Ihmiselämän kauhein skenario?

Poikani KevinMinulle on suositeltu Lioner Shriverin Poikani Kevin  (2003)- teosta jo vuosia, mutta tuntien sen rankan tematiikan en ole toistaiseksi siihen kyennyt. Leffaakaan en ole nähnyt, mutta nyt hankin romaanin luettavaksi pieninä paloina.

Eva Khatchadourian on kokenut äitinä kauheimman, mitä kuvitella saattaa: hänen poikansa Kevin on koulusurmaaja. Eva on eronnut miehestää Franklinistä hirmutyön jälkeen, sillä ei liitto voinut kestää järkyttävää tragediaa. Perhe on menettänyt talonsa maksaakseen asianajajien kustannukset ja korvaukset surmattujen vanhemmille; mitään avioliitosta tai perheestä ei ole jäljellä. Entinen uraohjus Eva asuu kämäisessä vuokrahuoneistossa, työskentelee hanttihommissa matkatoimistossa ja vierailee poikansa luona nuorisovankilassa kahden viikon välein. Vierailut ovat karuja: yleensä Kevin hyvästelee äitinsä kyynisin vihanpurkauksin tai täysin välinpitämättömänä. Selviytyäkseen kriisistään Eva kuitenkin kirjoittaa kirjeitä ex-miehelleen, joissa hän paljastaa heikkoutensa ja epäonnistumisen kokemuksensa Kevinin äitinä.

Teoksessa on vielä loppua kohti paljon yllätyksiä, ja masentavasta tematiikasta huolimatta sen kieli ja analyyttinen ote amerikkalaiseen yhteiskuntaan pitävät lukijaa otteessaan. Evan ja Franklinin perhe elää täydellisessä yltäkylläisyydessä ja huolimatta Kevinin flegmaattisesta ja ilkeämielisestä persoonasta he harjoittavat curling-vanhemmuuttaan tunnollisesti. Tässä on teräviä havaintoja lasten hankinnan motiiveista, avioliiton mekanismeista ja äärimmäisen stressin kanssa elämisestä. Eva kokee syyllisyyttä siitä, ettei kyennyt sydämestään kokemaan puhdasta rakkauden tunnetta poikaansa kohtaan, mutta ei suostu selittämään sillä koulusurmia. Hän ei myöskään selitä Kevinin hirmutekoja masennuslääkkeiden ottamisella – jotain mihin Kevin itse pyysi lääkäriltä reseptiä hieman ennen tekojen suunnittelun alkamista. Kautta romaanin Shriver ravistelee lukijaansa kysymyksellä: voiko joku lapsi olla jo syntymästään saakka jos ei kauttaaltaan paha, niin ainakin ”menetetty” tapaus? Löytyykö kaikkeen pahuuteen helppoa selitysmallia ja syy-seuraussuhteita?

Nautin romaanissa Evan työmatkojen kuvauksesta, hänhän on matkaoppaiden kirjoittaja, joka on rikastunut ”Pikkurahalla”-oppaillaan. Eva on lykännyt lapsentekoa lähes nelikymppiseksi, koska ei ole halunnut luopua matkailijan elämäntavastaan. Hän on raskauteensa asti saanut käsittämätöntä nautintoa vertaillessaan Skotlannin retkeilymajojen vedenkeitto-ominaisuuksia. Koen suurta läheisyyttä päähenkilön työminän kanssa, vaikka en ole itse matkaoppaita kirjoittanutkaan. Eva on kyyninen kulttuurisnobi, jolle perusamerikkalaisten nousukasmaiset tavat (tila-autot, rahalla ja kalliilla tutkinnoilla leveily) ovat välillä sietämättömiä niellä. Hänen puheensa on täynnä Euroopan kielistä lainattuja sanoja ja kassinsa täynnä mitä eksoottisempia tuliaisia. Usein hän on kuitenkin sokea omalle snobismilleen, ja ainoa, joka voi häntä ravistella on Kevin.

Toinen kiinnostava yksityiskohta on Evan armenialainen tausta ja Kevinin tapa rinnastaa koulusurmat armenialaisten kokemaan kansanmurhaan. Evan armenialainen äiti ei Kevinin hirmuteoista kaadu, sillä hänen suvussaan on ollut tapana puhua teurastuksista vuolassanaisesti. Armenialaisia ei kuitenkaan Yhdysvalloissa yhdistetä automaattisesti rikollisuuteen, vaan suuri osa heistä on kokenut sosiaalisen nousun. Nuorisovankilan käytävällä Eva loistaa keskiluokkaisella pidättyväisyydellään, kun taas afroamerikkalaiset äidit ovat tottuneet ottamaan käynnit lunkisti ja jakavat toisilleen sisarellisia neuvoja ja huolenpitoa.

Muuten en nauttinut romaanista pätkääkään. Luin sen herkässä mielentilassa ja pakotin itseni sen loppuun, vaikka olisin hyvin voinut siirtää lukuprojektia hamaan tulevaisuuteen. Perheen arjen seuraaminen oli piinallista ja asioiden eskaloituminen kammottavien pikku ”tapausten” kautta (joita Kevin järjesti ikätovereilleen, aikuisille ja jopa pikkusiskolleen) aiheutti melkein fyysistä pahoinvointia. Luulen, että se on ollut kirjailijan tarkoitus. Näin tästä painajaisia eikä romaanin sisältö tule jättämään minua rauhaan ihan heti.

Yhteiskunnallisesti kirja avaa keskustelua koulusurmista ansiokkaasti. Koska teos on kirjoitettu ennen Suomen koulusurmia ja siinä esitetään ilmiö jonkinlaisena epidemiana, joka levisi Yhdysvalloissa 90-luvun loppupuolelta, se herättää kysymään kysymyksiä erityisvaikeiden nuorten diagnosoinnista ja paikasta yhteiskunnassa. Se ei anna minkäänlaista reseptiä tai toimintamallia koulusurmien estämiseksi, mutta kuvaa ansiokkaasti sellaisen yhteiskunnan tilaa, jossa massamurhaaminen on mahdollista. Hyvän kirjallisuuden tavoin se auttaa lukijaan etsimään omia kysymyksiä vanhemmuudesta, psyykkisestä hyvin- ja pahoinvoinnista ja ongelmanuorten auttamisesta.

Viimeaikaisista lukemistani kirjoista Poikani Kevinin hengenheimolainen oli A.M. Homesin May We Be Forgiven (2013), joka myös käsitteli henkirikoksia ja yhden perheen tragediaa yhtä yhteiskuntakriittisesti, mutta hieman armollisemmin ja humoristisemmin. Kaiken tyyppisille kirjoille on oma lukijakuntansa, mutta Poikani Keviniin tutustujilta vaaditaan poikkeuksellisen vahvaa mieltä. Ei siis sovi nynnyille eikä runotytöille tai -pojille.

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s