Eriarvoinen kuolema

Vikas Swarup tunnetaan Slummien miljonääri-elokuvaan johtaneen Tyhjentävä vastaus-romaanin (engl. Q&A) kirjoittajana. Slummien miljonääri on yksi Intia-aiheisista lempielokuvistani, vaikka sen jokainen katselukerta onkin repäissyt jotain rikki minussa. Kirjana en ole kyseistä tarinaa nauttinut, vaikka suomennos makaakin hyllyssäni. Elokuvaelämys oli sen verran vahva, että se on riittänyt minulle.

Swarupin toinen romaani, Syyllisten seurue (2009), on murhamysteerio paremmassa A-luokassa. Siinä seurataan kuuden Vicky Rai-nimisen playboyn murhasta epäillyn henkilön elämää, motiiveja ja elämänfilosofiaa Delhin kaupungissa ja kaupunkia ympäröivän Uttar Pradeshin osavaltion ”maaseudulla”. Tämän lisäksi lukija kiertää kuuden epäillyn matkassa maan joka kolkassa ja Pakistanissa saakka.

Vicky Rai on Uttar Pradeshin sisäministerin hulivilipoika, joka on joutunut ikävään mediajulkisuuteen murhattuaan kännipäissään Ruby Gill-nimisen baaritytön tämän kieltäydyttyä myymästä hänelle alkoholia humalatilaan vedoten. Pojan isä on onnistunut suhteidensa kautta saamaan hänelle laillisen immuniteetin, mutta kansa on raivoissaan murhaajan kulkemisesta vapaalla jalalla. Ruby Gillin muistoksi on perustettu säätiö auttamaan vainajan perhettä ja muita oikeuden väärin kohtelemia. Koko kansakunta seuraa Vicky Rain oikeudenkäyntejä ja niiden jälkimaininkeja epäuskoisena. Rain perhettä vihataan niin massiivisesti, että se selviää hengissä vain erityiskoulutettujen vartijoiden suojeluksessa. Perheen sisälläkin on julmaa väkivaltaa, esimerkiksi sen äiti ja tytär on hiljennetty tappouhkauksin ja säännöllisten pahoinpitelyjen kautta. Ennen kaikkea Rain oikeudenkäynti kertoo kuitenkin Intian demokratian syvästä kriisistä: slummien asukkaat ja työtön korkeakoulutettu nuoriso ovat valmiita liittymään ääriliikkeisiin ja turvautumaan ääritekoihin nähdessään, kuinka valtio ei kykene takaamaan köyhille edes perusoikeuksia.

Swarup onnistuu ymppäämään yhteen teokseen lähestulkoon kaiken, mikä nyky-Intiassa mättää. Tässä käsitellään mm. korruptiota, järjestäytynyttä rikollisuutta, huumekauppaa, terrorismia, ympäristökatastofeja, etnisten vähemmistöjen sortoa, seksismiä, pornoteollisuutta, unohtamatta ihmisten vedätystä henkisyyden vaippaan käärittynä. Teoksessa ei ole lainkaan suvantokohtia enkä tainnut löytää siitä ainuttakaan onnellista hahmoa. Pessimismi jatkuu aina yllättävään loppuratkaisuun saakka. Intialle tai intialaisille ei anneta armoa.

Swarup on taitava, jopa koukuttava kertoja, joka yhdistää monia kertojatekniikkoja. Isoihin kihoihin tutustutaan lähinnä heidän puhelinkeskustelujensa kautta, kun taas marginaalisempiin hahmoihin tehdään lähempää tuttavuutta moninaisten ristivalotusten kautta. Kiinnostavin hahmo tässä oli Andamanin saarten tummahipiäinen alkuasukas Eketi, joka on matkustanut mantereelle vain hakeakseen takaisin hänen heimoltaan ryöstetyn shivaling-patsaan (kivisen fallossymbolin). Mantereella hän näkee suurempaa köyhyyttä ja kurjuutta kuin kotisaarellaan; jopa Andamanin linnut tekevät hänen mukaansa siistimpiä pesiä kuin Delhin slummien asukkaat. Valitettavasti hänetkin sotketaan Rain perheen tragediaan ja hän menettää turhaan henkensä tutkintavankeudessa syyttömänä veritekoihin. Eketi näyttää afrikkalaiselta kääpiöltä ja hänen fyysinen olemuksensa herättää valtaosassa intialaisissa raa’an rasistisia tunteita. Monet pitävät häntä nigerialaisena huumekauppiaana, joita heitäkin pyörii varsinkin isommissa kaupungeissa. Eketi nousee tarinan todelliseksi sijaiskärsijäksi, jonka kohtalon kautta intialaisia ravistellaan tutkimaan omia syviä ennakkoluulojaan.

Swarupin siviilielämän status, pitkä ura Intian ulkoministeriön palveluksessa diplomaattina ja korkeana virkamiehenä, tekee teoksesta entistä kiinnostavamman – osuuhan hänen pilkkansa osittain omaan nilkkaan. Tässä romaanissa kun ei tarjoilla lainkaan mausteista eksotiikkaa tai trooppisten tuulten hyväilyjä. Teoksen tyylissä on paljon yhteistä Aravind Adigan romaanien kanssa – molemmat kun pysyvät uskollisina köyhien ja syrjään sysättyjen asialle. Molemmat onnistuvat näyttämään Intian vähemmän idylliset, Photoshop-käsittelyä vältelleet kasvot ilman paatosta, muistaen samalla kaunokirjalliset tavoitteet ja arvot.

Antskun aalloilla

Imatra pääsi eilen Putous-julkisuuden limelightiin Antskun tehdessä sen kävelykadulle, Rosson nurkille, ensimmäisen live-esiintymisensä. Paikalla oli satoja valkoisiin palmikkoneuleisiin pukeutuneita pikkutyttöjä itsetehtyine pahvikyltteineen, heidän vanhempiaan ja mä. Nimmareita Antsku jakeli faneilleen uskollisesti – itse en jaksanut nimmaria jonottaa, vaan siirryin ihmettelemään Antsku-ilmiön pikaista kaupallistumista pääkallopaikalle Rossoon. Pasta carbonaraa tai Antsku-drinksujakaan en pystynyt nauttimaan, sillä kuten kuvitella saattaa, paikka oli täynnä kuin Turusen pyssy.  Baaritiskillä myytiin Mie romahan-mukeja 14,95 edukkaaseen hintaan ja Antsku-huulikiillon olisi saanut vain 4,95:llä.

Loistavaa matkailumainosta Imatralle tämä Antsku-ilmiö. Tavallisena harmaana helmikuun päivänä Imatrankosken taajamassa oli lämmin ja tiivis tunnelma. Paikallislehdissä jo puidaan, antaako kaupunki Vatasen Jussille ilmaisen tontin, jos Antsku lauantaina kisan voittaa. Mahtaakohan Jussia oikeasti inspiroida Vuoksen kuohut ja kukakohan on hahmon inspiraation lähde? Veikkaisin, että taustalla on joku imatralainen reaalimaailman henkilö. Kyllä täällä tosiaan aika antskumaisesti puhutaan. Hotellin henkilökunnan juttuja kuunnellessa alkaa naurattaa, vaikka en ole vielä kuullut yhdenkään naisen tilittävän ukostaan.

Antskun Mansikkalassakin tuli eilen käytyä. Imatraa tuntemattomille kerrottakoon, että kaupunki koostuu useammasta hajasijoitetusta taajamasta. Mansikkalassa on kaupungin hallinnollinen keskus, kouluja, automarketteja, järkyttävän rumia sovjettyylisiä kerrostaloja (joista korkeimmat 15-kerroksisia) ja taajaman reunoilla uudenkarheaa omakotiasutusta. Olisikohan 70-luvun vasemmistolaisilla kaupunginisillä ja äideillä karannut mopo uutta uljasta kaupunkikeskustaa suunnitellessa ja olisikohan vaikutteita haettu liikaa Svetogorskin puolelta?

Autottomalle turistille Imatran välimatkat ja huono julkinen liikenne aiheuttavat päänvaivaa. Itse kävelin eilen rapiat 8 km Saimaan rannalla sijaitsevasta kylpylästä Imatrankoskelle navakassa tuulessa. Koska bussipysäkeillä ei ollut aikatauluja ja olin katsovani niiden kulkevan about 2 tunnin välein, päädyin vielä palaamaan Mansikkalan kaupoille jalan. Siksak-kuvioineen laskisin, että kävelin yhteensä ehkä 12-13 km ja täytyy myöntää, että tietyillä Neuvostoliittoa muistuttavilla prospekteilla vitutti rankasti. Onneksi ehdin paluumatkalla linjan 3 pikkubussiin, joka sekin oli niin anteeksipyytävän oloinen, että kaupunkia tuntematon turisti olisi voinut sen missata. Muutaman kilometrin bussimatka maksaa täällä 3,60. Mitä tästä voi päätellä? Voisiko kukaan työssäkäyvä aikuinen selvitä elämästään autottomana tämän kaltaisessa kaupungissa? Onko Imatralla mitään keinoja houkutella toisinajattelevia ekohippejä asumaan peräkylilleen?

Ei Imatra ole ainoa paikka, jossa kaupunkisuunnittelussa on menty näin metsään. Luulen, että Suomen kaikissa kaupungeissa pääkaupunkiseutua, Tamperetta ja Turkua lukuunottamatta paikallisliikennettä on ajettu alas radikaalisti järjettömän hintapolitiikan kautta. Imatran kaltaisessa hajasijoitetussa kaupungissa ongelma tuntuu akuutilta varsinkin talvisaikaan. Siksikin Antskun hahmo on osuva, että hän nimenomaan korostaa olevan kotoisin Mansikkalasta – taajamien paikallinen identiteetti korostuu, kun välimatkat eri kaupunginosien välillä on suuret eikä kaupungilla tunnu olevan selkeää keskustaa. Myös ”tien päähän” ajaminen kuulostaa realistiselta, sillä täällä todella riittää pitkiä suoria teitä.

Rosson kisakatsomossa on takuulla kuumottavat paikat tulevana lauantaina. Onnea Antskulle ja imatralaisille finaaliin!

Kukkoilevaa kirjallisuutta?

Tony Parsons (s. 1953) oli 2000-luvun ihmissuhdekirjallisuuden komeetta, mutta koska en viime vuosikymmenellä paljoa ihmissuhdehömppään ehtinyt, hänen bestsellerinsä Mies ja poika ja Mies ja vaimo jäivät noteeraamatta.  Hiihtolomaviikon relaksoidun altailla Imatran kylpylässä enkä ehtinyt reissuun lähtiessä napata mukaan kuin yhden haasteellisen romaanin, joka ei sovellu lomakeskuksen aivot narikkaan-teemaan. Siksi turvaudun kylpylän omaan kirjastoon, muiden matkalaisten tänne jättämiin aarteisiin. Mies ja vaimo oli sopivan kevyt aloitus urakalle.

Kirjasta on vaikea sanoa, onko se romaani, omaelämäkerrallinen tilitys vaiko ihmissuhdeopas. Se on kirjoitettu romaanin muotoon, mutta tyyli on niin arkinen, että se tuntuu pikemminkin tositeeveeltä. Itse en oikein osannut lukea sitä romaanina, vaan pikemminkin ”älä tee näin kotona”-tyylisenä anti-ihmissuhdeoppaana.

Kertoja Harry on 30+-vuotias lontoolainen media-alan ammattilainen, joka ehtii parissa vuodessa erota, mennä naimisiin uudestaan ja herätellä jo toivoa kolmannesta suhteesta. Koska kyseessä on 2000-luvun ajankuva, päähenkilön on oltava 60-luvun lopun tai 70-luvun alun lapsi, eli ei siis ainakaan joka detaljilta Parsonsin oma alter ego, vaikka kerronta tuntuukin jotenkin tunnustukselliselta tai omakohtaiselta. Harry on omaa sukupolveani, sellaisen yhteiskunnan kasvatti, jossa krooninen sarjamonogamia alkaa olla tyypillisin perhemuoto.

Keskiössä teoksessa on uusioperheen arki, tilanne jossa on minun lapsi, sinun lapsi ja haaveena tehdä yhteinen lapsi. Kaikilla on halu hoitaa suhde eksiin sivistyneesti, mutta tosiasiassa mikään ei suju kuin Strömsössä. Koska Harry on kukkoileva, verta nenästään kerjäävä alfauros, hän ehtii käydä sekä ex-vaimonsa nyksään ja nykyisen vaimonsa eksään kiinni lasten huoltajuuskiistoissa. Hänet myös otetaan supermarketin vartijan erityispuhutteluun vääränlaisesta kommunikaatiosta kuusivuotiaan tytärpuolensa kanssa. Harry tuntuu muutenkin ihmissuhdekirjallisuuden Mr. Beanilta, mieheltä, joka ajautuu noloihin tilanteisiin huonon karmansa vuoksi. Naisiin koheltaminen kuitenkin tehoaa – eksän ja nyksän ristipaineissa hän melkein onnistuu pokaamaan Burberry-hameisen japanilaisen valokuvaaja-Kazumin, joka on hänen eksänsä paras ystävä (kielletty hedelmä). Koheltamisessa paremmaksi pistää vain hänen paras ystävänsä, irlantilainen standup-koomikko Eamon Fish, joka saa kokaiinin yliannostuksesta johtuvan verensyöksyn TV:n prime time-ohjelmassa. Koska Harry on ohjelman tuottaja ja ohjelma lakkautetaan, molemmat jätkät ovat kusessa.

Toisin sanoen: Parsonsin teoksia pidetään miesten chicklitin (man litin?) pioneereina. Kuulostaa yhtä vetävältä kuin metroseksuaalisuus ja GQ-lehti – so 2000s!

Vaikka teos oli helppolukuisuudessaan ainutlaatuinen, se ei tehnyt minuun suurta vaikutusta muuten kuin äiti-poikasuhteen kuvauksessa. Sen pelasti Harryn äitihahmo, iloinen leski, joka yksin jäätyään alkaa harrastaa rivitansseja ja kantrimusiikkia apinanraivolla. Äidin rintasyöpädiagnoosi ja selviytymistarina koskettivat elämäniloisuudessaan ja yksityiskohtaisessa kuvauksessa. Itse elin näitä osioita lukiessani läpi viimeisiä vuosia oman äitini kanssa ja koin liikutusta. Parsons vertailee myös kahden sukupolven kokemuksia avioliitosta ja rakkaudesta suomalaisestakin näkökulmasta uskottavalla tavalla. Teoksessa oli siis myös syvällisempiä juonteita, mitkä nostattivat sympatiapisteitä.

Kirsikkana kakun päällä huomaan, että näinä päivinä kirjailija on The Sun-lehden kolumnisti. Se ehkä summaa kaiken.

Pinkkiä teetä Kashmirista

Ystävänpäivän kunniaksi (muutama päivä myöhässä) postaan tänne todellisen rakkausreseptin. Juoma tuli mieleeni, kun täytin taas kilpailulomakkeita (köyhän yksinhuoltajan harrastus nro. 1) ja löysin Meiran kilpailun, jossa etsittiin ikimuistoisinta makumuistoa. Osallistuin kilpailuun ja juttuni löytyy osoitteesta: www.facebook.com/meirasuomi, otsikolla ”Kashmiri tea”. Olisin voinut kirjoittaa paljon romanttisemman ja hehkeämmänkin vuodatuksen, mutta ajattelin pysyä asialinjalla. Kilpailun pääpalkinto on matkalahjakortti, eniten tykkäyksiä saanut voittaa sen. Vienona pyyntönä siis toivoisin tykkäyksiä, jos juttuni yhtään koskettaa. Vastalahjana olen vaivautunut kääntämään kashmirilaisen teen keitto-ohjeen suomeksi. Resepti on vaikeusasteeltaan sanoisinko 4/5. Onnea kokeiluihin!

Tässä kilpailutarinani:

Elämäni ikimuistoisin juoma on pinkki kashmirilainen tee (noon chai), jossa on pähkinäinen ja suolainen maku. Olen saanut nauttia sitä vain muutaman kerran elämässäni matkustaessani Pakistanin NWFP-provinssissa lähellä Kashmiria ja Intian rajaa. Matka vuorille kuusentuoksuun ja raittiiseen ilmaan oli minulle todellinen terveysloma, sillä Pakistanin isojen kaupunkien saasteet aiheuttivat hengitysvaikeuksia. Pinkkiä teetä tarjoiltiin vaatimattomissa katukeittiöissä, joissa usein olin ainoa naisasiakas – tällä alueella naiset eivät paljoa kotoaan poistuneet, ja jos poistuivat, niin aina burqa päällä. Pinkki tee kertoi kuitenkin kulttuurista, jossa aistinautinnot ovat keskiössä ja jossa ruokaan ja juomaan suhtaudutaan kunnianhimoisesti. Elämän laatu (poliittisesta pattitilanteesta huolimatta) tuntui, ainakin pohjoismaisesta näkökulmasta, korkeammalta vuoristokansan parissa kuin alhaalla Punjabin laakson kaupungeissa.

Teen keittäminen kestää n. 1 1/2 tuntia ja keittämisen eri vaiheiden kanssa on oltava tarkkana. Veden ja teenlehtien lisäksi kattilaan laitetaan maitoa, suolaa, pistaasipähkinä- ja mantelirouhetta, kaardemummaa, kanelia ja hyppysellinen leivinjauhetta, joka saa aikaan keitoksessa ainutlaatuisen pinkin värin. En osaa keittää teetä ainakaan vielä kotikeittiössäni, mutta kaikki ainekset ovat helposti saatavilla lähikaupasta ja moni kuuluu Meiran valikoimaan.

***

Pinkkiä teetä nautitaan pohjoisessa Intiassa ja Pakistanissa talviaikaan. Heille +10-15 astetta on pirunmoisen kylmää ja kaikkia lämmikkeitä tarvitaan. Taloissa onkin sisällä kylmä, sillä lämmitystä ei yleensä ole. Minulla on edelleen tältä matkalta jäljellä kashmirilainen villashaali (sävyltään pinkkiä teetä asteen tummempi), jota tarvittiin joka päivä sisällä ja ulkona. Makumatkallani palaisin siihen kuppilaan, jossa ensi kertaa teetä maistoin ja pyytäisin kokkia opettamaan teen keiton vaihe vaiheelta.

***

Ja tässä (yksinkertaistettu) resepti (4 kupillista):

4 tl kashmirilaisia teenlehtiä (vihreä tee käy myös), 1/2-1 tl ruokasoodaa, 4-6 kaardemumman palkoa (jonka siemenet irrotettu ja murskattu), 3-4 kupillista vettä, 3-4 kupillista täysmaitoa, 1/2-1 tk suolaa (halutessa myös hyppysellinen kanelia ja 1 tl sokeria)

Juoman koristeeksi: 2-4 tl jauhettua pistaasipähkinää, 2-4 tl mantelirouhetta, (unikonsiemeniä)

1. Keitä puolet vedestä ja teelehdet kattilassa kiehumispisteeseen. Lisää ruokasooda ja vispilöi 10 sek., sitten lisää loput vedet ja kaardemumma. Keitä keskilämmöllä, kunnes tee muuttuu punertavaksi.

2. Laske lämpötilaa, lisää maito ja vispilöi taas, jotta juoma vaahtoutuisi.

3. Lisää suola (ja sokeri). Kaada kuppeihin ja ripottele päälle pistaasit ja mantelit (ja mahd. unikonsiemenet).

Asiakirjojen julma kosto

Poistuin viikonloppuna taas kerran mukavuusalueeltani ja luin ”löydetyn” dekkarin, jonka luo en ehkä olisi aktiivisesti pyrkinyt. Taavi Soininvaaran Jumalten sota (Tammi 2007) oli jo kannen perusteella action-keskeistä kerrontaa, jossa vauhdilla on suurempi merkitys kuin sanojen alkemialla. Uteliaisuus heräsi kuitenkin siinä vaiheessa, kun huomasin dekkarin sijoittuvan osittain Pakistaniin ja siinä olevan kasapäin pakistanilaisia hahmoja. Teoksen halvanoloinen, provosoiva kansi taas lannisti. Ennakko-oletukseni oli, että edessä olisi länsivaltojen konservatiiveja kosiskelevaa islamofobista paatosta.

Romaani lähti kuitenkin vetävästi liikkeelle Ranskan Valencesta, jossa suomalais-pakistanilainen pariskunta Elina ja Salman olivat työmatkalla etsimässä keskiajalla Vatikaanin hukkaamaa Periculum Islamicum (Islamin tuho)-dokumenttia. Salman Malik on kunnianhimoinen nuori arkeologi, jolla on tutkimusprojekti Royal Geographical Societyn kanssa. Elina on taas palkittu freelancer-journalisti, joka keskittyy pitkiin, syvääluotaaviin raportteihin maailman vähemmän tunnetuista kolkista. Pariskunnan yhteinen elämä on elitististä ja urakeskeistä; vaimon runsas perintö on sallinut kotien perustamisen sekä Lontooseen että Helsinkiin.

Juonta en paljasta enempää, mutta täytyy sanoa että korkeajännitteisestä kohelluksesta huolimatta yllätyin positiivisesti. Soininvaaran lähestymistapa maailmanuskontoihin on täysin kiihkoton eikä teoksen henkilögalleriassa ole lainkaan mustavalkoisia hyviksiä eikä pahiksia. Islamista lisää tietoa etsiville tämä teos ei ole tarkoitettu, enkä usko, että moni siihen tarttuukaan tiedonkeruumielessä. Sen enempää teos ei kerro kristinuskostakaan  -uskonnot vain luovat massiiviset puitteet vihan lietsonnalle ja henkilökohtaisten patologioiden purkamiselle.

Psykologisesta näkökulmasta tarkimmat havainnot Soininvaara tekee Salmanin Lontoossa asuvasta brittiläis-pakistanilaisesta perheestä, isän ja poikien suhteesta ja suvun kytköksistä Etelä-Aasian traumaattiseen kahtiajakoon v. 1947. Kiinnostavin hahmo on Salmanin isä Aamer Khan, syntymältään intialainen ja kastiton hindu, joka sai nuorena uuden mahdollisuuden kääntyessään muslimiksi ja muutettuaan Pakistaniin. Aamer Khanin tarina vaikuttaakin uskottavalta, sillä molemmissa maissa elää edelleen syntymäsuvustaan erotettuja henkilöitä, joilla on uusi identiteetti. Aamer on kasvattanut poikiaan rauhanomaisesti islamin periaatteiden mukaan, mutta poikien radikalisoiduttua hän alkaa syyttää itseään liiallisesta uskonnon tyrkyttämisestä. Miehen työura ulkoministeriön alivaltiosihteerin sihteerinä johtuu pitkälti Britannian hallituksen kiintiöajattelusta: kaikkiin ministeriöihin on rekrytoitu kiintiöpakistanilaiset ei välttämättä kykyjen tai meriittien vaan pikemminkin monikulttuurisuusideologian virallisen linjan vuoksi.

Perheeseensä osuneen tragedian vuoksi Aamer Khan pääsee ensimmäistä kertaa elämässään julkisuuden parrasvaloihin, mutta motiivit epärationaaliseen toimintaan ovat puhtaasti yksityiset. Hänen kostonsa juuret ovatkin 1940-luvun intialaisessa kylässä, jossa pelkästään hänen varjonsa uskottiin saastuttavan kastillisia ohikulkijoita.  Aamerin väärentämä Washingtonin sopimus (9/11 jälkimainingissa kirjoitettu sopimus islamilaisten maiden tarkoituksellisesta taloudellisesta luhistamisesta) saa aikaan monia ruumiita. Romaanissa siis asiakirjat kostavat kolmannen maailmansodan syttymispisteeseen tähdäten, mutta katastrofi vältetään muutamalla minuutilla. Olisin tullut toimeen avainhenkilöiden kanssa pienemmilläkin kierroksilla, mutta Soininvaara ei taida olla pienten tarinoiden ystävä.

Sivujuonena romaanissa seurataan vaalalaisen rekkayrittäjän epätoivoista velkasaneerausta, mikä tuntui täysin irralliselta osiolta romaanin muussa virrassa. Tähän on selvästi haluttu rakentaa ”tavallinen” suomalainen sivustakatsoja, joka seuraa maailman uutisia ärtyneenä peilaten niitä omaan yksityiseen kriisiinsä. Rekkakuskin ja SUPO:n poliisin kohtaaminen lumipyryssä Vihdintiellä tuntui myös turhalta ja tekaistulta lopulta jo muuten tarpeeksi tapahtumarikkaalle tarinalle.

Jotain yhteistä tässä oli aiemmin tänne arvioimani Pekka Hiltusen Sysipimeä-dekkarin kanssa, tosin Soininvaaran hahmot ovat astetta ”mainstreamimpiä” verrattuna Hiltuseen. Uskoisin, että teoksella olisi loistavat markkinat ulkomailla, sillä romaani ei ollut lainkaan Suomi-keskeinen, vaan aidosti globaali.

 

 

 

People ain’t no good

Markus Nummen Karkkipäivä (Otava, 2010) saapui luokseni elektronisessa muodossa neljän vuoden viiveellä. Kuulin jossain kirjallisuustapahtumassa kirjailijan itse lukevan otteita romaanistaan juuri sen ilmestyttyä, ja muistan jo silloin kiinnostuneeni sen kielestä enemmän kuin tematiikasta. Nummi on kuulunut kirjailijagalleriassani ”hankaliin” kertojiin, joiden teoksista en ole oikein saanut tolkkua –  hyllyssäni on ainakin Kadonnutta Pariisia, joka on jäänyt useamman kerran kesken.

Romaani on edelleen akuutisti ajankohtainen ja herättää varmasti vielä suurempia tunteita nyt kuin muutama vuosi sitten johtuen siitä, että yhteiskunnallinen keskustelu lastensuojelusta ja huostaanotoista on aktivoitunut viime vuosina. Arviota kirjoittaessani kuuntelen Nick Cave & The Bad Seedsiä, joiden kaikkien aikojen suosikkihittini on ”People Ain’t No Good”. Nummen kyydissä tuli kirottua ihmiskunnan mädännäisyyttä lukemattomia kertoja. Lukemisen ajankohtakin oli väärä: olen itse suht herkillä kaikkien syrjäytymistarinoiden suhteen juuri nyt, ja olen jopa kieltänyt itseltäni riipivimpien lapsuus- ja nuoruuskuvausten lukemisen toistaiseksi. Tämä oli melkein liikaa, mutta tekstin erinomaisuuden vuoksi kykenin lukemaan sen miltei yhdeltä istumalta.

Karkkipäivässä on kaksi kahdeksanvuotiasta lasta, Tomi ja Mirja, joista on tehty lastensuojeluilmoituksia, mutta anonyymissä urbaanissa viidakossa perheet ovat näkymättömiä, tavoittamattomia tai hankalasti lähestyttäviä. Tomi on keski-ikäisen kirjailija-Arin rinnalla toinen kertoja ja avainhenkilö, tosin hänen maailmoihin sisään pääsee vain pojan ”sisäisen puheen” kautta, mikä kuulostaa ikäisekseen alikehittyneeltä tai autistiselta. Nummi on piinallisen taitavasti kehittänyt äänen sellaiselle lapselle, jolle ei luultavasti ole koskaan luettu ääneen iltasatuja ja jolle ei muutenkaan ole puhuttu paljoa, enemmänkin huudettu. Vaikka Tomin alias Tok Kilmon sisäiset monologit ovat mystisen sekavia, ne samalla satuttavat. Tomin missio on pelastaa naapuritalossa asuva Mirja psykopaattisen äitinsä kynsistä. Tomi on ainoa ihminen maailmassa, joka tietää Mirjan alias prinsessa Mirabellan hädästä, mutta koska Tomi itse on heitteillejätetty tenava ja ulosannissaan varsin epäuskottava, pojan huolta ei kukaan ota vakavasti.

Ei kukaan paitsi Ari, jonka todistuslausuntoja Tomin tilanteesta sosiaalipäivystyksen viranomaiset eivät meinaa uskoa, vaan raporttiin kirjataan kirjailijalla olevan poikkeuksellisen vilkas mielikuvitus. Myös Arin hyväsydämisyys – silkka halu suojella tuntematonta lasta – tulkitaan epäilyttäväksi. Sosiaalityöntekijä-Katri ei voi olla epäilemättä pedofiliaa, vaikka Arilla itsellä onkin samanikäinen tytär ja hän on aikeissaan kovin rehellisen oloinen. Nummi rakentaa Katrista suht neutraalin ammattilaisen hahmon, joka tekee virka-aikanaan kaiken tehtävissä oltavan, mutta ei lain puitteissa kykene paljoon. Sosiaalipäivystyksen arkisesta työstä Nummi saa irti paljon, joten tämän karkkipäivän eteneminen on täynnä poikkeuksellisen kinkkisiä tilanteita.

Juonen ydin tapahtuu yhden vuorokauden sisällä, tosin tässä on takaumia ja tulevaisuuden visioita. Teos vaatii keskittynyttä lukutapaa, sillä sen eri tasojen välille ei ole rakennettu aasinsiltoja. Tomin lisäksi Mirjan äidin, Paulan, hajonneen mielen seuraaminen on henkisesti vaativaa työtä. Paulan hahmossa Nummi pääsee ehkä pahuuden ytimeen, vaikka eivät Tominkaan eronneet vanhemmat paljon sympatiapisteitä kerää. Paulan työuraa näpistelevänä kauppaketjun tilasuunnittelijana ja suklaa-addiktina on paikoitellen tuskallista seurata. Mielen hajoamisen loppumetreillä hänelle melkein tuntemattomat kaupan työntekijät alkavat huolestua lapsesta, jota kukaan heistä ei ole tavannut. Nummi seuraa tässä uskollisesti Tove Janssonin näkymättömän lapsen teemaa. Sekin, että Paulasta ei ole tehty alkoholistia tai narkkaria, vaan kunnianhimoinen, suklaapatukoita hamstraava siivoushullu, kaikessa toiminnassaan sosiaaliseen hyväksyntään pyrkivä hampaat irvessä pärjääjä, luo tarinaan yhteiskunnallista uskottavuutta. Tällä teoksella Nummi siis onnistuu näyttämään lastensuojelun kirjavan arjen ja monisyiset realiteetit. Ehdottomana plussana  ja pelastusrenkaana teoksessa toimivat nerokas juoni ja kielellinen virtuositeetti. Ilman näitä teos olisi saattanut lipsahtaa sosiaalipornon puolelle. Nyt sitä vaaraa ei ollut, vaan lukijaa vain ravisteltiin voimallisesti. Jos tämä teos saa ihmisiä suhtautumaan lastensuojeluun uudella tavalla, ja näkemään tarkemmin lähellä elävien lasten ja nuorten hätää, silloin se on myös saavuttanut taiteen ulkoisen tehtävänsä.

Rakkautta Hottentotti-Hollannissa

André Brinkin klassinen rakkaustarina Tuokio tuulessa (alk. 1976, WSOY 1987) puhuttelee voimallaan kolmenkymmenenkahdeksan vuoden hyllyelämän jälkeenkin. Brink (s.1935) on Etelä-Afrikan ensimmäisiä apartheidia julkisesti vastustaneita kirjailijoita, joka kirjailijanuransa ohessa toimi kirjallisuuden professorina Capetownin yliopistossa. Mielessäni sekoitan Brinkin usein J.M. Coetzee:hen, joiden kirjoitustyylissä ja teemoissa on paljon yhteistä. Brinkin tuotantoa läpi käydessäni totean, etten ole aiemmin lukenut häneltä mitään.

Tuokio tuulessa on huikea johdatus Brinkin maailmaan, sillä rakkaustarinan lisäksi teos kertoo 1700-luvun valistusajasta ja luonnontieteiden maanisesta luokittelubuumista, jonka juuret juontavat ei kauemmas kuin Uppsalan yliopiston sylttytehtaalle. Teoksen suomalaisessa esipuheessa Brink-tuntija Rauno Velling löytääkin yhtäläisyyksiä ruotsalaisten luonnontieteilijöiden tavoissa luokitella afrikkalaisia heimoja ja pohjoisia alkuperäiskansoja. Suomalaisten ja saamelaisten suhteita on tuolloin kuvattu yhtä eksotisoiden kuin zulujen ja hottentottien. Koska romaanin takana on historiallinen tositarina, se tekee lukemisesta jotenkin riipaisevampaa kuin jos olisi lukenut ”puhdasta” fiktiota.

Valitsin arviooni vanhemman kansikuvan kuin mikä lukemassa kirjassani oli – pokkariversion kantta kun koristaa kliseinen kuva valkoisesta ja mustasta kädestä koskettamassa hennosti toisiaan. Itselläni on nyt vahva ”poliittisesti korrektien” kuvien purkamiskausi käynnissä, ja eniten minua nyppivät yksioikoiset ihonväriin liittyvät representaatiot. Coetzee on ”rodun” käsitteen purkajana vielä radikaalimpi kuin Brink, sillä hän ei kirjoita hahmoilleen lainkaan ihonväriä. Tässä romaanissa henkilöt ovat reilusti mustia, valkoisia tai siltä väliltä, mutta he eivät yksiselitteisesti alistu kohtaloonsa tai jähmety länsimaisen tieteen ja koloniaalisen vallan heille määräämille paikoille.

Romaanissa päähenkilöinä ovat nuori valkoinen leski Elizabeth Larsson ja orjuudesta itsensä väkivalloin vapauttanut Adam Mansoor, mies joka on puoleksi hottentotti, puoleksi malaijalainen. Elizabethin ruotsalainen mies, Carl von Linnén opetuslapsi, on tapettu kesken kasvinkeruureissun ”hottentotti-Hollannissa” ja miehen vaatteisiin pukeutunut Adam tulee pelastamaan Elizabethin aikomuksenaan palauttaa tämän perheelleen Kapkaupunkiin. Erämaassa ja savannilla Adam ja Elizabeth eivät ole enää sovinnaisen yhteiskunnan sääntöjen piirissä, eikä Adam ole Elizabethin palvelija. Miehen ja naisen suhde kehittyy hitaasti erinäisten jännitteiden ja kahnauksien kautta, myös riippuvuussuhteesta, sillä molemmat  tietävät, etteivät selviydy seikkailustaan hengissä ilman toista. Adam tarvitsee Elizabethin perheen tunnustusta tyttären elämän pelastamisesta tullakseen taas yhteiskuntakelpoiseksi; keskenmenon saanut, fyysisesti hauras Elizabeth taas ei kykene ruokkimaan itseään ilman metsästäjäänsä. Liikuttavimmat hellyyden osoitukset ovat kohtauksia, joissa Adam ruokkii Elizabethia kuin pikkuvauvaa, pakottaen tätä syömään antiloopin lihaa tai keitettyä strutsin munaa suupala palalta. Vastalahjana Elizabeth kutsuu Adamia hänen oikealla nimellään Aob (jonka vain miehen äiti tietää) ja lääkitsee tämän haavoja keräämillään yrteillä.

Eroottinen kuvasto on harvinaisen herkkää ja kypsää, miehen ja naisen lihallinen yhteys vertautuu eeppiseen maisemaan ja säähän. Valkoiseksi buurinaiseksi Elizabeth on yllättävän uskalias seksuaalinen toimija, esimerkiksi tässä kuvataan hänen oman käden hurmioitaan luonnon keskellä ja seksuaalista vapautumista. Adam taas esitetään sensitiivisenä miehenä, jolle naisen nautinto on tärkeää. Vaikka tarinan puitteet ovat askeettiset, ja rakastavaisten kohtalo tuhoon tuomittu, Brink onnistuu kuvaamaan roturajoja uhmaavaa rakkautta omaperäisesti, kliseitä vältellen. Tässä ote tekstistä, joka paljastaa kirjan nimen etymologian, Elizabethin kertomana:

”Sinä olet minun kanssani. Minä sivelen sinua. Kuten niiden kallioiden keskellä siellä merellä; kuten sinä iltana kun sinä sanoit: minä haluan sinut alastomana. Tuokioksi vain. Ei koskaan enemmän kuin tuokioksi. Ehkä me emme kestäkään enempää kuin tuokion kerrallaan. Minä  muistan. Minä yritän jatkaa matkaa. Tämä kaamea avaruus meidän ympärillämme luo sen hiljaisuuden jossa niin harvoin, niin perin harvoin, minä uskallan tuntea sinut ja antaa sinun tuntea minut.” (278)

Se, että rodullisesti merkityn ”toisen” tunteminen on mahdollista edes hetken verran, on Elizabethille järisyttävä havainto ihmisyydestä. Pusikoissa ja hylätyissä hökkeleissä pakoileva pariskunta haaveilee yhteisistä lapsista, mutta kumpikin tietävät, ettei heidän yhteiselonsa olisi mahdollista eurojohtoisen ”sivilisaation” parissa omana elinaikanaan. Hottentottien parissa Elizabethiä kohdellaan kuin vertaista, mutta buurien pitämillä maatiloilla piru karkaa merrasta, jos kukaan arvaa pariskunnan suhteen laadun. Tuokio tuulessa kaikkien ihmisyhteisöjen ulkopuolella on heille suurempi täyttymys kuin mitä olisivat voineet kuvitella matkaan lähtiessään.

Ainoa asia, jota jäin tätä lukiessani mietiskelemään, on Brinkin käyttämä kieli, Adamin ja Elizabethin tavat puhutella toisiaan – sekin fakta, että heillä on tässä yhteinen kieli (ilmeisesti hollanti, tai joku afrikaansin esiaste) ja että he ymmärtävät toisiaan miltei saumattomasti. Olin lukevinani heidän keskusteluistaan modernin kuuloista ihmissuhdevääntöä. Erityisesti Adamin poliittinen tietoisuus  ja ironinen kielenkäyttö hämmentävät – tosin mikään ei estä kuvittelemasta, etteikö joku 1700-luvun kouluttamaton orja olisi osanut puhua näin elegantisti. Historiallisten anakronismien etsiminen täikammalla ei kuitenkaan tullut mieleen aistivoimaista kertomusta lukiessa. Brink on halunnut kirjoittaa tyylikkään, virtaviivaisen rakkaustarinan, jolla on taatusti ollut suuri relevanssi 1970-luvun kontekstissa apartheidia vastaan taistelevassa maassa – ja on edelleen. Itse lukisin tarinaa metaforana 300 vuoden mittaisista kärsimyksistä ja riistosta – jokainen vuosikymmen on tuottanut omat Adaminsa ja Elizabethinsa. Adameja ja Elizabethejä elää keskuudessamme edelleen.

Renaissance Concert, 22.2.2014, Tampere

Rakkaat blogini lukijat: olette lämpimästi tervetulleita kuuntelemaan hyvää afrikkalaista musiikkia ja tanssimaan Tullikamarin Klubille ensi viikon lauantaina 22.2. klo 21 alkaen.

Konsertin aloittaa senegalilaisvetoinen Mama Africa-tanssiryhmä, jonka jälkeen esiintyy illan pääartisti, zimbabwelainen Hilton Marowa Gondwana-bändinsä kanssa. Gondwana on kuin suurperhe, jonka muusikot tulevat jopa yhdeksästä eri maasta ja kolmelta mantereelta. Laulussa Hiltonia avustavat Kazumi Tanaka, Dineo Bodibe, Sofy Vastamaa ja Daddy Ous. Illan päättää DJ L-JahGun Selector illan teemaan sopivilla levyjameilla. Liput ovat 6 e.

Aiemmin päivällä kokoontuu samassa paikassa klo 13 uusi perustettava AFCA ry (Africa and Finland Cultural Association) ensimmäiseen vuosikokoukseensa. AFCA ry:n tarkoitus on edistää afrikkalaisten ja suomalaisten kulttuurivaihtoa ja tukea maahanmuuttajia taide- ja kulttuurisaroille integraatiossa. Tilaisuuteen on vapaa pääsy kaikille aiheesta kiinnostuneille, sillä yhdistys etsii uusia jäseniä.

Tampereella toimii jo monia afrikkalaisen tanssin, musiikin ja kulttuurivaihdon yhdistyksiä ja ryhmiä. Kuinka AFCA sitten erottautuu muista? Toimintamme keskiössä ovat ”uudemmat” kulttuurimuodot – emme opeta perinteistä tanssia tai rummutusta. Keskitymme modernimpaan musiikkiin ja sydäntämme lähellä ovat myös elokuvat, teatteri, kuvataiteet, muoti ja design. Pyrimme tuomaan yhteen afrikkalaisia maahanmuuttajia yli kulttuuri-, kieli-, kansallisten ja uskonnollisten rajojen. Yhdistyksemme piirissä toimii myös suomalaisia, muita eurooppalaisia ja aasialaisia kulttuureista kiinnostuneita ihmisiä. Tarkoituksenamme on järjestää keikkoja, konsertteja ja pienimuotoisia festivaaleja, tulevaisuudessa mahdollisesti myös keskustelutilaisuuksia, seminaareja ja taideworkshoppeja lapsille ja aikuisille.

Herrasväen hillitty aika

 

Anne Ollilan Aika ja elämä. Aikakäsitys 1800-luvun lopussa (SKS, 2000) on kiinnostava sukellus säätyläisyhteiskuntaan ja Pohjois-Karjalaan, Joensuun pieneen puutalokaupunkiin, jossa 1870-luvulta saakka vaikutti ruotsinkielinen Hällströmien lääkäriperhe. Isä Henrik toimi Joensuun piirinlääkärinä, tyttäret Julia, Emilia ja Hilja toimivat kansakoulun- ja soitonopettajina, ja koko perheen elämää sääteli tiukka viikkorytmi ja merkkipäivien odotus. Lauantai oli perheen siivous-, peseytymis- ja kirjeenkirjoituspäivä, jolloin saunan jälkeen kokoonnuttiin saliin vaihtamaan kuulumisia sukulaisten ja ystävien kanssa. Perhe ei ollut syvällisesti sitoutunut Karjalan maaperään, vaikka työskentelivät siellä vuosikymmeniä – heidän elämäntapaansa kuului matkustelu muualla Suomessa asuvien sukulaisten luo ja joskus ulkomaillekin. Hällströmit olivat keskimääräistä uskonnollisempi perhe, jonka tyttäret olivat niin vakavamielisiä, ettei kosijoita riittänyt ainakaan ovelle asti. Toisin sanoen tyttäret oli koulittu perusteellisesti kunnioittamaan sekä koulujärjestelmän aikaansaamaa päivärytmiä sekä hyvän naisen viikottaista huushollinpitoregiimiä.

Olen saattanut lueskella tätä teosta väitöskirjaa tehdessäni, sillä aihepiiri liippasi sitä läheltä. Ehkä pidin kuvausta jotenkin vaisuna tai epäpoliittisena  – itse olin kiinnostunut naisten poliittisen ajan käsityksistä ja suorasta poliittisesta toiminnasta Pakistanin valtiossa, jonka perustaminen oli täynnä poikkeustiloja ja poliittista väkivaltaa. Ollilan valitsema aika oli Suomessa rauhallisempaa kuin tulevat vuosikymmenet  – luulen, että esimerkiksi vuosina 1917-19 suomenruotsalaisilla neideilläkin oli muuta kirjoitettavaa toisilleen kuin kertomukset terveyskylvyistä ja puutarhanhoidosta. Tosin tässä tutkimuksessa ajanjakson valinta on perusteltua: Ollila etsii ajallista siirtymää kollektiivisesta yksilölliseen, uskonnollisesta maallistuneeseen maailmankuvaan.

Nyt vanhempana tutkimusjunasta pudonneena lukijana tämä teos antoi enemmän kuin tutkija-aikoina. Tässä oli kiinnostavia havaintoja ”herrasväkeen” kuulumisesta ja sen velvoitteista (esim. suhteessa palvelusväkeen), sen itsekäsityksestä ja itserepresentaatioista, tunteiden säätelystä, terveydenhoidosta ja matkustamisesta. Näkökulma keskittyy erityisesti vanhapiikaneiteihin Juliaan, Emiliaan ja Hiljaan (Hilja kuoli kolmikymppisenä tuberkuloosiin, neljäs sisko Elin jo nuorempana), joiden fyysinen reviiri tuntui tuon ajan naisnäkökulmasta keskivertoa laajemmalta. Heidän isänsä rahoitti avokätisesti neitien kylpyläreissuja siinä toivossa, että tytöt huvittelisivat koko rahan edestä (hoitojen ottaminen ei ollut matkojen keskiössä). Lomailu, lepääminen ja itsestä huolehtiminen – oman ajan ottaminen – kuului jo tuolloin Hellströmien maailmankuvaan. Olisiko isä toivonut, että tyttäret Imatran ja Lappeenrannan huvituksista löytäisivät sulhaset, kun Joensuussa ehdokkaita ei tuntunut olevan tarjolla? Miten näitä 1800-kylpyläreissujen kuvauksia voi rinnastaa kokemuksiimme 2010-luvun koko kansan vesipuistoista? Mitä voi sanoa Saimaan matkailun ”revivalista” 1800-luvun muistoihin nojautuneena?

Joku tytöistä pääsi myös matkustamaan Venäjälle, toiset opettajaseminaarin kanssa Norjaan ja ikävä kyllä Hiljan matkailu keskittyi Helsingin diakonissalaitokselle ja Hyvinkään parantolaan. Juna- ja laivamatkojen odottamisen stressi näkyy arkisissa aikakäsityksissä, erityisesti perheen isän työreissuilta kotiinpalun odotuksessa.

Kirjassa kaksi asiaa rasittivat: pitkät ruotsinkieliset lainaukset (sillä 1800-luvun suomenruotsi ei ole samaa kuin se kieli mitä osaan) ja yleisen maailmanhistorian pedagogiset osiot. Ajan filosofian käsittely on mielenkiintoista ja pohjustaa hyvin paikallistason analyysia. Mikrohistoriaksi tämä teos on yllättävän yleisellä tasolla kirjoitettu – jotenkin olisin odottanut teokselta enemmän ”ihon alle menemistä” ja spekulatiivistakin kirjoittamista – tutkijan itsensäkin likoon laittamista.

Aika ja elämä ei ole sukututkimusta, mutta minulle sukututkijana kirja avaa ikkunoita Itä-Suomen laajempiin luokka- ja säätysuhteisiin. Omien sukuhaarojeni neideistä on paljon vähemmän materiaalia jäljellä, mutta muutamat jäljellä olevat valokuvat ja anekdootit kertovat myös vastaavasta säädyllisyydestä ja liikkuvuudesta. Mistä sitten todella tietää, että oma suku on kuulunut varakkaaseen eliittiin? Väittäisin, että siitä, jos suvulla on edelleen arkisto täynnä kirjeenvaihtoa 1800-luvun puolelta. Tämä taitaa olla Suomessa todella harvinaista. Me muut suvuistamme kiinnostuneet saammekin sitten riemumielin kirjoittaa spekulatiivista fiktiota.

Kohti eheyttä yhdessä

Elizabeth Gilbertin Tahdonko? Kuinka päädyin naimisiin (Otava 2011) on jatko-osa bestsellerille Eat Pray Love, jossa masennusta sairastava vasta eronnut nainen etsii uutta onnea ruoan, matkustamisen, joogan ja meditaation  kautta Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa. Koska itsekin olen tuntenut vetoa (I-maihin: Irlanti, Intia, Italia ja Islanti), Gilbertin lähestymistapa tuntui minulle intiimin tutulta.  Vaikka Eat Pray Love tuntui paikoitellen höyhenenkeveältä hömpältä, muistan siitä yllättävän paljon ja koin teoksen omalla tavallaan voimaannuttavalta – näin olisin itsekin tehnyt lukuisten erojeni jälkeen, jos olisin ollut varakkaampi ja lapseton. Julia Robertsin tähdittämää leffaa en ole toistaiseksi nähnyt. Leffa on kuulemma huonompi kuin itse kirja.

Tahdonko? pyrkii olemaan tietokirja avioliiton historiasta, vaikka painopiste siinä onkin Gilbertin toisen avioliiton saagassa. Joitain Gilbertin tunnustuksellinen vuodatus voi ärsyttää, toisia ihastuttaa – itse jään lukijana näiden tuntemusten välimaastoon. Juoni lyhyesti: löydettyään Balilta elämänsä miehen, itseään 17 vuotta vanhemman brasilialaisen Felipen Elizabeth joutuu kinkkiseen tilanteeseen. USA:n maahanmuuttoviranomaiset eivät anna Felipen matkustaa maahan uudestaan aikoihin, ellei pariskunta suostu menemään naimisiin. Aviosäätyyn purjehdus ei kumpaakaan puoliskoa kiinnosta, mutta saadakseen yhteiselonsa järjestykseen prosessi on aloitettava. Papereiden kuntoon saaminen kestää pariskunnalla vuoden päivät, jonka aikana he jatkavat reppureissaamista Aasiassa. Reissaaminen alkaa kuitenkin käydä molempien hermoille, ja heidän suhdettaan ja stressinsietokykyään koetellaan, kun elämä alkaa muistuttaa ikuista elefanttisafaria. Naimisiin sitten mennään siviilivihkimyksellä muuttolaatikoiden keskellä, eikä se tunnu rakkaustarinan kliimaksilta, mutta pariskunta pääsee vihdoin asumaan pysyvästi samassa maassa saman katon alla. Enemmän kuin avio-onnesta tämä kirja kertookin globaalin politiikan aiheuttamista pakkoavioliitoista, välillisesti myös paperiavioliitoista. Ehkä se vastaa suorasukaisesti kysymykseen, miksi kevyet seurustelusuhteet kolmannesta maailmasta tulleiden kanssa ovat meille ensimmäisen maailman pulliaisille vaikeita, ellei mahdottomia. Joskus on vaan pakko mennä naimisiin, vaikkei halua.

Teoksen tutkimuksellinen puoli ei vakuuta, varsinkin historiallinen osuus vaikuttaa höttöiseltä. Gilbertin tutkimusmetodina on ollut tilata nettikaupan kautta muutama alan teos Balille, referoida niitä lyhyesti ja sitten haastatella muutamaa tyyppiä Vietnamissa ja Laosissa, omia sukulaisiaan ja kavereitaan. Kertomus vierailusta nuoren  lasta odottavan avioparin luo Laosin maaseudulla oli hellyyttävä, sillä haastattelun aikana Gilbert huomasi raskaana olevan 19-vuotiaana Noi-vaimon olevan ehkä ensimmäinen tapaamansa riemusta pursuava aviovaimo. Gilbert pyrkii hyvän antropologin lailla löytämään ihmiskunnan välisiä yhtäläisyyksiä sen sijaan, että eksotisoisi eroja, mutta matkakuvauksena Tahdonko? on laimeampi kuin Eat Pray Love. Siitä tykkäsin, ettei Gilbert tässäkään vello valkoise naisen taakan velvoittavissa syyllisyydentuskissa, vaan tutkii Kaakkois-Aasian naisten vaatimattomia oloja jalat maassa. Onnistuneen avioliiton reseptiä ei löydy mistään, mutta nyrkkisääntönä tuntuu olevan: niillä, jotka suhtautuvat koko instituution hieman skeptisesti, on paremmat mahdollisuudet pysyä naimisissa kuin niillä, joille itse hääpäivä merkitsee elämän täyttymystä. Tämän tiesin jo ennen lukemista. Mitä opin? Ehkä jotain myyvästä tyylistä. Jos kirjoittaa näin ja on verkostoitunut Yhdysvaltoihin päin, voi mahdollisesti elää parin kirjan rojalteilla loppuelämän.

Elizabeth Gilbert vaikuttaa yllättävän monipuoliselta kirjoittajalta, joka on kunnostautunut journalistina metroseksuaalisten miesten lehdissä, ”vakavan” proosan taitajana, chicklit– ja tietokirjailijana. Hänen uusin teoksensa, romaani The Signature of All Things (2013), kertoo 1800-luvun alun amerikkalaisen naisen kasvitieteilijän urasta ja eroottisesta kaipuusta. Ihan eri kaliiberin teos kuin nämä kaksi hömppäodysseiaa.  Teos on saanut loistavat arviot myös vakavissa kulttuurijulkaisuissa.

Anekdoottina kerron vielä, että reaalimaailmassa Gilbert pitää brasilialaisen ukkonsa kanssa Kaakkois-Aasian sisustustuotteita myyvää Two Buttons-liikettä  New Jerseyn Frenchtownissa (vinkkinä sinne päin matkustaville). Kaupan nimi juontaa juurensa Laosiin: siellä joku kylänmies oli tokaissut, että pariskunta on niin onnellinen, ettei tarvitse ylleen kuin kaksi nappia. Aika pitkälle he ovat päässeet näillä eväillä. Muuten tämä saaga kulkee imelyyden ja optimismin rajamailla.