Länsimaisen koulutuskritiikin klassikko

SwamiIntialainen R.K. Narayan (1906-2001) on vanha tuttavuus hyllystäni, tosin en ole vielä lukenut hänen suomennettua teostaan Kilpimaalarin rakkaus (1976). Yhteen aikaan minulla oli tapana hamstrata kaikki Intiaan liittyvä kirjallisuus, joten hyllystäni löytyy poliittisen historian ja fiktion (the usual suspects) lisäksi talousanalyysia, vastu shastra-sisustussuunnitteluopas, lastenkasvatusoppaita ja kaikkea muuta kivaa. Buddhalaiset ja hindulaisuuteen viittaavat henkisen kasvun oppaat möin pari vuotta sitten menestyksellä kirpparilla, sillä tiesin niille olevan markkinaraon täällä hörhöjen pääkaupungissa Tampereella. Koko Intiaa ei tarvitse säilyttää hyllyssään. Intia ei luultavasti välitä siitä, kuinka paljon olen häntä koskevaa kirjallisuutta läpi kahlannut.

Narayanista tiesin etukäteen sen, että hän oli ensimmäisiä massasuosion saaneita englanniksi kirjoittaneita romaanikirjailijoita, jota nykykirjailijat arvostavat paljon. Maailman maineeseen hän nousi hyvän ystävänsä Graham Greenen ohjauksessa; Greene auttoi Narayania saamaan länsimaisia kustantajia ja hän myös antoi kollegalleen vinkkejä siitä, kuinka intialainen teksti saadaan muulle maailmalle paremmin ymmärrettäväksi. Narayania on verrattu mm. Tsehoviin, Gogoliin, de Maupassantiin ja ennen kaikkea William Faulkneriin, sillä sekä Faulknerin että Narayanin romaaneista iso osa tapahtuu samassa fiktionaalisessa kaupungissa. Narayanilla kaupunki on nimeltään Malgudi, se sijaitsee jossain Tamil Nadun provinssissa ja se on tyypillinen keskikokoinen hallintokaupunki, jossa on oma, länsimaisen koulutuksen saanut keskiluokkansa, joka imitoi elämäntyylissään brittejä. Narayan ehti kirjoittaa viisitoista Malgudiin sijoittuvaa romaania  ja nyt minulla on työn alla sarjan ensimmäinen teos, jo v. 1935 julkaistu Swami and Friends.

Swaminathan on kymmenvuotias koulupoika, jonka isä on alempi viskaali oikeustalolla, ankara, lainkuuliainen mies. Alussa Swami käy katolisen kirkon pitämää lähetyskoulua, mutta sekaannuttuaan kansannousuun Mahatma Gandhin vangitsemisen päivänä ja rikottuaan koulunsa ikkunoita ja rehtorin kanslian kalustoa, hänet erotetaan. Hänen isänsä onnistuu kirjaamaan pojan kilpailevaan instituutioon, The Board High Schooliin, jossa läksyjen määrä on Swamin mielipahaksi kaksinkertainen ja koulupäivät pidempiä. Tämä aiheuttaa komplikaatioita pojan elämässä, sillä hän on paikallisen krikettikerhon perustajajäseniä ja hänen kuuluisi jo olla treeneissä, kun koulussa vielä tehdään armeijamaisia kuriharjoituksia. Neuvokkaana poikana Swami kuitenkin yrittää saada vapautuksen kuriharjoituksista, mutta hänen temppuilunsa ei mene läpi rehtorin haukankatseen ja hänet erotetaan toistamiseen. Swami tuntuu olevan aina pulassa, joko poliittisesti tai uskonnollisesti. Piiskaa hän saa koulussa harva se viikko. Hän uskaltaa myös kyseenalaistaa koulun yksioikoista uskonnonopetusta, jossa pieniä hindulapsia yritetään saada jättämään vanhempiensa elottomat patsaat ja kääntymään Jeesuksen ystäviksi. Swamin on vaikeaa ymmärtää Nasaretilaisen jumaluutta, sillä tämä söi lihaa, joi viiniä ja vielä ristiinnaulittiin jostain mitä oli itse saanut aikaan. Kaikki tämä tarjoillaan reippaalla annoksella huumoria ja itsekritiikkiä.

Luin tätä paikoitellen lastenkirjana, paikoitellen suorapuheisena postkoloniaalisena kritiikkinä, tosin melko lempeänä sellaisena. Narayan ei koskaan ollut puoluepoliittisesti aktiivinen, vaan toimi pikemmin kulttuurisena keskustelijana ja kommentaattorina (vanhalla iällä hän palveli Intian parlamentin ylähuoneessa, Rajya Sabhassa, lähinnä kaunokirajallisten ansioiden vuoksi). Ensi lukeman perusteella näen hänen tuotannossaan yleishumanistisen, jopa universaalin tavan tutkia maailmaa. Tamil Nadun paikallista kulttuuria ei ”selitetä” puhki, vaan teksti on ilmavaa ja toiminnallista. Vaikka Narayan kritisoi brittijärjestelmää, hän ei tuomitse länsimaisen sivilisaation tuomia edistysaskeleita kokonaisuudessaan. Malgudin pikkukaupungin universumissa on paljon asioita, jotka kytkeytyvät laajempaan maailmanmenoon. Malgudi ei tosiaankaan vaikuta periferaaliselta tuppukylältä, vaan paikalta, jonka nuoret miehet haaveilevat opinnoista isoissa kaupungeissa ja maailman valloittamisesta. Ehkä Narayan hieman ”oikaisi” paikalliskulttuurin kuvauksessaan kirjoittaessaan ulkomaalaisille lukijoille, mutta katsoen hänen teostensa uudelleenpainoslukuja Intiassa voi päätellä, että hänen kynässään on jotain ainutlaatuisen maagista myös oman maan vesoille. Itse ainakin koin teoksen raikkaan ilkikurisena.

Swami ja ystävät vaikuttavat kaikki varhaiskypsiltä ja neuvokkailta kymmenvuotiailta, jotka ehkä kurinalainen koulujärjestelmä tai kunnianhimoiset vanhemmat ovat sysänneet kohti aikuisuutta (tai sen imitointia) kovin nuoressa iässä. Esimerkiksi Swami pyytää äitiään järjestämään vastaanoton rikkaalle ystävälleen, poliisikonstaapelin poika Rajamille isän työhuoneessa, ja toivoo, ettei teetarjoilua suorita perheen nolo apulainen, joka ei osaa käyttäytyä arvovieraiden edessä sitten pätkääkään. Swami häpeilee myös seniiliä isoäitiään, vaikka tämä onkin hänelle läheinen. Vain mummon painostuksella ankara isä antaa Swamin joskus olla pois koulusta kuumeen johdosta. Myös kohtaus, jossa Swami yrittää selostaa isoäidilleen kriketin perusperiaatteita on herkullinen – kun mummo ei osoita ymmärryksen alkeitakaan, Swami tokaisee tyypillisen näsäviisaasti: ”mitä sinun nuoruudessa sitten tehtiin iltaisin, taatusti 24 tuntia pelkkää pyhää palvontaa”.

Koska tässä kuvataan suht hyväosaista, kaupungissa asuvaa brahmiiniperhettä, moni länsimaisen moderniteetin ihme on jo arkista kauraa. Näillä 1930-luvun pojilla on kameroita, polkupyöriä ja rannekelloja, ja Swami on hyvin tietoinen Rolls Roycen paremmuudesta suhteessa mihinkään muuhun automerkkiin. Kirjeenvaihtoa raportoidaan, ja siihen liittyviä tapoja ja kommervenkkejä ihmetellään porukalla. Poikien tietynlainen ”kirjanoppineisuus” antaa vaikutelman korkeammasta iästä, ja myös poikien vanhempien suhde heidän koulunkäyntiinsä antaa ymmärtää, että heidän lapsuutensa oli jo tuossa vaiheessa ohi.

Naisnäkökulmaa kirjassa ei ole nimeksikään, yksikään tyttö ei ole edes krikettikentän laidalla hurraamassa poikia. Ymmärtääkseni Narayanin myöhemmässä tuotannossa tyttöjen ja naisten rooli syvenee, ja intialaista avioliittoinstituutiotakin tutkitaan kriittisemmin kuin tässä. Tämä on yksinkertaisesti poikakirja, oman aikansa tuotos ja yhteiskunnan peili.

 

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s