People ain’t no good

karkkipc3a4ivc3a4Markus Nummen Karkkipäivä (Otava, 2010) saapui luokseni elektronisessa muodossa neljän vuoden viiveellä. Kuulin jossain kirjallisuustapahtumassa kirjailijan itse lukevan otteita romaanistaan juuri sen ilmestyttyä, ja muistan jo silloin kiinnostuneeni sen kielestä enemmän kuin tematiikasta. Nummi on kuulunut kirjailijagalleriassani ”hankaliin” kertojiin, joiden teoksista en ole oikein saanut tolkkua –  hyllyssäni on ainakin Kadonnutta Pariisia, joka on jäänyt useamman kerran kesken.

Romaani on edelleen akuutisti ajankohtainen ja herättää varmasti vielä suurempia tunteita nyt kuin muutama vuosi sitten johtuen siitä, että yhteiskunnallinen keskustelu lastensuojelusta ja huostaanotoista on aktivoitunut viime vuosina. Arviota kirjoittaessani kuuntelen Nick Cave & The Bad Seedsiä, joiden kaikkien aikojen suosikkihittini on ”People Ain’t No Good”. Nummen kyydissä tuli kirottua ihmiskunnan mädännäisyyttä lukemattomia kertoja. Lukemisen ajankohtakin oli väärä: olen itse suht herkillä kaikkien syrjäytymistarinoiden suhteen juuri nyt, ja olen jopa kieltänyt itseltäni riipivimpien lapsuus- ja nuoruuskuvausten lukemisen toistaiseksi. Tämä oli melkein liikaa, mutta tekstin erinomaisuuden vuoksi kykenin lukemaan sen miltei yhdeltä istumalta.

Karkkipäivässä on kaksi kahdeksanvuotiasta lasta, Tomi ja Mirja, joista on tehty lastensuojeluilmoituksia, mutta anonyymissä urbaanissa viidakossa perheet ovat näkymättömiä, tavoittamattomia tai hankalasti lähestyttäviä. Tomi on keski-ikäisen kirjailija-Arin rinnalla toinen kertoja ja avainhenkilö, tosin hänen maailmoihin sisään pääsee vain pojan ”sisäisen puheen” kautta, mikä kuulostaa ikäisekseen alikehittyneeltä tai autistiselta. Nummi on piinallisen taitavasti kehittänyt äänen sellaiselle lapselle, jolle ei luultavasti ole koskaan luettu ääneen iltasatuja ja jolle ei muutenkaan ole puhuttu paljoa, enemmänkin huudettu. Vaikka Tomin alias Tok Kilmon sisäiset monologit ovat mystisen sekavia, ne samalla satuttavat. Tomin missio on pelastaa naapuritalossa asuva Mirja psykopaattisen äitinsä kynsistä. Tomi on ainoa ihminen maailmassa, joka tietää Mirjan alias prinsessa Mirabellan hädästä, mutta koska Tomi itse on heitteillejätetty tenava ja ulosannissaan varsin epäuskottava, pojan huolta ei kukaan ota vakavasti.

Ei kukaan paitsi Ari, jonka todistuslausuntoja Tomin tilanteesta sosiaalipäivystyksen viranomaiset eivät meinaa uskoa, vaan raporttiin kirjataan kirjailijalla olevan poikkeuksellisen vilkas mielikuvitus. Myös Arin hyväsydämisyys – silkka halu suojella tuntematonta lasta – tulkitaan epäilyttäväksi. Sosiaalityöntekijä-Katri ei voi olla epäilemättä pedofiliaa, vaikka Arilla itsellä onkin samanikäinen tytär ja hän on aikeissaan kovin rehellisen oloinen. Nummi rakentaa Katrista suht neutraalin ammattilaisen hahmon, joka tekee virka-aikanaan kaiken tehtävissä oltavan, mutta ei lain puitteissa kykene paljoon. Sosiaalipäivystyksen arkisesta työstä Nummi saa irti paljon, joten tämän karkkipäivän eteneminen on täynnä poikkeuksellisen kinkkisiä tilanteita.

Juonen ydin tapahtuu yhden vuorokauden sisällä, tosin tässä on takaumia ja tulevaisuuden visioita. Teos vaatii keskittynyttä lukutapaa, sillä sen eri tasojen välille ei ole rakennettu aasinsiltoja. Tomin lisäksi Mirjan äidin, Paulan, hajonneen mielen seuraaminen on henkisesti vaativaa työtä. Paulan hahmossa Nummi pääsee ehkä pahuuden ytimeen, vaikka eivät Tominkaan eronneet vanhemmat paljon sympatiapisteitä kerää. Paulan työuraa näpistelevänä kauppaketjun tilasuunnittelijana ja suklaa-addiktina on paikoitellen tuskallista seurata. Mielen hajoamisen loppumetreillä hänelle melkein tuntemattomat kaupan työntekijät alkavat huolestua lapsesta, jota kukaan heistä ei ole tavannut. Nummi seuraa tässä uskollisesti Tove Janssonin näkymättömän lapsen teemaa. Sekin, että Paulasta ei ole tehty alkoholistia tai narkkaria, vaan kunnianhimoinen, suklaapatukoita hamstraava siivoushullu, kaikessa toiminnassaan sosiaaliseen hyväksyntään pyrkivä hampaat irvessä pärjääjä, luo tarinaan yhteiskunnallista uskottavuutta. Tällä teoksella Nummi siis onnistuu näyttämään lastensuojelun kirjavan arjen ja monisyiset realiteetit. Ehdottomana plussana  ja pelastusrenkaana teoksessa toimivat nerokas juoni ja kielellinen virtuositeetti. Ilman näitä teos olisi saattanut lipsahtaa sosiaalipornon puolelle. Nyt sitä vaaraa ei ollut, vaan lukijaa vain ravisteltiin voimallisesti. Jos tämä teos saa ihmisiä suhtautumaan lastensuojeluun uudella tavalla, ja näkemään tarkemmin lähellä elävien lasten ja nuorten hätää, silloin se on myös saavuttanut taiteen ulkoisen tehtävänsä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s