kulttuurin ja uskonnon ja näin vaihtavat identiteettiä. Molemmat romaanit avaavat hienolla tavalla itähelsinkiläisen nuorison mielenmaisemaa ja kieltä, ja molemmissa on traaginen loppu. Snellman kuvaa somaliperheen elämää välillä varsin lyyrisellä kielellä, kun taas Holmström tukeutuu vahvemmin arkiseen kuvaukseen ja nuorten some-painotteiseen slangiin. Luulisin Itämaan puhuttelevan eritoten nuorta lukijakuntaa, ja välillä luulinkin lukevani nuortenromaania (tosin ensi kosketuksena muslimikulttuureihin tämä kertomus voi olla nuorelle lukijalle liian äärimmäinen).

Kiinnostavinta Itämaassa olikin suomenruotsalaisuus ja sen kautta lukijan oletus hyväosaisuudesta ja liberaaleista, suvaitsevaisista arvoista. Leila ja Samira ovat käyneet suomenruotsalaisia kouluja ja tottuneet kohtaamaan hyvin toimeentulevien perheiden poispilattuja Lindoja ja Sebastianeja, sekä muslimiksi kääntyneen Sarah-äitinsä vanhoja kavereita, Lill-Babseja ja Gunilloja. Äiti on marokkolaisen miehen naituaan aluksi alkanut varovaisesti ramadanmuslimiksi, mutta avioliiton kriisin ja kulttuurien välisten paineiden vuoksi hän on myöhemmin löytänyt lohtua salafistien rukoushetkistä ja globaalista virtuaaliummasta, etsien tukea eritoten tyttöjen kasvatukseen korrektilla tavalla. Samalla hänen urakehityksensä matkatoimistossa on pysähtynyt, sillä hartaana muslimina hän ei mielellään olisi työtehtävissä, joissa  joutuu kasvotusten kohtaamaan vieraita miehiä. Perhe kärsii taloudellisesti ääri-islamista ja vanhempien rakoilevasta liitosta. Isä päätyy bussikuskiksi ja asuu jo ainakin osan ajasta vaimostaan erillään. Isän television katselu ja kaljanjuonti kun alkaa olla äidille sietämätöntä syntiä.

Isosisko Samira ei enää kestä äitinsä uskonnollisuutta, vaan on jo lukioikäisenä muuttanut turva-asuntoon väärennetyllä identiteetillä; Leila taas yrittää pärjätä koulun ja kodin ristipaineissa pukeutumalla pojaksi ja harrastamalla parkouria. Tyttöjen äiti hyväksyy alussa pojaksi maastoutumisen, sillä huppu päässä tytär ei herätä vieraiden miesten himoja, mutta tyttären saatua ensimmäiset kuukautiset kunnon muslimitytöksi pukeutumisen pitäisi lopulta alkaa. Leila kokee vierautta äidin ja hänen suomalaisten taikinaihoisten käännynnäisystäviensä seurassa, sillä tätijengi on luopunut islamiin palattuaan kaikesta sellaisesta naiseudesta, joka viittaa muotiin, eroottisuuteen tai kevytmielisyyteen. Vain yksi mammoista uskaltaa vielä käyttää kajalia silmäkulmissaan Profeettaa (PBUH) mukaellen, muut antavat viiksikarvojen kasvaa, sillä heille kaikki Luojan luoma on koskematonta ja pyhää. Holmström avaa ja problematisoi monisyisesti juuri suomalaista käännynnäismentaliteettia, jonka mukaan kaikki tehdään ”vimpan päälle” huijaamatta missään yksityiskohdassa, kuten luterilaisessa malliesimerkissä. Tätijengissä on paljon koomista, mutta myös paljon pelottavaa. Myös konfliktit sosiaalitoimen ja lastensuojelun kanssa nostetaan reippaasti pöydälle.

Kirja sopii kaikille, joita kiinnostaa islamiin kääntyminen (tai tarkemmin: siihen palaaminen), tämän päivän koulumaailma ja nuorison ongelmat, lähiömaisemat ja kysymys kahden kulttuurin yhteensovittamisesta. Itämaan perheen tilanne ei anna suurta toivoa. Genreen laajemmin perehtyneenä minussa heräsi kysymys, olisiko Suomessa jo tilaa kevyemmille ja koomisemmillekin monikulttuurisuus- ja uskontokuvauksille (tyyliin Monica Ali: Brick Lane, Bend it Like Beckham-elokuva). Itämaassa nimittäin oli jo ainesta humoristisempaankin kuvaukseen, mutta äitihahmon mustavalkoinen ankaruus jyräsi alleen tytärten ironian ja pilkan.