Aarteita Hämeenlinnan asemalta

Hämeenlinna asemaHämeenlinnan asemalla on lipputoimiston nurkassa uusi asemakirjasto, valkoinen kirjavitriini, joka toimii ”vie mennessäs, tuo tullessas”-periaatteella. Viime viikonlopun reissulla meillä oli odotusaikaa molempiin suuntiin tällä viehättävällä pikkuasemalla, ja erityisesti takaisin tullessa tutustuin asemakirjaston antiin.

Vitriinistä lähtivät mukaan seuraavat teokset:

*Sophocles: The Three Theban Plays. (Kun olen jo perinpohjin työstänyt Oidipus-näytelmän afrikkalaista versiota, voisi olla ajankohtaista lukea se alkuperäinenkin, vaikka sitten englanniksi.)

*André Brink: Tuokio tuulessa. (Tämä kiinnosti aarteista eniten, aloin lukea tätä jo asemahallissa ja arvio on tulossa pian.)

*Elizabeth Gilbert: Tahdonko? (Omaelämäkerrallinen tietokirja avioliitosta. Ei olisi kiinnostanut, ellen olisi lukenut aiempaa Eat Pray Love-bestselleriä.)

*Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad. (Tartun Joenpelto-haasteeseen ehkä kerran viidessä vuodessa. Joenpellon maisemat eivät ole kaukana Hämeenlinnasta, joten jotain paikallista makua tältäkin reissulta tuli mukaan.)

Hämeenlinnan aseman reittaisin viimeaikaisten kokemusten perusteella Suomen stressivapaimmaksi asemaksi. Istuimme hetken asemaravintolassakin, jossa oli mukavan rosoinen, vanhan ajan tunnelma (lue: paikallisilla deekuilla oli kantapöydät, ja niistä asiakkaita häädettiin ulos tiiviiseen tahtiin). Kuitenkaan tämä ei häirinnyt pienessä mittakaavassa, vaan muistutti asemien iänikuisesta tehtävästä toimia ihmisyyden keräyslaatikkona. Sekin oli positiivista, että asema oli viikonloppuna auki – tätä ei pidä ottaa annettuna pienillä paikkakunnilla tänä päivänä. Vaikka Hämeenlinna on pieni, sen sijainti ruuhka-Suomen sylissä tekee kaupungista elinvoimaisen.

Hämeenlinna vanha asemaHämeenlinna oli ensimmäinen kaupunki, johon rautatie vedettiin Helsingistä v. 1862. Ensimmäinen asemarakennus oli nykyistä hulppeampi, sen piirsi Carl Albert Edelfelt, Albertin isä. Edelfelt otti asemarakennuksien suunnittelussa vaikutteita sen ajan saksalaisista ja sveitsiläisistä asemista. Niistä on edelleen tallella mm. Tikkurilan vanha asemarakennus Vantaalla. Hämeenlinnan vanha asema tuhoutui sisällissodan aikana saksalaisen tykin osuessa punaisten räjähdevaunuun. Uudessa v. 1921 valmistuneessa Thure Hellströmin piirtämässä rakennuksessa on pyritty käytännönläheisempään tyyliin. Jostain syystä itselleni tulee rakennuksesta mieleen Britannia ja lukuisat reissut pienille paikkakunnille, joiden nimiä tuskin enää muistan. Punatiiliestetiikka, kansanomaisuus, pubilounaat ja kidney pien lievä pissanhaju. Nämä saavat minussa aikaan kotoisan olon.

Suomen kaksi karmeinta rautatieasemaa ovat Turku ja Pieksämäki, joiden välillä en osaa valita jumboasemaa. Mukavimpia ovat Hämeenlinna ja Jyväskylä. Ehkä vielä reissuillani löydän todellisen sydämeni steissin, mutta Tampere se ei tule olemaan nykyisessä eikä todennäköisesti tulevassakaan muodossa.

 

 

Juppikauden kaunosielut

Kähkönen kuu taskussaEnnen viime viikkoa en tiennyt, että Kähkösen Sirpa on debytoinut nuortenkirjailijana 90-luvulla. Sain käsiini hänen esikoisromaaninsa Kuu taskussa (Otava 1991), joka on selvästi suunnattu yläaste-ja lukioikäisille, mutta sopi myös loistavasti viiveellä tuon ajan lapselle nelikymppisenä.

Romaanin päähenkilö on Martin, 15-vuotias ysiluokkalainen poika Helsingistä, joka haaveilee balettitanssijan urasta maailmalla. Martinin isä on säveltäjä ja äitipuoli kuvataiteilija; kulttuurikodissa on totuttu sen jäsenten pitkiin ulkomaanmatkoihin, apurahahakuihin ja henkeviin keskusteluihin viinilasin äärellä. Ylemmän keskiluokan hillittyä charmia lisää 80-luvun nousukauden henki, jolloin kaikki ovet tuntuivat olevan avoinna ainakin oikeisiin piireihin kuuluville. Martinillekin, joka ei ole rakkaussotkujensa vuoksi jaksanut hakea lukioon, töölöläinen isoisä alkaa järjestää lukiopaikkaa jälkijunassa suhteidensa avulla. Martinin ja hänen perheensä arkiset koordinaatit ovat kieltämättä elitistisiä. Tässä käydään bilettämässä yliopiston vuosijuhlissa frakki päällä, puhutaan syvällisiä lasikuisteilla ja hyvin hoidetuissa puutarhoissa, käydään kävelyretkillä hautausmailla ja käyttäydytään keskivertoa paremmin vanhempien ihmisten seurassa. Martin edustaa hyvin aikaansa, mutta on samalla syväänluotaava ja sympaattinen hahmo. Hän kärsii koulukaveriensa homofobisista kommenteista liittyen tanssiharrastukseen ja kokee ehkä muita enemmänkin painetta suoriutua naisten iskijänä todistaakseen olevansa hetero. Perheessään hän on rakastettu luottohenkilö, joka joutuu usein vahtimaan pieniä sisaruksiaan. Perheen arjen kuvaus on monisyistä ja herkullista, eikä isän ja pojan suhteesta loppupeleissä puutu dramatiikkaa.

Kuu taskussa on yllättäväkin teos, sillä se ei anna yhtään vinkkiä kirjailijan tulevaisuuden teemoista. Yhteiskuntakritiikkiä ja poliittista analyysia tässä on vain hintsusti rivien välissä, kun taas hänen myöhemmät aikuisten kirjansa ovat politiikkaa pullollaan. Nuorten kirjaksi tämä on poikkeuksellisen kypsä ja erikoinenkin helmi. Martin vetää tässä ensikännejä, rakastuu itseään reippaasti vanhempaan opiskelijanaiseen, menettää neitsyytensä äitipuolensa kaverin kanssa ja toilailee muutenkin esimerkillisesti, mutta samalla hänestä piirtyy herkkä ja moniuloitteinen portretti. En tiedä, kuinka moni 90-luvun koulupoika on uskaltanut näin erikoiseen teokseen tarttua, mutta mielestäni se ei ole leimallisesti suunnattu kummallekaan sukupuolelle. Sukupuolesta ja maskuliinisuuden eri variaatioista Kähkönen keskustelee rakentavasti ja sallivasti. Jotenkin tuntuu, että nuorisokulttuurissamme on 80-luvun jälkeen tapahtunut monia takaiskuja tässä suhteessa. Valitettavasti pelkään, että teinipoika, joka pukeutuu renessanssikukkakuvioiseen silkkipaitaan koulussa tänä päivänä saa kärsiä kiusaamisesta enemmän kuin 80-luvulla. Harvoin innostun muodin kuvauksesta kirjallisuudessa, mutta tässä pukeudutaan päheisiin kledjuihin.

Teos aiheuttaa minussa flashbackin kultaiseen nuoruuteeni. 80-luvun nuorilla on ehkä saattanut olla enemmän pelivaraa vapaa-ajan viettonsa suhteen kuin nykyään. 15-vuotiaiden bileet tuntuvat tässä melko villeiltä, samoin alaikäisten seikkailut ravintolamaailmassa. Tässä soitetaankin romanttisesti kolikkopuhelimista, eikä äideillä ja isillä ole muuta mahdollisuutta kuin toivoa, että jälkikasvu kömpii aamuun mennessä kotiin. Nykyään kännyt toimivat sekä vapauden että kontrollin välineinä. Oma juniorini täyttää pian 15 vuotta, eikä hän voi unelmoidakaan rokkikeikoista K18-klubeilla.  Itse voisin jokusen klubikeikan sallia (jos yhteys nuoreen olisi illan aikana päällä), mutta valitettavasti holhoava yhteiskuntamme kyylää ikärajoja kuin piru raamattua. Mielestäni musiikin kuuntelu sisätiloissa on aina rakentavampaa kuin pussikaljan tuhoaminen pakkasessa.

Teos johti minut kuuntelemaan YouTubesta Franz Schubertin Winterreise-laulukokoelman dresdeniläisen baritoni Olaf Bärin tulkitsemana, ja innostuin kuulemastani niin, että saatan ladata lisääkin tämän mystisen baritonin levytyksiä. Schuberthan oli oman aikansa rocktähti ja populaari muusikko, nuorison suosikki ja laulutekniikan uudistaja. Tapauksessani kyseessä oli todellinen poistuma musiikilliselta mukavuusalueelta. Kiitän Sirpa Kähköstä tästä musiikkihistoriallisesta johdannosta, joka ei tuntunut snobahtavalta, vaan kirjan kontekstiin uskottavalta ja luontevalta.