Teemoilleen uskollinen Irving

VesimiesJohn Irvingin Vesimies (engl. The Water-Method Man, 1972) kuuluu kirjailijan vähemmän tunnettuun varhaistuotantoon. Irvinghän tunnetaan kirjailijana, joka on läpi uransa pysynyt uskollisena tietyille teemoille, joihin kuuluvat mm. akateeminen ympäristö, seksi, paini, hotellit, sirkus, karhut ja perhesalaisuudet. Ehkä hänen suuri suosionsa perustuukin toiston mekaniikalle: lukija tietää etukäteen osittain, mitä saa, mutta odottaa sen tarjoiltavan uudessa kontekstissa, erilaisin maustein. Itse olen Irvingin teoksista lukenut aiemmin vain pari hykerrellen,  mutta rakastanut Kaikki isäni hotellit-romaanin leffaversiota yli kaiken.

Vesimiehessä ei käsitellä sirkusta tai karhuja ainakaan syvällisesti, eläintarhoja ja akvaarioita harrastetaan sitäkin enemmän. Päähenkilö, vätysmäinen alisuoriutuja  ”Juksu” Fred Trumper, tekee väitöskirjaa alanorjalaisesta Aktheltin ja Gunnelin saagasta Iowan yliopistossa, kun ei muutakaan elämälleen keksi. Hänen vaimonsa Biggie on germaanissukuinen syöksylaskija, joka ei pääse treenaamaan Keskilännen lättänillä pelloilla ja on turhautunut. Avioliitto takkuilee taloudellisten paineiden alla, ja Juksun paettua mustasukkaisuusdraamaa Eurooppaan Biggie muuttaa lapsineen Juksun parhaan ystävän luo asumaan. Juksu joutuu tuuliajolle, mutta löytää pian uuden tyttöystävän, jonka kanssa elämä ei ole helpompaa. Hän on tyypillinen ajelehtija, jolle nainen kuin nainen kelpaa, ja pian hän pääseekin esittämään itseään avantgardistiseen dokumenttiin nimeltä Fucking It Up. Elokuvan teon kautta tarjoutuu etäännyttävä näkökulma koko ihmissuhdesoppaan, missä kukaan ei tunnu toisia viisaammalta. Nämä pariskunnat kuitenkin hyväksyvät toistensa eksät ja nyksät huomattavan sivistyneesti, ja viettävät jopa kiitospäivää yhdessä alanorjalaiseen tyyliin. (Ihan kaikissa amerikkalaisissa sukuromaaneissa vietetään kiitospäivää. Voisiko joku juoni joskus tapahtua vain kesällä, niin että kalkkunan siunaamiselta vältyttäisiin?)

Vesimiehessä on useampi rinnakkainen juoni, joista ehkä hulvattomin on Juksun urologinen ongelma, kivulias pissiminen, johon New Yorkin tunnetuimman spesialistin avulla kokeillaan mystistä vesihoitoa. Yksityiskohtaisen kuvauksen kautta Irving yrittää demystifioida miehistä seksuaalisuutta ja falloskulttuuria. Teoksen miehistä kukaan ei tunnu olevan kovin lahjakas sängyssä, ja sisäsiittoisissa piireissä toisten puutteellisuudet tunnetaan ahkeran parinvaihdon kautta. Naiset ovat teoksessa seksuaalisesti aktiivisia, jopa dominoivia, mutta muuten melko perinteisiä, aktiivis-passiivisia keittiön hengettäriä.  Uskon, että vuonna 1972 Irving on tuntunut radikaalilta sukupuoliroolien purkajana, kun taas tämän päivän näkökulmasta nämä parinvaihdot ja valkoisen keski-ikäisen akateemisen vätysmiehen kriisit ovat jo kaluttuja luita.

Irvingin tuotannossa ihailtavaa on kerronnallinen tekniikka ja hämärä huumori. Vesimiehessä mikään ei ole pyhää, ja onneksi siinä nauretaan paljon muullekin kuin Juksun tukkeutuneelle putkistolle. Viihdyttävää on muun muassa seurata Juksun ja Biggien kirjeenvaihtoa rahasotkujen selvittämiseksi, itävaltalaisten halpojen hotellien suttuista mielenmaisemaa ja diabeteksen boheemia hoitoa huonolla saksankielellä. Tylsintä oli lukea pitkiä pätkiä Juksun työn alla olevasta alanorjalaisesta eepoksesta –  jostain syystä pohjoismaalaisena en syttynyt tälle pilailevalle eksotiikalle (tarkoituksena oli parodioida huonosti kirjoitettua ja norjalaisten jo unohtamaa eeposta).

Irving opiskeli 60-luvun lopulla luovaa kirjoittamista Iowan yliopiston kuuluisassa kirjoittajakoulussa Kurt Vonnegutin ohjauksessa, ja todennäköisesti juuri tämä romaani on siitä puusta suoraan pudonnut hedelmä. (Vonnegut onkin yksi näistä amerikkalaisista äijäkirjailijoista, joiden tuotantoon en ole koskaan päässyt sisälle – samoin John Updike ja Dan de Lillo. Kaikkien herrojen tuotantoa löytyy hyllystäni, erinomaisia unilääkkeitä!) Vesimies ei selvästikään ole suurten yleisöjen teksti, vaan on alunperin tarkoitettukin pienten painosten kulttikirjaksi. Onkin oireellista, että se on suomennettu vasta lähes 20 vuoden kuluttua julkaisustaan. Suomenkielisen painoksen kansikuvan estetiikasta tulee suunnilleen 80-luvun yläasteen fysiikan kirjan kansi mieleen. Se huvitti tuplabonuksena.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s