Naurujoogaa bensiksellä

Millman warriorDan Millman (s. 1946) on Suomessa heikosti tunnettu henkisen kasvun opettaja ja kirjailija, jonka esikoisteokseen Way of the Peaceful Warrior (1980) sain tutustua oikeaan aikaan. Juuri nyt kaipasin jotain korkealentoista henkistä tekstiä – tai Putouksen Heikkis-Jamoa lainaten, inspiroivaa pellekoulutusta pärnulaiseen tyyliin. Juuri nyt en kaipaa tekstejä, joissa massamurhataan, koulukiusataan, viillellään, sekaannutaan alaikäisiin tai suoritetaan armomurha syöttämällä huumattua Jacky-vanukasta dementoituneelle puolisolle. Nimim. Lionel Shriverin Poikani Keviniä ja Riikka Pulkkisen Rajan tv-dramatisointia edelleen kelaava. Nyt kaipaan kirjoja, jotka eivät revi sielua rikki, vaan ruokkivat sitä.

Teos on kirjoitettu romaanin muotoon, mutta päähenkilö on parikymppinen Dan, jonka elämän koordinaatit muistuttavat läheisesti Millmanin omia. Dan on parikymppinen opiskelija Berkeleyn yliopistossa 60-luvulla, jolle elämä hymyilee ulkoisesti. Hän on menestynyt voimistelija, joka on erikoistunut akrobatiaan – treenit vievät leijonanosan hänen ajastaan. Koska hänestä kirjoitetaan lehdissä, naisiakin pyörii nurkissa. Tenteistäkin hän selviää kohtuullisesti, ottaen huomioon kuinka vähän hän voi akateemisiin opintoihin panostaa.

Eräänä yönä hän herää painajaiseen viikatemiehestä ja on niin nälkäinen, että lähtee etsimään murkinaa yön yli auki olevalta bensa-asemalta. Bensiksellä häntä palvelee valkohapsinen mies japanilaisissa sandaaleissa – sama mies, joka esiintyi hänen painajaisessaan pelastajana. Dan päätyy bensiksen kodinomaisiin sosiaalisiin tiloihin surrealistiseen paikkaan ja aikaan, jossa hänet initioidaan soturiopiskelijaksi. Opinnot eivät kuitenkaan suju mutkattomasti, vaan Dan sortuu joka askeleella jackass-temppuihin, jotka muistuttavat hänen luonteensa ja elämänsä sovinnaisuudesta ja tavanomaisuudesta.

Koska opettaja ei koskaan esittäydy Danille reaalimaailman henkilönä, jolla on historia, hän alkaa kutsua tätä Socratesiksi, mutta välillä mies kulkee myös Marilynin lempinimellä (viitaten tämän blondiin kuontaloon). Sokraattista dialogia teos onkin pullollaan. Socrates kulkee Danin rinnalla läpi urheilu-uran kohokohdat opettaen tälle meditatiivista keskittymistä ja itsensä ylittämistä. Voitoista huolimatta Danin elämä tuntuu ulkokohtaiselta. Hän valmistuu ajallaan, menee naimisiin, itkee häissään tyhjyyttään, alkaa henkivakuutuskauppiaaksi ja saa lapsen tietoisena edessä siintävästä erosta ja henkisestä uupumuksesta.

Tarinan yksityiskohdat tuntuvat hämmentävän moderneilta suomalaisesta perspektiivistä: tässä kokataan tofua, ylistetään raakaruoan paremmuutta, harrastetaan detox-kuureja ja nauretaan henkisen kasvun tuotteistamiselle, korneille teepaidoille ja muille oheistuotteille, jotka syntyvät ”minän” parantamisen teollisuudessa. Dan kokee välillä sosiaalista eristäytymistä luovuttuaan alkoholista ja roskaruoasta, ja seksistä pidättäytyminen aiheuttaa omia komplikaatioitaan. Tässä ei pyritä absolutismiin millään elämän saralla, mutta etsitään balanssia nautintojen ja niistä luopumisen väliltä.

Tämä oli yksi selväpäisimmistä ja hauskimmista henkisen kasvun oppaista, joita olen koskaan lukenut. Tässä on zenbuddhalaisia pohjamutia, mutta mihinkään uskontoon tai opinkappaleeseen ei takerruta. Ei tässä naurujoogasta puhuta, mutta erityisesti kuvaukset bensa-aseman yövuoroista naurattivat minua kaikessa absurdiudessaan. Bensiskohtauksissa oli kökköä yliluonnollisuutta, joka muistuttaa c-luokan tieteisleffoista. Kirjasta onkin tehty elokuva, mutta en tiedä haluanko nähdä sitä. En siis ollut vaikuttunut tarinan visuaalisista efekteistä, vaan pikemminkin kertojan äänestä.

Vertaan teosta automaattisesti Paulo Coelhon Alkemistiin, jossa vastaavanlaista matkaa tehdään länsimaiden näkökulmasta eksoottisemmissa puitteissa. Tässä pysytään enimmäkseen Kaliforniassa – vasta loppumetreillä rauhallinen soturi lähtee matkalle maailman ympäri löytäen lopulta totuutensa Sierra Nevadan vuoristossa. Millman ei keskity eksoottisten maisemien kuvaukseen, vaan puhtaasti sisäiseen matkaan. Silti hihkuin onnesta siinä vaiheessa, kun päähenkilö Dan istui Cascaisin kalastajakylän rannalla Portugalissa pohtimassa matkansa viimeistä siirtoa. Samainen kylä on vaikuttanut minuun henkisesti niin syvältä, että olisin valmis muuttamaan sinne pysyvästi.

Alkemisti teki minuun vaikutuksen alle kolmikymppisenä, mutta kyynisenä nelikymppisenä luultavasti en saisi siitä uudestaan vastaavia kicksejä. Millmanin teoksessa on sopivaa kyseenalaistamista ja itseironiaa elämää enemmänkin nähneille ja maailmantuskissa marinoituneelle; ehkä Coelho on kaunokirjallisesti taitavampi kertoja, mutta Rauhallisen soturin tie tuntui pyyteettömämmältä narratiivilta.

Globaalia tätimagneetti Paulo Coelhoa en voi suositella nuorisolle, varsinkaan nuorille miehille, mutta Millmanin teos voisi upota sellaiseenkin poikaan, joka ei normaalisti lue kirjoja, saati henkisen kasvun oppaita. Ehkä tämä selittää teoksen suosion – sillä on potentiaalia puhutella epätodennäköisiä yleisöjä.

PS: Millmanilta näyttää tulleen myös yksi suomennettu teos: Kaksitoista porttia eheään elämään (WSOY, 2000).

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s