Tytti Parras (s.1943) on minulle ennaltaan tuttu kertoja luettuani Tampereen yliopistopiireistä kertovan Jojon (1972). Nyt sain käsiini teoksen Pieni hyvinkasvatettu tyttö (1978), joka kuvaa osittain suomenruotsalaisen lääkäriperheen kesänviettoa Tammisaaressa 1950-luvulla. Päähenkilö Anun kasvamista kuvataan noin kuusivuotiaasta aikuisuuteen saakka, erityisessä keskiössä ovat suvun salaisuudet ja seksuaalisuus. Sinänsä kiinnostava jatkumo ulottui tästä Johanna Holmströmin Itämaahan – molemmissa suomenruotsalainen identiteetti elää murroskautta nuorison etsiessä vaikutteita ahtaan perhepiirin ja ankkalammikon ulkopuolelta. Tyyliltään ja tunnelmiltaan romaanit ovat silti erilaisia – tässä säilytetään tietynlainen kepeys ja aistillisuus ja kokeillaan enemmän erilaisia kielellisiä rekistereitä. Suhteellisen vähän julkaissut Parras on ollutkin aina ”kokeilevan” kirjailijan maineessa, ja hänen ilmaisunsa on esimerkillisen tiivistä.
Anu kasvaa porvarillisessa perheidyllissään kahden veljen ja vanhempiensa kanssa. Vanhempi veli Hans on riskejä ottava naistenmies, kun taas pikkuveli Tapsu osoittautuu tiedemiestyypiksi. Anu on tarkkailija ja päiväkirjan kirjoittaja, jonka vilkas mielikuvitus huolestuttaa vanhempia niin, että hänelle tuodaan kotiin psykiatri jo alakouluikäisenä tekemään sana-assosiaatiotestejä. Muutenkin perhe elää huolettomassa yltäkylläisyydessä rapujuhlien ja osakuntavappujensa keskellä. Huvilalle lähtee uskollisen kotiapulaisen lisäksi kesätyttö, jonka tehtävänä on auttaa apulaista ja vahtia lapsia. Yksi kesätytöistä Ange on Anun erityisen tarkkailun kohteena, ikäero heidän välillään ei ole suuri, mutta Ange jo käyttäytyy viisitoistakesäisenä maailmannaisen elkein. Myöhemmin Ange sekaantuu sekä Anun isoveljeen että Ruotsissa asuvaan serkku-Rabbeen. Huvilalla nuorison miltei ainoana hupina on vakoilla muiden petipuuhia. Uimakopeissa, veneissä ja saunan eteisissä käy sutina, ja neuvokkaat nuoret tuntevat tirkistelyreiät kuin omat taskunsa.
Anun suku ja tammisaarelaiset naapurit puhuvat kiinnostavaa sekakieltä, ruotsia perheessä käytetään erityisesti suutuspäissään ja aviokriisien ratkaisuun. Anun koulutuspolku valitaan käytännöllisesti: koska suomenkielisessä lyseossa on sisävessa ja ruotsinkielisessä ei ole, suomenkielinen koulu valitaan edistyksen airueena.
Tammisaaressa kommunismin pelko on konkreettista lähellä sijaitsevan Porkkalan neuvostotukikohdan vuoksi. Yksittäiset kommunistit esiintyvät hassuina punaisina tonttuina, jotka mahdollisesti piileskelevät huvilan maastossa, mutta lapsiin lietsotaan ryssänpelkoa myyttisen desantti-hahmon kautta. Tässä on myös herkullisia katkelmia 50-luvun kouluopetuksesta, esimerkiksi sotakorvausten oikeutuksesta ja viinanjuonnin turmiosta. Anu paljastaa viattomana opettajalleen hänen vanhempiensa juomatottumukset, ja erityistä pahennusta herättää Ruotsista avioeroaan Suomeen suremaan palannut Rosi-moster, jonka vermuttiriippuvaisuus alkaa saada jo juoppohulluuden muotoja.
Ihailen romaanissa sitä, että siinä käsitellään rankkojakin teemoja humoristisesti ja positiivisvoittoisesti. Jos Parraksen esikoinen Jojo oli leimallisesti kohauttava teos, tässä ihmisen aikuiseksi kasvua käsitellään lempeämmin. Kolmas minua kiinnostava Parraksen romaani olisi Vieras (1992), jossa kerrotaan aikuisen naisen ja nuoren pojan intensiivisestä purjehdusretkestä ja epätyypillisestä ystävyydestä. Ylipäänsä suomalaisesta naiskirjallisuudesta löytyy yllättävän paljon miltei unohdettuja moderneja klassikkoja, jotka ehkä epäkaupallisuutensa tai kielellisen ”vaikeutensa” vuoksi ovat jääneet paitsioon. Nämä antikvariaattien ja poistokorien helmet saattavat vielä nousta arvoon arvaamattomaan, sillä kirjastotkaan eivät niitä enää säilytä, ellei niitä ole vähään aikaan lainattu.
Anun ihmeelliset matkat 