Elbe-joen rakastavaiset

mosterPosti toi toissaviikolla Anna-lehden kilpailuvoiton, Stefan Mosterin romaanin Rakkaat toisilleen (Siltala 2013, alkuperäisteos 2011). Stefan Moster (s.1964)  on Suomessa asuva saksalainen kääntäjä-kirjailija, jonka esikoisteos, klassisen musiikin maailmaan sijoittuva  Nelikätisen soiton mahdollisuus (2009) sai loistavat arviot aikanaan. Moster on nimenomaan suomalaisen kirjallisuuden asiantuntija, jolla on tausta sen pitkäaikaisena saksantajana ja myös opettajana Münchenin yliopistossa. Tämä tausta herätti uteliaisuutta teokseen, jota en ehkä olisi omin avuin löytänyt. Hampuriin sijoittuva avioliittokuvaus ei ehkä olisi ollut ensimmäisenä lukulistallani. Silti kirjan saapuessa innostuin jo vähäeleisestä kannesta, ja pääsin romaanin imuun suht saumattomasti.

Tässä seurataan Inesin ja Danielin, kolkyt-plus-ikäisen, keskiluokkaisen pariskunnan yhteiselämää noin viiden kuukauden ajan, kesästä marraskuulle. Pariskunta asuu Elben rannalla, arkkitehtuurisesti kunnianhimoisella HafenCity-alueella, jossa asuu enimmäkseen lapsettomia uraa luovia pareja ja sinkkuja. Ines on viinikauppias, Daniel on kaupunkisuunnittelija nousujohdanteisessa yrityksessä, jolla on globaaleja joukkoliikenneprojekteja. Inesiä ja Danielia yhdistää se, että molemmat ovat kotoisin Pfalzin viininviljelyalueelta, viininviljelijäperheistä. Ines on nuorempana tullut valituksi alueen viinikuningattareksi, ja sitä kautta päässyt matkustamaan maailman viinimessuille jonkunlaisena viinidiplomaattina. Valitettavasti hänen Hampuriin perustamansa viiniliike ei menesty odotusten mukaan, vaan Ines päätyy miltei pyörittämään peukaloitaan asiakkaita odotellessaan. Myyntitulot tuskin kattavat liikehuoneiston vuokraa, eikä hän haluaisi päätyä puuhastelevaksi, miehensä tuloilla eläväksi putiikinpitäjäksi.

Oikeastaan romaanin juoni ei ole kummallinen, ja avioparikin ovat hahmoina kovin tavallisia, jopa keskivertoja. Siksi ihmettelinkin, kuinka Moster sai näillä eväillä aikaan vetävän ja moniäänisen romaanin. Pariskunnan lapsettomuuskriisiä seurataan intiimin säälimättömästi – jokaista lapsettomuusklinikkakäyntiä kuvataan läheltä, huumoria unohtamatta. Lapsettomuushoitoihin liittyvää stressiä, pettymystä ja turhautumista kuvataan molemman osapuolen näkökulmasta uskottavasti. Hauskoiksi sivuhenkilöiksi nousevat ”kohtalotoverit” Rico ja Serifa, jotka käyvät hoidoissa samoina päivinä kuussa. Daniel ystävystyy trukkikuski-Ricon kanssa odottaessaan aikaa spermanluovutukseen. Ricon suru ja lapsen kaipuu on syvempää ja raaempaa kuin Danielin, ja konkretisoituu klinikalla kohtauksessa, jonka lopputulos on arvaamaton.

Loppua kohti juoni saa entistä enemmän koomisia ja absurdeja käänteitä. Erityisen hauska oli mielestäni kuvaus Danielin Viron-reissusta, jonne tämä on kutsuttu konsultoimaan Viron rautateiden kehitysprojektia. Koska Daniel kieltäytyi työmatkasta Abu Dhabiin hedelmöityshoitojen vuoksi, on hänelle nakitettu Baltian radan uudelleenvisiointi. Päästyään perille Daniel näkee ensi silmäyksellä, kuinka mahdottomasta projektista hänet on saatu vastuuseen. Paikallinen kollega Margus Toom ottaa Danielin hajamielisesti vastaan, mutta rautateiden katselmus jää vähäiseksi Toomin tultua vaimon jättämäksi. Kohtaus nauratti muistellessani viime kesän Viron-reissua ja sitä ainoaa junamatkaa, jonka siellä teimme. Moster onkin perehtynyt perusteellisesti rautatie- ja metrosuunnitteluun. Ehkä osalle lukijoista pitkät tekniset kuvaukset ovat liikaa, mutta itse jaksoin melko hyvin nekin, sillä kielellisesti ne olivat melkein lyyrisiä.

Teoksessa matkataan Saksaa ristiin rastiin. Pfalzin alueen viininviljelijöiden arkea kuvataan juurevasti, ja suurkaupunkiin muuttaneiden Inesin ja Danielin syyllisyys suhteessa kotikonnuille jääneisiin sisaruksiinsa ja ikääntyviin vanhempiinsa asettuvat ristivaloon esimerkiksi monien vastaavien suomalaisten keskusta-periferia-pohdintojen kanssa. Mitään viinitilaromantiikkaa Moster ei tarjoa, vaan näyttää pienviljelijöiden elämän niukkana ja nurkkakuntaisena. Muuten romaanissa seikkaillaan harva se viikonlopppu Itämeren ja Pohjanmeren rantakohteissa, erityisesti Syltin saarella, jonne Ines päätyy eräänä yksinäisenä viikonloppuna stalkkaamaan asiakastaan. Merellisen luonnon kuvaus on aistivoimaista, välillä jopa maagis-realistista.

Ylipäänsä ihailin Mosterin tyylissä kykyä rakentaa vähäeleistä draamaa niukoista aineksista. Romaanissa kuvaillaan rakennuksia, paikkoja, teknologiaa ja luontoa monisanaisesti, mutta Inesin ja Danielin parisuhteen läheisyys ilmenee repliikkien niukkuudessa. Vain kerran Ines raivostuu miehelleen kohtauksessa, joka on tälle harkitun hillitylle tyyliniekalle täysin poikkeuksellista. Avioliiton mekaniikka on tässä hienovaraista, minimalistista ja herkkää. Ihmissuhteiden kuvaus on onnistunutta siksi, ettei tässä viljellä kliseitä eikä syyllistytä imelyyteen. Erityisen kunniamaininnan annan itse kielestä ja käännöksestä (jonka kääntäjän päättelen olevan kirjailijan vaimo, Helen Moster).

Nyt olen jo puolen vuoden aikana lukenut kaksi saksalaista nykyromaania, ja vaikka niistä ensimmäinen Katharine Hagenan Omenansiementen maku, oli omalla tavallaan hurmaava, se ei ainakaan vakuuttanut kielellisesti yhtä paljon kuin Moster. Tästä veikkaan kansainvälistä menestyskirjaa, ellei se jo ole sellainen.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s