Herrasväen hillitty aika

 

Ollila Aika ja elämäAnne Ollilan Aika ja elämä. Aikakäsitys 1800-luvun lopussa (SKS, 2000) on kiinnostava sukellus säätyläisyhteiskuntaan ja Pohjois-Karjalaan, Joensuun pieneen puutalokaupunkiin, jossa 1870-luvulta saakka vaikutti ruotsinkielinen Hällströmien lääkäriperhe. Isä Henrik toimi Joensuun piirinlääkärinä, tyttäret Julia, Emilia ja Hilja toimivat kansakoulun- ja soitonopettajina, ja koko perheen elämää sääteli tiukka viikkorytmi ja merkkipäivien odotus. Lauantai oli perheen siivous-, peseytymis- ja kirjeenkirjoituspäivä, jolloin saunan jälkeen kokoonnuttiin saliin vaihtamaan kuulumisia sukulaisten ja ystävien kanssa. Perhe ei ollut syvällisesti sitoutunut Karjalan maaperään, vaikka työskentelivät siellä vuosikymmeniä – heidän elämäntapaansa kuului matkustelu muualla Suomessa asuvien sukulaisten luo ja joskus ulkomaillekin. Hällströmit olivat keskimääräistä uskonnollisempi perhe, jonka tyttäret olivat niin vakavamielisiä, ettei kosijoita riittänyt ainakaan ovelle asti. Toisin sanoen tyttäret oli koulittu perusteellisesti kunnioittamaan sekä koulujärjestelmän aikaansaamaa päivärytmiä sekä hyvän naisen viikottaista huushollinpitoregiimiä.

Olen saattanut lueskella tätä teosta väitöskirjaa tehdessäni, sillä aihepiiri liippasi sitä läheltä. Ehkä pidin kuvausta jotenkin vaisuna tai epäpoliittisena  – itse olin kiinnostunut naisten poliittisen ajan käsityksistä ja suorasta poliittisesta toiminnasta Pakistanin valtiossa, jonka perustaminen oli täynnä poikkeustiloja ja poliittista väkivaltaa. Ollilan valitsema aika oli Suomessa rauhallisempaa kuin tulevat vuosikymmenet  – luulen, että esimerkiksi vuosina 1917-19 suomenruotsalaisilla neideilläkin oli muuta kirjoitettavaa toisilleen kuin kertomukset terveyskylvyistä ja puutarhanhoidosta. Tosin tässä tutkimuksessa ajanjakson valinta on perusteltua: Ollila etsii ajallista siirtymää kollektiivisesta yksilölliseen, uskonnollisesta maallistuneeseen maailmankuvaan.

Nyt vanhempana tutkimusjunasta pudonneena lukijana tämä teos antoi enemmän kuin tutkija-aikoina. Tässä oli kiinnostavia havaintoja ”herrasväkeen” kuulumisesta ja sen velvoitteista (esim. suhteessa palvelusväkeen), sen itsekäsityksestä ja itserepresentaatioista, tunteiden säätelystä, terveydenhoidosta ja matkustamisesta. Näkökulma keskittyy erityisesti vanhapiikaneiteihin Juliaan, Emiliaan ja Hiljaan (Hilja kuoli kolmikymppisenä tuberkuloosiin, neljäs sisko Elin jo nuorempana), joiden fyysinen reviiri tuntui tuon ajan naisnäkökulmasta keskivertoa laajemmalta. Heidän isänsä rahoitti avokätisesti neitien kylpyläreissuja siinä toivossa, että tytöt huvittelisivat koko rahan edestä (hoitojen ottaminen ei ollut matkojen keskiössä). Lomailu, lepääminen ja itsestä huolehtiminen – oman ajan ottaminen – kuului jo tuolloin Hellströmien maailmankuvaan. Olisiko isä toivonut, että tyttäret Imatran ja Lappeenrannan huvituksista löytäisivät sulhaset, kun Joensuussa ehdokkaita ei tuntunut olevan tarjolla? Miten näitä 1800-kylpyläreissujen kuvauksia voi rinnastaa kokemuksiimme 2010-luvun koko kansan vesipuistoista? Mitä voi sanoa Saimaan matkailun ”revivalista” 1800-luvun muistoihin nojautuneena?

Joku tytöistä pääsi myös matkustamaan Venäjälle, toiset opettajaseminaarin kanssa Norjaan ja ikävä kyllä Hiljan matkailu keskittyi Helsingin diakonissalaitokselle ja Hyvinkään parantolaan. Juna- ja laivamatkojen odottamisen stressi näkyy arkisissa aikakäsityksissä, erityisesti perheen isän työreissuilta kotiinpalun odotuksessa.

Kirjassa kaksi asiaa rasittivat: pitkät ruotsinkieliset lainaukset (sillä 1800-luvun suomenruotsi ei ole samaa kuin se kieli mitä osaan) ja yleisen maailmanhistorian pedagogiset osiot. Ajan filosofian käsittely on mielenkiintoista ja pohjustaa hyvin paikallistason analyysia. Mikrohistoriaksi tämä teos on yllättävän yleisellä tasolla kirjoitettu – jotenkin olisin odottanut teokselta enemmän ”ihon alle menemistä” ja spekulatiivistakin kirjoittamista – tutkijan itsensäkin likoon laittamista.

Aika ja elämä ei ole sukututkimusta, mutta minulle sukututkijana kirja avaa ikkunoita Itä-Suomen laajempiin luokka- ja säätysuhteisiin. Omien sukuhaarojeni neideistä on paljon vähemmän materiaalia jäljellä, mutta muutamat jäljellä olevat valokuvat ja anekdootit kertovat myös vastaavasta säädyllisyydestä ja liikkuvuudesta. Mistä sitten todella tietää, että oma suku on kuulunut varakkaaseen eliittiin? Väittäisin, että siitä, jos suvulla on edelleen arkisto täynnä kirjeenvaihtoa 1800-luvun puolelta. Tämä taitaa olla Suomessa todella harvinaista. Me muut suvuistamme kiinnostuneet saammekin sitten riemumielin kirjoittaa spekulatiivista fiktiota.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s