Työvoimapoliittiset toimenpiteet, osa 1

aktia_p1010398-bOsallistuin tällä viikolla Tampereen TE-toimiston järjestämälle kurssille nimeltä Uraohjausta kohti työelämää Koivistonkylän Laulutalolla. Kutsu kurssille tuli parin viikon varoitusajalla, olin sen saatua melko nihkeissä fiiliksissä. Varustauduin monipuolisella lukemistolla ja psyykatulla mielellä. Ajattelin, että pahimmassa tapauksessa kokemusta voisi ainakin käyttää fiktiivisen tekstin pohjamatskuna.

Ilmeisesti kurssille oli valittu väkeä vain työttömyysjakson pituuden perusteella, ei koulutustaustan tai alan mukaan. Tämä teki ryhmästä haasteellisen myös kouluttajille. Kurssilla esiteltiin TE-toimiston palveluja, erilaisia työnhakukanavia  ja koulutuspolkuja hidastempoisesti. Kahvi- ja tupakkataukoja pidettiin ruhtinaallisesti, mikä viesti kurssin sisällön ohuudesta. Kurssin toinen osio, oman jaksamisen ja voimavarojen kartoitus, oli astetta kiinnostavampaa, samoin ryhmäkeskustelut. Koska noin puolet porukasta edusti luovia ja media-aloja, oli kiinnostavaa kuulla heidän projekteistaan. Positiivista kurssissa oli se, että kouluttajat tulivat yksityisestä valmennuskeskuksesta ja edustivat eri tieteenaloja (toinen oli hallintotieteilijä, toinen psykoterapeutti) ja se, ettei sitä järjestetty TE-keskuksen omissa tiloissa, vaan lämminhenkisessä puutalossa. Paikalla on merkitystä varsinkin tällaisissa koulutuksissa, jonne osallistujat eivät ole tulleet vapaasta tahdostaan. Kouluttajat tekivät työtään TE-keskuksen määräämissä kehyksissä, mihin kuului asioiden mahdollisimman yksinkertainen ja koulumainen presentaatio. Puolet ajasta tuntui totaaliselta haaskaukselta, mutta se ei ollut kouluttajien vika. Molemmat kouluttajat olivat empaattisia ja yhteistyökykyisiä, ei mitään kyynisiä työttömien kyykyttäjiä – ei sitä persoonallisuustyyppiä, jota valitettavasti tapaa TE-toimiston infoissa ja itse luukulla. Jos kokemukseni TE-toimiston palveluista ovat tähän mennessä olleet enimmäkseen negatiivisia, jäin tällä kurssilla plussan puolelle.  Se on minun kaltaiseni purnaajan kohdalla iso käänne.

Osa porukasta oli todella aktiivisia ja keskustelunhaluisia, myös yhteiskuntakriittisessä mielessä. Nihkeimmin porukka suhtautui työkokeiluihin ja muihin ilmaisen työn kanaviin, sillä moni koki ne oman osaamisen ja työkokemuksen aliarvoimisena ja eriarvoistumisen ääriesimerkkeinä – miksi ammatti-ihminen suostuisi myymään osaamisensa yritykselle 9 euron kannustinpäivärahalla, jos hänen rinnallaan samaa työtä tekee korkealla palkalla toinen samanmoinen (tai jopa matalammin koulutettu) tekijä? Tekeekö vuoden-parin työttömyys ihmisestä heti epäilyttävän tapauksen, jonka työkykyisyyttä pitää testata kokeilumielessä? Työkokeilun ideassa on taatusti taustalla hyviäkin aikomuksia, mutta valitettavasti se voi toimia myös ilmaisen työvoiman kierrätyskeskuksena. Esimerkiksi monet kansalaisjärjestöt tuntuvat toimivan pääsääntöisesti TE-keskuksesta tulevalla ilmaisella työvoimalla. Olen itse jopa harkinnut työkokeilua vakavasti, mutta valitsisin paikan todella tiukan seulan läpi. Toinen tukimuoto, palkkatuki, olikin minulle uppouusi asia – eli kurssilta tarttui mukaani jotain konkreettista, joka saattaa auttaa työllistymisessä.

Koin saavani muiden ”kohtalotovereideni” kuuntelemisesta vertaistukea ja uutta ajateltavaa. Kun hyvin erilaiset ihmiset tulevat yhteen vain yhden suht negatiivisen yhdistävän tekijän ympärille, lopputulos on arvaamaton cocktail. Tämä ryhmä pysyi yllättävän hyvin koossa, vaikka osallistujien turhautumisen taso oli poikkeuksellisen korkea. Solidaarisuutta ei ainakaan tästä porukasta puuttunut. Toivonkin tapaavani kurssilaisia tulevaisuudessa muissa merkeissä.

Kurssi jatkuu vielä henkilökohtaisten valmennussessioiden merkeissä – työnhakija saa niin halutessaan jopa 14 h henkilökohtaista valmennusaikaa. Se on mielestäni paljon, ottaen huomioon TE-keskuksen yleiset resurssit. Olen itse ajatellut käyttää valmennuksen hyväkseni, myös itsetuntemuksen ja psyykkisen jaksamisen näkökulmista. Pidän tätä mahdollisuutta ilmaisena terapiana – ja mahdollisuutena miettiä, olisiko ehkä minustakin juuri tuolle alalle – ihmisten kuulijaksi ja eteenpäin sysääjäksi.

Mainokset

Gullytownin päätön kana

Emerald GermsPatrick McCaben Emerald Germs of Ireland (2001) on yksi kymmenistä hamstraamistani kirjaston poistokirjoista, jotka ovat odottaneet vuoroaan hyllyssäni vuosikausia. Tartuin siihen uudella innolla nyt, kun koitan kartoittaa vihreän saaren nykykirjallisuuden tilaa ja pääsin luku-urakassa melkein loppuun, ymmärtämättä tekstistä paljoakaan.

Englannin kieleni pitäisi olla melkein tasavahva suomen kanssa. Olen viettänyt Irlannissa aikaa seitsemän kuukautta elämästäni ja seurannut sen kirjallista elämää ainakin vuosikymmenen. Ymmärrän melko hyvin paikallisia murteita ja tunnistan ison läjän ”irkku-ismejä” – outoja paikallisia puheenparsia. Mutta nyt sain haasteekseni romaanin, jossa kulttuurihistorialliset koordinaatit olivat niin outoja, että jouduin joka sivulla ravistelemaan itseäni pysyäkseni edes vähän kärryillä. Tunnistin dominoivan uskovaisen äidin, turvetta aasin selästä myyvän kauppiaan, liukaskielisen maakauppiaan ja mustasukkaisen vaimonhakkaajan, mutta kielellisellä ja intertekstuaalisella tasolla olen ulalla. Jopa James Joycen Odysseuksen lukeminen (jota en ole koskaan saanut loppuun) ei tuntunut näin hankalalta.

Smaragdinvärisiä pöpöjä tässä metsästetään ja luulisin, että metaforisella tasolla McCabe haluaa kertoa irlantilaisten kansansairauksista ja kansallisista pakkomielteistä – alkoholismista, huumeriippuvuudesta, sosiaalisista fobioista, seksuaalisista turhaumista ja katolisen kirkon palvonnasta. Romaanin päähenkilön nimi on melkein kuin kirjailijan Pat McNab, hän on neljäkymmentäviisivuotias poikamies, joka on juuri surmannut äitinsä. Selviytyäkseen syyllisyystripistä hän alkaa kuunnella äitivainaansa levyjä, joko kännissä tai taikasienien vaikutuksen alaisena. Kirjan kappaleet on omistettu 60-70-luvun hittibiiseille.

Levyjä kuunnellessa kaapista alkaa löytyä monenlaisia luurankoja – muistoja perheväkivallasta, koulukiusaamisesta, ensirakkauden aiheuttamasta sydänsurusta ja Amerikan-tädin pornovideoiden katselusta. Pat McNab on klassinen peräkammarin poika, jonka elämä on keskittynyt pikkukaupungin Gullytownin tunkkaisen Sullivanin pubin baaritiskille, jolla hän ei sylje minkäänväriseen lasiin. Miehen lempidrinksuja ovat Bols Advocaat-munalikööri ja kuiva Martini. Tilaamalla näitä outoja drinksuja hän pitää baaria pystyssä vahvemmin kuin tavikset, joille kelpaa hanaolut. Ehkä hän on kirjailijan alter ego, kuvitelma siitä minkälaiseksi McCaben elämä olisi muodostunut, jos hän olisi jäänyt asumaan kotikyläänsä.

Teoksessa on nerokas konsepti, joka on pilattu liiallisella sanatulvalla – tai yksinkertaisesti en ymmärrä McCaben tyylilajia, joka Wikipedian mukaan on ”black” tai ”neo-delusional”. Suoraan sanottuna en ole tainnut koskaan nauttia yhdestäkään teoksesta, jossa kännätään tai käytetään huumeita koko ajan. Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjan luin ahmien, koska sen kieli oli selkeää ja Charles Bukowskia ihailen hänen kulttistatuksensa vuoksi. Tässä koitetaan puhua vakavistakin asioissa ympäripäissään tai huumehuuruissa, enkä vaan pääse näille tripeille mukaan.

Voipi olla, että McCabe edustaa ”käännöskelvotonta” (untranslatable) kirjallisuutta – ainakin tässä romaanissa on niin paljon Irlanti-spesifejä koordinaatteja, että maahan juurtumattoman lukijan on vain arvattava puolet sen sanomasta. Samaa olen usein miettinyt lukiessani Tuomas Kyröä – osa hänen teoksistaan, erityisesti Mielensäpahoittaja-sarja, tuntuu vaan niin Suomi-spesifiltä, etten tiedä, voisivatko ulkomaalaiset, Suomea huonosti tuntevat kaverini päästä sisään noihin maailmoihin (osalla taas on selkeä markkina-arvo myös käännöksinä). Väinö Linnasta ja Kalle Päätalosta puhumattakaan. Aleksis Kivi ja Minna Canth ovat tehneet käännöksinä erityisesti kehitysmaista tuleviin ulkomaalaisiin kavereihini vaikutuksen. 1800-luvun klassikot kun kertovat samanlaisesta köyhyydestä ja periferisyydestä kuin mitä he ovat omassa elämässään kokeneet.

Jos romaani on ”sika joka on syönyt kaiken”, McCabea lukiessa tulee silti olo, että ehkä sikaa ei olisi kuulunut lihottaa liikuntakyvyttömäksi. Pat McNab on välillä karsinassaan viruva teollisuuspossu, välillä päätön kana, mutta en pääse lähelle hänen ihmisyyttään.

Paska trippi, mutta tulipa tehtyä.

 

Blasket-saarten viimeiset soturit

island-cross-talkTällainenkin aarre löytyi hyllystä: Tomás O’Crohanin (1928/1986) Island Cross-Talk, yksi iirinkielisen painetun kirjallisuuden varhaisia klassikkoja. Tomás O’Crohan (1856-1937) oli tavallinen maanviljelijä ja suullisen perimän taitaja, joka vietti koko ikänsä Blasket-saarilla. Blasket-saaret sijaitsevat Kerryn maakunnassa Dinglen niemimaan kupeessa, ja saaren viimeiset asukkaat evakuoitiin v. 1953, sillä Irlannin hallitus ei kyennyt  taata heidän turvallisuuttaan ankarissa sääoloissa ja alkeellisissa asuinolosuhteissa. Ennen tätä saarten nuoriso oli massamuuttanut Amerikkaan, joten monet ”viimeiset soturit” seurasivat sukulaisiaan rapakon taa. O’Crohan eli vanhuuttaan saarilla aikana, jolloin väkiluku väheni, mutta saarten suosio etnologien ja iirinkielen elvyttäjien parissa kasvoi. Hänen luonaan vieraili kymmeniä ellei satoja innokkaita opetuslapsia, jotka istuivat mestarin jalkojen juuressa kirjoittamassa muistiinpanoja. Tästä aktivismista huolimatta iirin kielen asemaa ei onnistuttu koskaan palauttamaan elävän arkikielen tasolle.

O’Crohanin unelma oli ensinnäkin oppia lukemaan äidinkieltään sujuvasti, ja sen jälkeen lukea iirinkielistä painettua tekstiä. Nämä unelmat täyttyivät ruhtinaallisesti, sillä kaksi hänen omaa kirjaansa – tämä päiväkirja ja toinen ”objektiivisempi” kansankulttuurin kuvaus, The Islandman, julkaistiin ennen hänen kuolemaansa. Saarilla eli myös kaksi muuta aktiivista kirjailijaa, Muiris Ó Suilleabhai (1904-1950) ja Peig Sayers (1873-1958). Peig oli naiskirjailija ja ehkä kolmikosta kuuluisin. Hänen omaelämäkertansa Peig oli Irlannin kouluissa pakollisena lukemistona vuosikymmeniä, mutta tuskin nuorison ykkössuosikkina. (Kelttiläisen revivalismin nykykriitikot huomauttavatkin, että opetuksessa ei olla onnistuttu rikkomaan myyttejä iirinkieltä puhuvien köyhyydestä ja takapajuisuudesta – jos nuorille opetetaan pelkästään tämäntyyppistä etnologista kamaa, he eivät näe mitään yhteyttä lukemansa ja oman todellisuutensa välillä.)

Island Cross-Talk on joviaali, huumorintajuinen ja luonnon rytmiä seuraava lokikirja, joka keskittyy enemmän kyläyhteisön yhteisiin murheisiin kuin O’Crohanin henkilökohtaisiin asioihin. O’Crohan on päiväkirjaa kirjoittaessaan yksinäinen leskimies, jonka eloonjääneistä lapsista vain yksi asuu saarella. Hän pyrkii vanhana  miehenäkin istuttamaan perunansa, kuokkivan turpeensa ja keräämään merilevää siinä, missä monet hänen ikätoverinsa ovat heittäytyneet eläkeläisiksi (Irlantiin saatiin eläkejärjestelmä jo brittivallan aikana v. 1909 – asia, mitä kirjailija suuresti paheksuu). Naurun aiheita hän löytää eläinten karkaamisista ja muiden kyläläisten edesottamuksista. Esimerkiksi hammassärky ja tupakanhimo ovat saarilla päivittäisiä valituksen aiheita. Vanhat mummot jäävät sängyn pohjalle makaamaan, elleivät saa aamupiipullistaan. Kun saarille syntyi uusia lapsia, lapsenpäästäjä ja hänen apulaisensa juhlivat, sillä silloin he saivat polttaa isäntäväen piikkiin tupakkaa mielin määrin koko yön valvoessaan vastasyntyneen unta. Puolet informanteista tässä kirjassa on naisia, eivätkä lainkaan neuvottomia sellaisia. O’Crohanin aailmankuva tuntuu paljon tasa-arvoisemmalta sukupuoliperspektiivistä kuin Irlannin mantereelta tuona aikana tulleen (mies)kirjallisuuden antamat esimerkit.

Saarelaiset elävät melkein täydellisessä luonnontilassa, mutta seuraavat uteliaina mantereen uutisia. Päiväkirja on kirjoitettu angloirlantilaisen sodan ja rauhanprosessin aikaan (1919-22), jolloin synnytystuskissaan kamppailevan uuden valtion arjessa tapahtui monia mullistuksia. Junat ja tiet olivat poikki pitkiä kausia, mikä johti elintarvikepulaan syrjäseuduilla. Kauppiaat saattoivat pyytää mielivaltaisia hintoja vähäisistä tuotteistaan. Kauppasuhteet tyrehtyivät, mikä merkitsi suuria tappioita saarten kalastajille, sillä britit eivät enää ostaneetkaan heidän hummereitaan Lontoon loistoravintoloihin. Työläiset lakkoilivat, palkat laskivat huomattavasti, eikä osa kansasta ymmärtänyt lainkaan itsenäisyystaistelijoiden lupausta paremmasta elämästä. Äärimmäisessä pulassa ja tupakanhimossa saarelaiset jopa toivovat jonkun ohi kulkevista amerikkalaisista kauppalaivoista haaksirikkoutuvan, sillä niin käydessä he voisivat onkia mereen uponneet ylellisyystarvikkeet ja rikastua niillä.

Teos voi tuntua nykypäivän perspektiivistä naiivilta ja yksiulotteiselta, mutta sitä pitää lukea Blasket-saarten mikrokosmoksen näkökulmasta. Ottaen huomioon 1850-luvulla syntyneen kansanmiehen resurssit teosta voi pitää merkittävänä kaunokirjallisena saavutuksena. O´Crohan vaikuttaa syvästi uskovaiselta ja raittiusaatetta kannattavalta mieheltä, mutta hän ei tuomitse naapureidensa iloluontoisempaa elämää tai nuorison tansseissa käyntiä. Uskonnollisuus on tässä käytännöllistä ja rukoukset hiljaisen arkisia. Mihinkään hörhöilyyn tai ideologisiin ylilyönteihin ei näillä kyläläisillä ole aikaa eikä varaa.

Teoksesta tuli ehkä eniten mieleen Ulla-Lena Lundbergin Jää, jossa myös taiteiltiin elintarvikepulan ja raivoavan meren kynsissä. Täytyykin katsoa, löytyisikö Irlannin pikkusaarista kertovaa uudempaa fiktiota.

Blasket-saaret seisoivat pitkään autioina, mutta viime aikoina turismin kasvettua sinne kulkee ainakin kesäisin lautta läheisen Dunquinin kylän satamasta. Saarella on välillä toiminut retkeilymajakin, mutta se on lakkautettu maanomistusriitojen vuoksi. Kesäisin siellä telttaillaan ahkerasti. Ilmeisesti saarilla ei vieläkään ole ainakaan ympärivuotista asutusta. Kaltaiselleni saarifanille tässä olisi taas yksi varteenotettava vierailukohde – yleensä kirjoittamalla matkatoiveistani ne jollain ilveellä joku päivä toteutuvat (usein tosin viiveellä). Tämä siksikin, että verrattaen pitkän Irlannissa oleskelun jälkeenkään en ole koskaan käynyt sen länsiosissa, mikä on suuri häpeä ja harmi.

Isosiskon salaiset arkistot

BeatriceVaroituksen sanana: blogissani tulee suurella todennäköisyydellä olemaan lähiaikoina yliannostus Irlanti-aiheisia juttuja. Aloin nimittäin kaivaa hyllystäni ”unohdettuja” irlantilaisia kirjoja. Ei niitä ollut montaa, mutta nälkä kasvaa syödessä. Haasteenani on tutustua eritoten uudempaan irlantilaiseen kirjallisuuteen, mielellään myös pohjoisirlantilaiseen, jota olen aina tuntenut huonosti.

Noëlle Harrison (s. 1967) on julkaissut viisi teosta vuodesta 2004, jolloin hän teki kirjallisen läpimurtonsa esikoisellaan Beatrice. Harrison on Englannissa kasvanut, Irlannissa pitkään vaikuttanut ja tällä hetkellä Norjassa asuva kirjailija, jolla on irlantilainen äiti. Hän on myös kirjoittanut näytelmiä, yhden elokuvakäsikirjoituksen ja eroottista fiktiota pseudonymilla Evie Blake. Harrison vaikuttaa medioita karttavalta ”vakavalta” kirjailijalta, joka haluaa ennen kaikkea huomiota tekstiensä kautta. Hänen teemansa liittyvät perhesuhteisiin, rakkaiden menetyksiin, avioliittoon ja seksuaalisuuteen ja ainakin ensilukeman perusteella lähestymistapa tuntuu naiselliselta/naisvaltaiselta, mutta mistään kevyestä viihdekirjallisuudesta ei todellakaan ole kyse.

Beatricen luin kirjaimellisesti yhdeltä istumalta, sen verran voimakas ja mukaansatempaava tarina oli. Teoksessa liikuttiin Lontoon, Dublinin ja Meathin maakunnan pikkukylien välillä ja ajanjakso ulottui 60-luvun alusta 2000-luvun alkuun. Historiallisesti kerronta oli tarkkaa ja monisyistä – tästä sai erittäin hyvän kuvan Britannian ja Irlannin suhteiden muutoksesta, mahdollisesta tasa-arvoistumisesta ja elintasokuilun kaventumisesta. Yleisellä tasolla kirja kertookin irlantilaisen peräkylän naisten asemasta, heidän elämästään ”elävien leskinä” ja työteliäinä maanviljelijöinä miesten kadottua Britannian rakennustyömaille vuosiksi, joskus vuosikymmeniksi. Tässä naiset päräyttävät raskaiden peltotöiden päätteeksi kyläpubiin traktoreillaan – aivan kuten edelleen voisi käydä jossain Suomessakin (tosin olen ymmärtänyt, että Pohjanmaalla traktoreilla pörräävät enimmäkseen ajokortittomat teinit). Luokan, uskonnon ja etnisyyden intersektioiden analyysiinkin (anteeksi akateeminen jargon) päästään lupaavasti. Vaikka päähenkilön brittiäiti kuuluu samaan sorrettuun työväenluokkaan kuin hänen irlantilainen isänsäkin, hän silti haaveilee protestanttisista kartanonherroista ja jopa tarjoutuu yhden sellaisen salarakkaaksi vain päästäkseen hetkeksi pois katolisen irlantilaisuuden hegemoniasta.

Teoksen juoni on riipivä. Perheen äiti Sarah on umpibritti entinen sisäkkö, joka tultuaan raskaaksi yläluokkaisen isäntäperheen pojalle törmää irlantilaiseen rakennusmieheen, joka lupautuu lapselle isäksi. Perhe muuttaa Irlantiin asumaan miehen suvun pariin, jossa uusi vaimo on miehen mukaan ”turvassa” maailman houkutuksilta. Beatrice kasvaa tiiviissä ja konservatiivisessa perhepiirissä, jossa on paljon rakkautta, mutta myös tiukkaa sosiaalista kontrollia ja totaalinen yksityisyyden puute. Aivan kuten Suomessa 60-luvulla, myös tässä maalaistalossa kannetaan vielä vedet kaivosta sisälle, pestään vauvan vaipat nyrkkipyykillä ja käydään pihan perällä asioilla. Sarah-äidille uusi elämänmuoto on järkytys, mutta hän sopeutuu siihen pakon edessä.

Sarah ei rakasta miestään, mutta he saavat toisen lapsen, Eithnen, joka on romaanin pääkertoja. Eithne ja Beatrice ovat molemmat taiteellisesti lahjakkaita lapsia, Beatrice Eithneä uhmakkaampi ja yhteisön paineista piittaamattomampi. Hän viettää lukion jälkeisen kesän Phil-serkkunsa kanssa pelloilla maaten täydessä huumepöllyssä. Isän alkoholismi saa aikaan myrskyjä, ja erään ryyppyputken päätteeksi äiti päättää kertoa Beatricelle totuuden hänen alkuperästään. Tämä aiheuttaa perheessä kahtia jakautumisen ja aggressiivisen tapahtumien ryöpyn, jonka ansiosta Beatrice katoaa 19-vuotiaana jättäen itsestään vain muutaman esineen ripoteltuna soiseen maastoon. Siskon helmistä, baskerista, muistikirjasta, huivista ja lompakosta tulee Eithnelle jonkunlaisia amuletteja, joiden kautta hän tekee surutyötä ja myös taidetta.

Perhe luulee Beatricen kuolleen hukuttautumalla mereen, mutta pakkaa sekoitetaan, kun 2000-luvulla Eithne saa puhelun Lontoosta nuorelta Lisa-tytöltä, adoptiolapselta, joka kyselee Beatrice-nimisestä biologisesta äidistään. Lisa saapuukin Eithnen ovelle toiveenaan saada tavata Irlannin sukulaiset. Henkisellä tasolla Eithne ei löydä mitään yhteyttä Lisan ja kuolleen siskonsa kanssa; he edustavat täysin eri maailmoja eivätkä edes muistuta fyysisesti toisiaan. Tästä alkaa varsinainen henkien taistelu, josta ei selvitä ilman ruumiita. Romaanissa vietetään irlantilaiseen tyyliin makaabereja ja viinanhuuruisia häitä ja hautajaisia. Huumoriakin siis löytyy, vaikka se on turpeenmustaa.

Harrison on sen verran taitava kertoja, että hän onnistuu saamaan melodramaattisen juonen tyylikkääseen, jopa tasapainoiseen formaattiin. Tyttöjen vanhempia ja isovanhempia tutkitaan kaikkine vikoineen ja dysfunktioineen melko puolueettomasti. Perheen isästä olisi voitu tehdä tunteeton hirviö, mutta Harrison päätyi toisenlaiseen ratkaisuun. Ainoita henkireikiä tai suvantokohtia tekstissä ovat kuvaukset Eithnen taiteen tekemisestä ja näyttelyn pystyttämisestä – osio, josta erityisesti pidin, sillä se antoi välimatkaa raskaaseen pääjuoneen. Kunniamaininnan antaisin myös suomaiseman ja sen kasvien lyyrisestä kuvauksesta.

Esikoisromaaniksi Beatrice on poikkeuksellisen kypsä teos, joka saattaa osittain ammentaa kirjailijan omasta henkilöhistoriasta, mutta todennäköisesti ei uskollisesti eikä itse tarkoituksella. Odotan jo innolla Harrisonin myöhempää tuotantoa.

 

Irlantilainen lastensuojelutapaus

frankieOlin nuorena irlantilaisen naiskirjallisuuden suurkuluttaja (ja aiheen tutkija), mutta viimeisen 10 vuoden aikana olen pudonnut junasta. Ainoa viime aikoina minua puhutellut irlantilainen kirjailija on ollut Anne Enright, joka ei todellakaan tuota helppoa hyvänmielenkirjallisuutta, vaan kertoo ihmismielen syvemmistä pohjamudista. Maeve Binchy (1940-2012) taas kuului maan suosituimpiin viihdekirjailijoihin, jonka ura oli tasaisessa nousujohdanteessa jo ennen kuin irlantilainen viihdekirjallisuus breikkasi suuremmin maailmalla. Nämä myöhemmät Cathy Kellyt ja Marian Kayesit ovat olleet hirveitä pettymyksiä, enkä kajoaisi niihin Irlanti-ikävän iskiessä kuin äärimmäisessä hätätapauksessa. Niiden kaavamainen kaupallisuus jättää ainakin tämän lukijan kylmäksi. Binchyn teokset edustavat chicklitiä monisyisempää arkirealismia, ja ehkä hänellä oli takaraivossa joku yhteiskunnallisen vaikuttamisen ajatus, joka tekee teoksista mieleenpainuvia.

Binchyn maailmanlaajuinen suosio on ollut kiistaton: häntä on käännetty 40 eri kielelle ja kaikki hänen romaaninsa toista teosta lukuunottamatta (A Lilac Bus 1984) on myös suomennettu. Itse muistan teoksista parhaiten Italian illat (Evening Class, 1996) jonka pohjalta ruotsalaiset ovat tehneet ruotsalaistetun elokuvaversion. Binchyä on myyty enemmän kuin James Joycea ikinä, ja hänen kuoltuaan irlantilaiset surivat häntä kuin kansallissankaria.

Minding Frankie (2010 suom. Koko kadun kasvatti) kertoo pohjoisdublinilaisesta kadusta, jolla asuu tavallisia työväenluokkaisia ihmisiä. Charlie ja Josie ovat kuuskymppinen fanaattisesti katolilainen pariskunta, jotka surukseen saivat vain yhden pojan, josta he eivät onnistuneet kouluttamaan pappia. Charlie on ammatiltaan hotellin portieeri ja Josie työskentelee keksitehtaassa. Noel-poika on jo kolmikymppinen ja asuu edelleen kotona. Hän on jättänyt aikoinaan lukion kesken ja päätynyt tylsään toimistotyöhön, jossa ei ole etenemismahdollisuuksia ilman tutkintoja. Noelilla on vakavahko alkoholiongelma; hän ei selviä työpäivistään ilman vodkapaukkuja, ja vaikka hän yrittää peitellä juomistaan, potkut töistä alkavat olla lähellä.

Perhe saa vieraaksi Amerikan-serkun Emilyn New Yorkista, josta tulee koko yhteisön muutosagentti. Emily auttaa Charlieta ja Josieta aloittamaan varainkeruukampanjan kotikatunsa  pyhimyksen St.Jarlathin patsasta varten,  perustaa hyväntekeväisyyskaupan ja alkaa valmentaa Noel-serkkuaan uuteen elämään. Raitistumisen aikana Noel saa yhteydenoton St.Brigidin sairaalasta nuorelta naiselta, taannoiselta yhden illan heilalta ja ryyppykaverilta, mikä osoittautuu kohtalokkaaksi. Vastuuttomasta Noelista on tulossa isä, yksinhuoltaja-sellainen.

Teoksessa on valtava määrä henkilöitä ja ihmiskohtaloita, mutta vakavin juoni liittyy Frankie-tyttären huoltajuuteen. Tässä paikallinen yhteisö pyrkii yhdessä keksimään omaperäisiä ratkaisuja yksinhuoltajaisän arjen helpottamiseksi. Ydinperhekeskeisyydestä ei näitä dublinilaisia ainakaan voi syyttää; heidän perhekäsityksensä on postmodernin joustava. Romaanin pahishahmo on sosiaalityöntekijä Moira Tierney, virkaintoinen sinkkunainen, joka ei jätä pienintäkään yksityiskohtaa tutkimatta. Vaikka Moiran tiimi ja esimies ovat näyttäneet Noelin huoltajuudelle vihreää valoa, yli-innokas sossun täti ei voi jättää miestä rauhaan. Tämä aiheuttaa monia kommelluksia, erityisesti Noelin turvautumista taas kuningas alkoholiin, sillä hän ei kestä selvin päin sossun vierailujen hermopaineita. Irlantilainen lastensuojelu näyttää tässä toimivan aika samanlaisin epäluuloisin premissein kuin suomalainen. Lastensuojeluviranomainen ei voi olla kenenkään luotettu ystävä, ei vaikka häntä kutsuttaisiin lapsen ristiäisiin tai iltakahville. (Suomalainen sossun täti tosin ei varmasti menisi ristiäisiin, koska sitä pidettäisiin puolueellisuutena ja epäammatillisuutena.)

Romaanissa on todella kiinnostavia hahmoja ja juonikin pitää jännityksessä loppuun saakka, mutta ehkä olisin tullut toimeen vähemmällä sähläyksellä. Kerronnan tempo on hyperaktiivista ja selkokieli niin simppeliä, ettei lukija pysähdy maistelemaan yhtään sanaa. Frankie-vauvan syntymä ja alkuvaiheet ovat sen verran erikoinen juoni, että tuntuu, että Binchy on jäänyt sen lumoihin unohtaen työstää puheenparsia. Toisaalta Binchyn romaanit tuntuvat erinomaisilta opiskelumateriaaleilta niille, joiden englanti on päässyt ruostumaan. Kannattaa siis lukea niitä nimenomaan englanniksi. Binchy sopii myös kaikille, jotka etsivät kirjallisuudesta elämäniloa ja voimaa arkeen.

Joenpohjan arkeologiaa

oatesjoycecarol_mudwomanJoyce Carol Oates on ollut minulle vaikea kirjailija pitkään. Kaveripiiristä on kuulunut hehkutusta hänen romaaneistaan jo vuosikausia, mutta itse en ole päässyt hänen kanssaan puusta pidemmälle. Kai lukuharrastuksessa tyydyttävintä on, kun saa jonkun henkisen lukon avattua ja tutustuttua ”vaikeaan” kirjailijaan, josta on ollut negatiivisia ennakko-oletuksia. Näin kävi nyt Oatesin kanssa: luin hänen uusimman teoksensa Mudwoman miltei ahmimalla, enkä edes ahdistunut, vaikka sisältö oli nimensä mukaista: mutaista ja psykologisesti korkeajännitteistä.

Päähenkilö Meredith Ruth Neukirchen (tuttavallisesti ”MR”) on tullut lapsena pelastettua mutaisesta joenpohjasta, jonne hänen psyykkisesti epätasapainoinen äitinsä on hänet hylännyt. Hänet adoptoi kiltti lapseton kveekaripariskunta, jonka luona M.R. saa avarakatseisen ja syvästi henkisen kasvatuksen. M.R. pääsee Ivy League-yliopistoon opiskelemaan ja erikoistuu filosofiaan, edeten menestyksekkääksi professoriksi ja lopulta toisen yliopiston rehtoriksi. Rakkausrintamalla M.R. ei ole koskaan kukoistanut, vaikka onkin ollut parikymmentä vuotta salasuhteessa naimisissa olevan itseään vanhemman tähtitieteilijän kanssa. Rehtorin paikan vastaanottaminen ja uusi elämä tyhjässä ja kummittelevassa virka-asunnossa sysää M.R:n kaivamaan menneisyytensä haamuja ja ajaa hänet lopulta psyykkisen romahduksen partaalle. Ennen niin täsmällinen ja luotettava hallinnoija alkaa tehdä ohareita, myöhästellä ja käyttäytyä omituisesti julkisissa tilaisuuksissa. Lopulta hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kohdata häntä riivaamat arvoitukset palaamalla asumaan leskeksi jääneen adoptioisänsä luo.

Kirjassa kuvataan ikimuistoisesti pohjoisen New Yorkin osavaltion syrjäseutujen maisemaa, erityisesti  sitä kuivunutta jättömaata joka ennen oli joen pohja ja josta Meredith pienenä löydettiin. Kriisivaiheessaan hän saa pakkomielteen käydä ajelulla näissä maisemissa etsien jälkiä mahdollisista verisukulaisistaan. Tunnelma tienvarsien kuppiloissa ja bensa-asemilla on välitön, mutta jokseenkin atavistinen – paikallisen väestön nurkkakuntaisuus ja huono yleissivistys korostuvat akateemisen tähden katseessa. Oates kertookin tässä epätyypillisestä luokkaretkestä, mutanaisesta joka ”nousee” joen pohjasta nuhruisen sijoitusperheen kautta turvalliseen keskiluokkaiseen adoptioperheeseen. M.R:n pääsy huippuyliopistoihin tuntuu kuitenkin hänen adoptiovanhemmistaan petokselta, sillä he olisivat halunneet tyttärelleen tavallisempaa elämää. Yliopisto, jonka arjesta Mudwoman kertoo, on koordinaattien perusteella Princeton (vaikka sitä ei nimeltä mainita) – sama yliopisto jossa Oates on kunniatohtorina.

Lapsuudentraumojen lisäksi tässä otetaan vahvasti kantaa Afganistanin ja Irakin sotia vastaan, pohditaan äärioikeiston poliittisia mobilisaatiostrategioita, hyväntekeväisyyden oikeutusta ja monia muita vakavia yhteiskunnallisia teemoja. Teos ei ole kevyttä luettavaa, ja voi paikoitellen karmia heikkohermoisia – itseäni ainakin karmi kuvaus M.R:n visiitistä hänen biologisen äitinsä luo vankimielisairaalaan. Hauskempaa luettavaa oli kuvaukset Agathan ja Konradin kveekariuskosta, pyrkimyksestä kasvaa valoa kohti ja heidän erikoisesta kielenkäytöstään.

Tutuinta romaanissa oli akateemisen nelikymppisen naisen poukkoilu ihmissuhderintamalla – tässä kuvataan kahta syvästi dysfunktionaalista suhdetta ja erityisesti egoististen tutkijamiesten törttöilyjä aivan kuin ne olisivat otteita omista päiväkirjoistani takavuosilta. Huippuyliopiston ihmiset ovat tässä kauttaaltaan angstisia tai mielenvikaisia, ja monella tavalla rehtorin virka muodostuu M.R:lle henkiseksi vankilaksi. Oates jättää M.R:n kohtalon sopivan avoimeksi, mutta teos jaksaa yllättää loppumetreilläkin useamman kerran. Kerronta pitää lukijansa varmassa otteessa loppuun saakka, enkä ainakaan itse ollut tämän joenpohjan sukelluksen jälkeen välittömästi takaisin kotitodellisuudessani.