Kirjailija diagnosoi itsensä

Mukka ja kesän heinäOlen päässyt melko korkeaan ikään reagoimatta ilmiöön Timo K. Mukka (1944-1973). Muistan lapsuudesta elokuvan Maa on syntinen laulu, jota en olisi ehkä saanut katsoa, mutta katsoin salaa silti – siinä oli oudon maaginen tunnelma, vaikken siitä paljon tajunnutkaan. Mukka on ollut tietyissä piireissä kulttikirjailija, josta wannabe-kirjailijakamuni ovat puhuneet suu vaahdossa. Olen tuntenut oloni moukaksi, kun en ole ilmiöön tutustunut. Nyt sain käsiini Mukan lopputuotantoon kuuluvan Ja kesän heinä kuolee (1968), joka on puheenvuoro sairaudesta ja kirjoittamisesta. Vaikka kaiken tietävä Wikipedia luokittelee sen romaaniksi, en itse huomaa tekstissä romaanin rakennetta. Lukisin sen pikemminkin omaelämäkerrallisena esseenä, kirjailijan omana väliintulona tai välikatsauksena. Oli mikä oli, teksti ainakin erottui massasta outoudellaan.

Mukka kirjoitti tämän mielisairauden itsediagnoosin viisi vuotta ennen kuolemaansa. Mihinkään lopulliseen taudinkuvaan hän ei päädy, mutta näyttää ansiokkaasti mielensä horjumisen, enneunet, fantasiat ja pelot. Teksti on kirjoittanut itsensä osittain mielisairaalan osastolla. Mukka oli nuorena sairastanut vakavan aivokalvontulehduksen, joka jätti neurologiset jälkensä ja sairasti tietämättään vakavaa sydäntautia, johon sitten 28-vuotiaana menehtyi. Tässä pääasiallisena huolenaiheena ovat hulluus, seksiriippuvaisuus ja alkoholismi. Pelko mielen hajoamisesta on kouriintuntuvaa. Kirjaa kirjoittaessaan Mukka vaeltelee Lapin ja Etelä-Suomen väliä lapsuudenkotinsa, vaimonsa, rakastajattariensa ja mielisairaalan väliä, levottomana ja vailla tarkkoja päämääriä. Vaikka hänella on työn alla useampia käsikirjoituksia, ei hänellä tunnu olevan rauhaa keskittyneeseen kirjoittamiseen. Yksinäisyys ja ikävä jonnekin määrittelemättömään kohteeseen kalvavat miehen sisintä, vaikka hän on rakastunut milloin mihinkin muusaan. Avioliitto hoituu siinä sivussa, lapset on tehty maailmaan nuorena, mutta isänä ja aviomiehenä hän ei suoriudu.

Enimmäkseen teksti juoksee unikuvina ja kangastuksina, mutta välillä Mukka puhkeaa yhteiskunnalliseen paasaamiseen tulevaisuudesta, jonka osana hän ei halua olla. Yhteiskunnalliset osiot tuntuvat kuin äkillisiltä säpsähdyksiltä, kirkkauden hetkiltä psykoosin keskellä. Hän profetioi mm. taiteiden tulevaisuudesta, peruskoulu-uudistuksesta ja käänteestä kohti henkisiä arvoja. Kirjoittaessaan hän luottaa intuitioon ja unien viesteihin – hän esimerkiksi aloittaa tässä uutta romaania nähtyään unessa kaksi norjalaista tyttöä, jotka huikkaavat hänelle bussissa ”Vi er fra Hjärpes Fjällen”. Tästä lauseesta tulee Mukalle pakkomielle, ja hän kehittää romaanin tapahtumapaikaksi pohjoisruotsalaisen samannimisen kylän. Itsekin voin vakuuttaa, että metodi voi olla tuottelias, mutta tavassa, jolla Mukka kaivelee alitajuntaansa, on jotain pelottavaa.

Mikä tekstissä sitten ärsytti? Jos tämä on kuvaus sairastuvasta mielestä, se on pysäyttävän rehellinen sellainen. Koska en ole itse 60-lukulainen, en voi arvioida kuinka paljon Mukan seksuaaliset lesoilut noudattavat ajan henkeä, mutta itselleni tuli välillä mieleen, että ne muodostivat tekstissä ainoan tehokkaan tavan kapinoida. Mukka ei pahemmin murehdi Vietnamin sodasta (sen sisällä on yksi runo, jossa sympatiseerataan Prahan kansannousua), vaan hänen kapinansa ainakin kirjailijan uran tässä vaiheessa liittyy yksiavioisuuden normiin ja ahtaisiin käsityksiin perhe-elämästä. On sekin kapinaa, mutta melko ohutta sellaista. Vaikka teoksessa ollaan köyhien ja sorrettujen puolella ja kirjailija itsekin tuntuu ainakin osan ajasta elävän pelkällä näkkileivällä, tässä silti ihannoidaan kritiikittömästi The Taiteilijan joutilasta, oluenhuuruista, baarin nurkissa maleksivaa elämäntapaa, mitä ilman ei voi tulla suureksi. Muuten teksti on kypsää, monisyistä ja tuntuu kuin sen olisi kirjoittanut vanha mies, henkilö, joka on elänyt useamman elämän. Ainoat nuorekkaat piirteet ovat juuri nämä: seksiseikkailuilla elvistely ja boheemin taiteilijamyytin juhliminen.

En taatusti ymmärtänyt tekstin kaikkia metaforisia tasoja, enkä edes yrittänyt. Luulen, että teksti olisi avautunut minulle paremmin, jos olisin lukenut pari Mukan ”valmiimpaa” romaania pohjatöiksi. Oletan kirjoissa esiintyvän toistuvaa symboliikkaa (koirat, puut, metsä, ojan kaivuu, suomaisema, kalastus), joka aukeaa tekstienvälisesti. En edes usko, että Mukka tällä tekstillä etsi syvällisiä ymmärtäjiä, vaan vierellä kulkijoita, intensiivisiä kokijoita. Monella tavalla Mukka myös ennustaa tässä oman elämänsä rajallisuuden. Kirjailijan vimma selittyy siis alitajuisella tietoisuudella lähestyvästä kuolemasta. On siis turha spekuloida sillä, mistä Mukka kirjoittaisi tänä päivänä, 70-vuotiaana.  Hän ehti nuoreen ikäänsä suhteutettuna saamaan aikaan valtavasti. Itse yritän perehtyä seuraavaksi hänen ensimmäiseen ja viimeiseen romaaniinsa, Maa on syntiseen lauluun (nyt tekstimuodossa, 1964) ja Kyyhkyyn ja unikkoon (1970).

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s