Eriarvoinen kuolema

swarup-vikas-syyllisten-seurueVikas Swarup tunnetaan Slummien miljonääri-elokuvaan johtaneen Tyhjentävä vastaus-romaanin (engl. Q&A) kirjoittajana. Slummien miljonääri on yksi Intia-aiheisista lempielokuvistani, vaikka sen jokainen katselukerta onkin repäissyt jotain rikki minussa. Kirjana en ole kyseistä tarinaa nauttinut, vaikka suomennos makaakin hyllyssäni. Elokuvaelämys oli sen verran vahva, että se on riittänyt minulle.

Swarupin toinen romaani, Syyllisten seurue (2009), on murhamysteerio paremmassa A-luokassa. Siinä seurataan kuuden Vicky Rai-nimisen playboyn murhasta epäillyn henkilön elämää, motiiveja ja elämänfilosofiaa Delhin kaupungissa ja kaupunkia ympäröivän Uttar Pradeshin osavaltion ”maaseudulla”. Tämän lisäksi lukija kiertää kuuden epäillyn matkassa maan joka kolkassa ja Pakistanissa saakka.

Vicky Rai on Uttar Pradeshin sisäministerin hulivilipoika, joka on joutunut ikävään mediajulkisuuteen murhattuaan kännipäissään Ruby Gill-nimisen baaritytön tämän kieltäydyttyä myymästä hänelle alkoholia humalatilaan vedoten. Pojan isä on onnistunut suhteidensa kautta saamaan hänelle laillisen immuniteetin, mutta kansa on raivoissaan murhaajan kulkemisesta vapaalla jalalla. Ruby Gillin muistoksi on perustettu säätiö auttamaan vainajan perhettä ja muita oikeuden väärin kohtelemia. Koko kansakunta seuraa Vicky Rain oikeudenkäyntejä ja niiden jälkimaininkeja epäuskoisena. Rain perhettä vihataan niin massiivisesti, että se selviää hengissä vain erityiskoulutettujen vartijoiden suojeluksessa. Perheen sisälläkin on julmaa väkivaltaa, esimerkiksi sen äiti ja tytär on hiljennetty tappouhkauksin ja säännöllisten pahoinpitelyjen kautta. Ennen kaikkea Rain oikeudenkäynti kertoo kuitenkin Intian demokratian syvästä kriisistä: slummien asukkaat ja työtön korkeakoulutettu nuoriso ovat valmiita liittymään ääriliikkeisiin ja turvautumaan ääritekoihin nähdessään, kuinka valtio ei kykene takaamaan köyhille edes perusoikeuksia.

Swarup onnistuu ymppäämään yhteen teokseen lähestulkoon kaiken, mikä nyky-Intiassa mättää. Tässä käsitellään mm. korruptiota, järjestäytynyttä rikollisuutta, huumekauppaa, terrorismia, ympäristökatastofeja, etnisten vähemmistöjen sortoa, seksismiä, pornoteollisuutta, unohtamatta ihmisten vedätystä henkisyyden vaippaan käärittynä. Teoksessa ei ole lainkaan suvantokohtia enkä tainnut löytää siitä ainuttakaan onnellista hahmoa. Pessimismi jatkuu aina yllättävään loppuratkaisuun saakka. Intialle tai intialaisille ei anneta armoa.

Swarup on taitava, jopa koukuttava kertoja, joka yhdistää monia kertojatekniikkoja. Isoihin kihoihin tutustutaan lähinnä heidän puhelinkeskustelujensa kautta, kun taas marginaalisempiin hahmoihin tehdään lähempää tuttavuutta moninaisten ristivalotusten kautta. Kiinnostavin hahmo tässä oli Andamanin saarten tummahipiäinen alkuasukas Eketi, joka on matkustanut mantereelle vain hakeakseen takaisin hänen heimoltaan ryöstetyn shivaling-patsaan (kivisen fallossymbolin). Mantereella hän näkee suurempaa köyhyyttä ja kurjuutta kuin kotisaarellaan; jopa Andamanin linnut tekevät hänen mukaansa siistimpiä pesiä kuin Delhin slummien asukkaat. Valitettavasti hänetkin sotketaan Rain perheen tragediaan ja hän menettää turhaan henkensä tutkintavankeudessa syyttömänä veritekoihin. Eketi näyttää afrikkalaiselta kääpiöltä ja hänen fyysinen olemuksensa herättää valtaosassa intialaisissa raa’an rasistisia tunteita. Monet pitävät häntä nigerialaisena huumekauppiaana, joita heitäkin pyörii varsinkin isommissa kaupungeissa. Eketi nousee tarinan todelliseksi sijaiskärsijäksi, jonka kohtalon kautta intialaisia ravistellaan tutkimaan omia syviä ennakkoluulojaan.

Swarupin siviilielämän status, pitkä ura Intian ulkoministeriön palveluksessa diplomaattina ja korkeana virkamiehenä, tekee teoksesta entistä kiinnostavamman – osuuhan hänen pilkkansa osittain omaan nilkkaan. Tässä romaanissa kun ei tarjoilla lainkaan mausteista eksotiikkaa tai trooppisten tuulten hyväilyjä. Teoksen tyylissä on paljon yhteistä Aravind Adigan romaanien kanssa – molemmat kun pysyvät uskollisina köyhien ja syrjään sysättyjen asialle. Molemmat onnistuvat näyttämään Intian vähemmän idylliset, Photoshop-käsittelyä vältelleet kasvot ilman paatosta, muistaen samalla kaunokirjalliset tavoitteet ja arvot.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s