Taidematka maailman ympäri

gauguin_nave-moeMinulla jäi Mario Vargas Llosan tuotantoon draivi päälle joulunaikaisen ensi kosketuksen kautta. Seuraavaksi työn alle asettui miehen myöhempään tuotantoon kuuluva Paratiisi on nurkan takana (2003, suom, 2005), joka on laajuudeltaan aivan eri luokkaa kuin Äitipuolen ylistys. Teos nimittäin käsittelee Paul Gauguinia ja hänen espanjalais-perulaista isoäitiään Flora Tristania, joiden molempien uskomattomat elämät asettuvat tässä teoksessa kiinnostavaan ristivaloon. Vaikka teos on kirjoitettu romaanin muotoon, siitä voi nauttia myös (ilmeisen perusteellisesti tutkittuna) elämäkertana. Tässä on kaksi tulisieluista uudistajaa, joiden toiminnan motiivit vetivät heitä täysin eri suuntiin: anarkistis-sosialistista työväenliikkeen aktivisti Floraa yhteisen hyvän edistämiseen ja omasta etuoikeutetusta taustasta luopumiseen, ja tyttärenpoika Paulia taiteellisen uudistuksen lisäksi hedonistiseen, individualistiseen elämäntapaan, seksuaalisiin kokeiluihin ja ympäröivän yhteiskunnan moraaliarvojen kumoamiseen.

Feministilukijaa varmasti kiehtoo enemmän Floran hahmo kuin Paulin, hänen huikea odysseiansa Peruun pakoon aviokriisiä ja mustasukkaista eksää, jonka vaiheissa on monia yllättävän moderneja piirteitä. Floran huoltajuustaistelu jatkuu Pariisin oikeussaleissa vuosikausia sillä aikaa, kun lapset ovat välillä maaseudulla imettäjällä huostassa, välillä sisäoppilaitoksissa. Aikuiseksi elää vain tytär Aline, Paulin äiti, joka hänkin Floran lailla kuolee nelikymppisenä. Floran maankiertolaiselämä ympäri Ranskaa työväenyhdistyksien perustajana on monessa suhteessa jopa Paulin Etelänmeren reissuja riskaabelimpaa, vaikka rakkausseikkailuja tällä on vähän. Taistelujen nyanssien ymmärtämiseksi moni joutunee kaivamaan lisää tietoa eri liikkeiden taustoista – minullekin, entiselle politiikan teorian lukijalle, eri liikkeiden kytkökset toisiinsa jäivät hieman hämäriksi. Kirja kuitenkin valottaa ansiokkaasti esim. ranskalaisen kommunistisen ajattelun historiaa ennen Marxia ja erityisesti kommunistien ja anarkistien utopistisia visioita, joihin lähestulkoon kaikkiin tuntui kuuluvan vapaa rakkaus. Puritanistinen Flora kävi kamppailua vapaan seksin (mies)ideologeja vastaan, vaikkakin ehti ennen kuolemaansa kokea ainakin yhden toverittaren lihallisen rakkauden.

Paul Gauguinin elämäkerrassa keskitytään keski-iän maaniseen luomisvaiheeseen ja syfiliksen aiheuttamaan terveyden hiipumiseen. Tarina on monessa suhteessa irvokas, siinä korostetaan Gauguinin ruumiillisuutta ja loputonta himoa Etelämeren saarten teinityttöihin. Kymmenen vuoden aikana hänellä ehtii olla jopa kolme nuppurintaista vahinea (vaimoa), jotka tulevat ja menevät mielensä mukaan. Vaikka paikalliset lääkärit ovat huolissaan Gauguinin elostelusta tyttöjen kanssa tartunnan leviämisen vuoksi, ei miestä saada aisoihin eivätkä tytöt lopeta parveiluaan miehen erikoisen patsas- ja eroottisten valokuvien kokoelman ympärillä. Tahitin ja sen ympäröivien pikkusaarten maorikulttuurin kuvaus on tässä kiehtovaa, erityisesti tutkimusmatkat ”kolmanteen sukupuoleen”. Gauguin ihaili tahitilaisten estotonta seksuaalisuutta ja sallivuutta, kokien vetoa myös kukkasin koristeltuihin nuoriin miehiin. Tämä nousi Gauguinin maalauksissakin keskeiseksi teemaksi, ja ”villi-ihmiseksi” itseään tituleeraava maalari löysi maorien sukupuolijärjestelmästä enemmän järkeä ja mielenrauhaa kuin oman kulttuurinsa normeista. Samalla Vargas Llosa näyttää kolonialismin nurjaa puolta, ranskalaisten, muiden eurooppalaisten ja kiinalaisten taistelua vähäisistä resursseista ja kauppamonopolista. Seksuaalinen vallankäyttö oli olennaisena osana suurempaa riistokuviota. Gauguinin paaria-asema paikallisessa yhteisössä korostuu korostumistaan, varsinkin siinä vaiheessa, kun hän paikallisen kielen taitoisena alkaa neuvoa maoreja virkavallan vastustamisessa.

Ranskan, Etelä-Amerikan ja Etelämeren lisäksi tässä seikkaillaan ainakin Britanniassa ja Tanskassa. Gauguinin avioliittoa ”Viikingin” eli tanskalaisen Mette Gadin kanssa verrataan hänen pakkomielteisiinsä tummahipiäisistä naisista. Gauguin asui myös muutaman vuoden anoppilassaan Kööpenhaminassa, mikä oli taiteilijalle onnetonta, köyhää aikaa. Vaimon suku kirjaimellisesti hääti vätyksen pois maasta, ja paettuaan takaisin Gauguin sai mukaansa yhden viidestä lapsesta elätettäväksi. Lapsi pantiin vaatimattomaan täyshoitolaan, jonka maksuja taiteilija yritti raapia kokoon liimaamalla julisteita valopylväisiin. Sekä Floritan että Paulin lapsista osa menehtyy jo nuorina, eikä vanhemmuus merkitse kummallekaan paljoa. Perheet elävät hajaantuneina eri maihin ja välillä kirjeenvaihtokin tyrehtyy.

Valitettavasti käännöksessä on paljon painovirheitä ja muita huolimattomuuksia. Kerrontatekniikassa toisen ja kolmannen persoonan vaihtelu kerrottaessa samasta henkilöstä saman kappaleenkin sisällä ei ainakaan tunnu luontevalta ratkaisulta suomen kielellä – Llosa siis sinuttelee ja puhuttelee henkilöitään runsaasti, kysyen heiltä kysymyksiä toiminnastaan. Tämä voisi toimia, jos persoonamuodot eivät sekoittuisi jatkuvasti.

Toinen ongelma liittyi maalausten ja taiteilijan työn käsittelyyn. Mielestäni Vargas Llosa kuvaa taitavammin Floritan poliittista työtä kuin Gauguinin luomisvoimaa. Maalausten taustojen kartoittamisesta ei tässä synny sellaista ”elävän taulun” illuusiota kuin monista muista taiteilijaelämäkerroista. Väreillä ei leikitä, eikä maalaamiseen uppouduta kielen tasolla. Ehkä Vargas Llosa ei tietoisesti halunnut lähteä paisuttamaan maalausten aistillista puolta, vaan kuvaa niiden syntyä kaikessa raadollisuudessaan. Kuvaus Gauguinin ja Vincent van Goghin suhteesta ja yhteiselosta Bretagnessa on ehkä taiteilijaelämän kuvauksista mieleenpainuvin – tässäkin siis päästään kuuluisaan korvansilpomisepisodiin.

Absinttia teoksessa juodaan loppua kohti melkein kolpakoista, sillä Gauguin kärsi kivuliaista säärihaavoista, ja tarvitsi kirkasta viinaa ja opiaatteja selviytyäkseen illoistaan ja öistään. Näistä viinanhuuruisista tunnelmista Floritan kertomus antaa hyvää kontrastia ja välimatkaa – kahden elämän ja aikakauden rinnakkain käsittely antaa molemmista enemmän. Kaiken kaikkiaan tämä maailmanympärysmatka oli huikea ja yllättävän helppolukuinen. 1800-luvun maailmanhistorian, sosialismin ja kolonialististen suhteiden vetävänä kertauksenakin tätä voi lukea, taatusti pitkästymättä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s