Runous ei kaipaa välimerkkejä

Alakoski köyhäTukholman reissulla ainoa ostokseni kruunun postikorttien lisäksi oli Susanna Alakosken Oktober i Fattigsverige (2012), joka löytyy myös suomennettuna (Köyhän lokakuu, 2013). Huonosti olen Suomenlahden yllä sukkuloivaa köyhyyskeskustelua seurannut, kun en ole arvioita tästäkään teoksesta noteerannut. Alakosken esikoisromaanin Svinalängorna (2006) luin jo ennen kuin se suomennettiin – silloin siinä kiinnosti eniten ruotsinsuomalaisen maahanmuuttajuuden kuvaus, ei niinkään köyhyys. Juoppouden ja väkivallan kuvaukset olivat minulle melkein liikaa, mutta nyt antaisin teokselle uuden mahdollisuuden elokuvamuodossa. Myös toinen romaani Hyvää vangkilaa toivoo Jenna (2010) vaikuttaa riipivältä; siinä keskitytään siskon ja veljen suhteeseen, kun veli on vankilassa. Alakoski tuntuu omistautuneen köyhyyden ja luokkayhteiskunnan analyysiin – ennen kirjailijadebyttiään hän teki pitkän uran sosiaalityöntekijänä, mikä taatusti myös tukee teemavalintoja.

Lukulistallani ovat pyörineet myös Mathias Rosenlundin Vaskivuorentie 20 (2013) ja Eija Hetekivi Olssonin Tämä ei ole lasten maa (2012). Kiinnostavaa onkin, että Ruotsissa vahvat köyhyydestä kirjoittavat äänet ovat ruotsinsuomalaisia naisia, kun taas Suomessa tämäntyyppiselle fiktiolle pään avannut on suomenruotsalainen mies. Tämän syksyn kirjamessuilla  kolmikko puhui samassa paneelissa, mutta valitettavasti en sitäkään havainnut keskittyessäni messujen megatähtiin. Vaikka itselleni tämä Suomenlahden ylittävä trafiikki on piinallisen henkilökohtaista, en ole silti antanut sille vastaavaa tilaa elämässäni lukijana ja kirjoittajana. Ruotsalaisista kirjoista luen enimmäkseen dekkareita, yleensä en mitään ”vakavaa”. Ruotsin taitonikin on selvästi rappeutumassa; puhetta ja tv-ohjelmia ymmärrän edelleen loistavasti, mutta kirjojen kanssa alkaa homma hidastua huolestuttavasti. Alakosken jouhevan tekstinkin kampaamiseen meni kolme keskittynyttä päivää.

Köyhän lokakuu on kiehtova sekoitus päiväkirjaa, omaelämäkertaa ja yhteiskunnallista esseistiikkaa. Kirjoitustyyli muistuttaa minua ihailemistani amerikkalaisista feministisistä yhteiskuntakriitikoista, Adrienne Richistä ja Audre Lordesta – Alakoski kirjoittaa arkisesti, tiiviisti ja samalla ilmavasti, käyttäen runsaasti lähdeviitteitä tyylikkäällä, ei liian akateemisella tavalla. Feminismi ja sukupuolisensitiivisyys ovat läsnä jokaisessa kappaleessa, mutta Alakoski itse tuntuu olevan myöhäsyntyinen feministi – vasta aktiivinen kirjoittaminen on herättänyt hänet katsomaan sukupuolittunutta arkea silmiin. Omaa melkein alkanutta uraansa pornotähtenä hän käsittelee vakavasti huumorilla.

Teos on lyhyessä ajassa noussut pakolliseksi kurssikirjaksi lähes kaikissa Ruotsin ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa, mitä en yhtään ihmettele, onhan kirjailijalla kyky puhutella monenlaisia yleisöjä. Uskoisin, että tämä päiväkirja kykenee puhuttelemaan erityisesti nuoria, sillä siinä puhutaan lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista suoran henkilökohtaisella tavalla. Alakoski vertaa omia 70-luvun köyhyyskokemuksiaan tämän päivän lasten ja nuorten köyhyyteen ja tekee karut johtopäätöksensä: 70-luvulla ei lapsiperheitä häädetty asunnoistaan niin helpolla kuin tänä päivänä, eivätkä betonilähiöiden lapset välttämättä olleet niin akuutin tietoisia omasta köyhyydestään kuin tämän päivän lapset. Jos pihapiirissä kellään ei ollut merkkivaatteita tai uusimpia leluja, ei itsetunto päässyt vaurioitumaan pysyvästi. Näin oli myös omassa niukahkossa, mutta turvallisessa lapsuudessani. Hänen tämän päivän huomionsa ja lähdeviitteensä sattuvat enemmän kuin hänen lapsuudenmuistonsa. 2010-luvun kodittomuuteen liittyvät nootit eivät tosiaankaan jätä ketään rauhaan.

Teos keskittyy Alakosken perheen ja Susannan omien sosiaalitoimen ja psyykkisen puolen mietintöihin ja diagnooseihin, jotka sellaisinaan ovat karua luettavaa. Nyt viisikymppisenä Susannalla on ollut ensimmäinen rako tutkia näitä dokumentteja ilman kiihkoa tai masennuksen kuilun vaaraa. Teos kertoo myös lapsuuden ja nuoruuden traumojen aiheuttamista myöhemmistä häiriöistä – kirjailija itse toteaa lakonisesti, että ilman pitkiä sairauslomia hänestä tuskin olisi tullut kirjailija, ja että hän pelkää sairausvakuutuskassan omivan esikoisromaanin nimiinsä, sillä hän kirjoitti sen aikana, jolloin hänen olisi kuulunut maata laakereillaan. Kaikkialla romaanissa hän kapinoi ruotsalaisen yhteiskunnan jäykää normistoa vastaan, ja oppii vasta 50 vuotta lähestyttään sanomaan joskus ”Jag skiter i vilket” (suom: EVVK).

Teos on kunnianhimoinen dokumentti eilisestä ja nykyisestä, yksityisestä ja julkisesta, joka ei syyllisty itsesääliin tai sosiaalipornoon. Sain teoksesta kasapäin uusia lukuvinkkejä ja ideoita mahdolliseen uuteen opetukseeni jossain instituutiossa, jossa koulutetaan uusia köyhien ja kipeiden ymmärtäjiä. Hienointa teoksessa oli kaikenkattava feministinen kritiikki, joka mielestäni palasi tuohon mustaan afroamerikkalaiseen keskusteluun mainitsematta sitä (ehkä Alakoski löysi samat polut lukematta alkulähteitä).

Ainoa kritiikin kohde minulla oli ruotsinsuomalaisen kulttuurin kuvaamisessa – mielestäni se ei mennyt tarpeeksi syvälle sen kärkihetkiin eikä ahdinkoihin. Itse olen elämässäni kohdannut nyansoituja ja äänekkäitä ruotsinsuomalaisia (myös omia sukulaisiani), joilla oli työväenluokkainen tausta, muttei alkoholi- eikä väkivaltataustaa – jotenkin nämä paremmin pärjänneet ohitettiin. Kieli- ja kulttuurikysymysten käsittely oli täysin lapsinkengissä. Maahanmuuttajuudesta keskusteltiin tässä kirjassa, mutta en saanut vastausta painaviin kysymyksiin: Miksi Ruotsissa suomalaisuudesta tehtiin ”etninen toiseus” aivan eri lailla kuin norjalaisuudesta tai tanskalaisuudesta? Olimmeko tosiaan niin barbaareja? Miksi näin ottaen huomioon, että itänaapurissa yleinen (naistenkin) äänioikeus saavutettiin ennen länsinaapuria? Miksi he pitivät meitä köyhinä ja tyhminä ja saunassa kasvaneina, vaikka olimme nousseet poliittisesti ja itsenäistyneet? Miten suomalaisten huonoa koulutustaustaa ja köyhyyttä eksotisoitiin, ja miksi ketään ei kiinnostanut sen köyhyyden historia? Alakoski alkaa tässä etsiä vastauksia näihin kysymyksiin, muttei pääse kovin pitkälle.

Teoksessa eniten kysymyksiä herättävä hahmo oli Alakosken pohjalainen äidinäiti, joka tuli haudatuksi Ystadin hautausmaalle ilman sukunimeä, koska hän pelkäsi vierasmaalaisen nimen aiheuttavan vihamielisiä iskuja. Mummo oli alunperin lukutaidoton, mutta oli aikuisena onnistunut oppimaan lukemaan ja keski-iässä jopa kunnostautui hengellissävytteisten runojen rustaajana. Runous oli hänelle luonnollinen ilmaisukeino, koska siinä ei vaadittu täsmällisiä pilkkusääntöjä. Tästä anekdootista ruotsalainen media innostui, joten Alakoski esiintyi paneelissa nimeltä ”Mummoni oli lukutaidoton, itse olen kirjailija.” Tämä itketti ja nauratti samaan aikaan. Minun mummoni oli luultavasti paljon lukutaidottomampi kuin Alakosken mummo kypsässä iässä, mutta en ole koskaan halunnut nostaa tästä pontta omalle kirjoittamiselleni. Olen tavannut kymmeniä lukutaidottomia mummoja Aasiasta ja Afrikasta, joiden lapsilla ja lapsenlapsilla menee nyky-yhteiskunnan normien mukaan paremmin kuin hyvin. Mielestäni teoksen suurin heikkous oli kykenemättömyys verrata olosuhteita kehitysmaiden lasten ja nuorten kasvuympäristöjen kanssa, ottaen huomioon, että kymmenettuhannet uusruotsalaiset kamppailevat suurempien elintasokuilujen kanssa kuin Alakoski on koskaan kamppaillut.  Kaikesta kurjuudesta huolimatta jostain rivien välistä nousi lievä, tiedostumaton elitismi.

Koin piinallisena Alakosken tavan kuvata suomalaisten sotatraumoja kaikenkattavana selityksenä epäsosiaaliseen käyttäytymiseemme; tuntui, ettei hän ollut asunut ja elänyt täällä tarpeeksi tajutakseen suomalaisen arjen mekanismeja. Ruotsalaisen arjen kuvaus taas tuntuu heijaavan turvallisesti kuin pienessä myrskyssä seilaava Ruotsinlaiva; astiat kilisevät, mutta merkittävää harmia ei tapahdu. Aina on jossain tarjolla kypärä tai laastari pehmentämään kolhuja. Ollaan ihmisiksi, mutta samalla vältellään ikävien asioiden kohtaamista. Hiivitään ja hyssytellään. Varotaan kulmia. Välipaloja tarjoillaan säännöllisesti, ettei kiukkunälkä iskisi. Alakosken kuvaamat keskiluokkaiset ruotsalaiset eivät ole piiruakaan onnellisempia kuin hänen ex-narkomaaniveljensä, joka viisikymppisenä opettelee asumaan ensimmäistä kertaa elämässään omassa asunnossa ja käymään töissä. Kukaan tässä teoksessa ei ole onnellinen, mutta kutakuinkin kaikki ovat selviytyneet. Se kai on teoksen hyvä uutinen.

Ehkä suomalaisen köyhyyden kuvauksissa ollaan onnistuttu karkaamaan kauas sossun tätien ja valtaa pitävän eliitin normatiivisista näkemyksistä siitä, miltä elämän pitäisi muistuttaa. Suomessa saattaa olla piirun verran enemmän yksilöllistä elintilaa. Jotenkin koen, että kaikessa karkeudessaan tässä maassa löytyy edelleen rohkeutta puhua asioista niiden oikeilla nimillä, etsimättä ensi hätään psykiatrin diagnoosia. Suomessa köyhyys on edelleen jonkinlainen oletettu normi; ihmisiä ei ehkä syyllistetä siitä, että he eivät pysty tarjoamaan lapsilleen täyttä harrastusarsenaalia tai pitämään heitä koko kesäloman poissa päivähoidosta. Solidaarisuutta yksinhuoltajia kohtaan esiintyy monissa paikoissa. Hirveän hankalaa vertailla tuoreeltaan kahden maan väliltä, mutta Alakoskea luettuani tuntuu että ”kaksittainasettelun aika” on raaempaa ja jokapäiväisempää Ruotsissa kuin Suomessa.

Suosittelisin teosta pakolliseksi kaikille yhteiskunnallisten aineiden opiskelijoille sekä AMK- että yliopistotasolla. Kirja puhuttelee erityisesti nuoria, jotka ovat nähneet ja kokeneet 2000- ja 2010-lukujen köyhyyden. Tämä on ehkä kattavin suositukseni tässä blogissa. Heja Fattigsverige!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s