Jokamiehen oma Afrikka

Bellow in Africa

Nobelisti Saul Bellow (1915-2005) on minulle tuttu kirjailija lähinnä englantilaisen filologian opinnoista, jolloin pidin häntä elämänfilosofisesti anteliaana, mutta silti kuivana kertojana. Sattuipa sitten niin, että toinen lukemani Bellow’n teos, Sadekuningas (Henderson the Rain King, 1958), vei minut mukanaan Itä-Afrikkaan keskelle sadetansseja ja initiaatioriittejä, jotka pursusivat elämäniloa ja lihallisuutta. Jos tätä teosta vertaa esim. tänne jonkin aikaa sitten arvioimaani Hemingwayn Afrikan vihreisiin kunnaisiin, kyseessä on monisyinen ja deskriptiivinen aistillinen ilotulitus. Teos ei kuitenkaan imaissut minua mukanaan yhdeltä istumalta, vaan luin sitä pieninä paloina nelisen kuukautta. (Minulla on siis käynnissä Keltainen kirjasto-projekti. Haluaisin myös hyllyyni yhden puhtaan Keltainen kirjasto-rivin, sillä Penguinin oransseja teoksia taitaa olla jo hyllyllinen.)

Henderson on keski-ikäinen romuluinen, lievästi alkoholisoitunut hahmo, perintörikas vapaaherra, joka on toista kertaa naimisissa. Molempien vaimojen kanssa on ollut omat vääntönsä, mutta toista vaimoa Lilyä hän rakastaa aidosti. Tästä huolimatta hänellä on tapana uhkailla perhettään itsemurhalla. Eräänä päivänä hänen sisällään alkaa soida mantra tahdon tahdon tahdon, jota seuratessaan hän päätyy Afrikkaan. Pian hän karkaa länsimaisesta seurueestaan ja palkkaa palvelijakseen arnew-heimoon kuuluvan Romilayun. Tyypillisen kehitysromaanin kaavan mukaan Henderson pakotetaan kohtaamaan omat henkiset lukkonsa ja onnellisuuden esteet.

Arnewien parissa Henderson pyrkii levittämään länsimaista rationaalisuutta epäonnistuen katastrofaalisesti. Heimon ainoaan sadevesisäiliöön on pesiytynyt sammakkojen yhdyskunta, ja arnewit pitävät vettä käyttökelvottomana, kirottuna. Heimo mieluummin kärsii nälänhädästä ja antaa karjansa kuolla kuivuuteen kuin käyttäisi saastunutta vettä. Pettyneenä Henderson pyytää palvelijaansa kuljettamaan hänet eteenpäin toisenlaisen porukan luo, ja hän päätyy wariri-heimon hoviin kunniavieraaksi kuningas Dahfulle. Dahfu on eksentrinen tapaus, joka elää kesytetyn naarasleijona Attin kanssa uskoen, että leijonat ovat hänen omien edesmenneiden sukulaistensa reinkarnaatioita. Dahfu haastaa Hendersonin syvällisiin keskusteluihin elämästä ja ihmiskunnan yhteneväisyydestä ja eroista; samalla hän kertoo menneisyydestään lääketieteen opiskelijana Syyriassa. Kenian viidakoista Henderson löytää kumman kansainvälisiä maailmanmiehiä, jotka puhuvat monia kieliä ja osaavat kyseenalaista länsimaisten ylemmyydentuntoa. Mies myös initioidaan sadekuninkaaksi, mutta Dahfun menehdyttyä hänen on paettava waririen parista sillä uhalla, että hänet, valkoinen mies, kruunattaisiin uudeksi kuninkaaksi.

Bellow kirjoittaa heimojen traditioista uskottavasti, ehkä siksikin, että nuorena miehenä hän opiskeli antropologiaa, mutta myös siksi, että Hemingwayn tavoin hän matkaili leijonanpyydystyssafareilla. Tässä ei kuitenkaan keskitytä simban ampumiseen, vaan Henderson joutuu kirjaimelliseen leijonaterapiaan kuninkaan ohjauksessa. Hän joutuu imitoimaan  leijonan liikkeitä ja karjuntaa harjoituksissa, joiden Dahfu uskoo olevan miehen parhaaksi. Dahfun heimostakin suuri osa pelkää kuninkaan harjoittamaa magiaa, jopa kuninkaan äiti käy varoittamassa Hendersonia poikansa puuhailuista.

Ehkä teoksen filosofinen anti jokseenkin peittyi hyperaktiivisen kohkaamisen alle, mutta romaanista jäi käteen yksi sitaatti, jonka nerokkuutta olen ihaillut:

“I am a true adorer of life, and if I can’t reach as high as the face of it, I plant my kiss somewhere lower down. Those who understand will require no further explanation.”

Impulsiivinen ja hedonistinen Henderson siis oppii Afrikassa tyytymään vähän vähempään ja viivyttämään tarpeidensa tyydytystä. Kiinnostava anekdootti kirjan kustannuksessa oli, että jo ennen romaanin julkistamista Bellow varoitti lukijoitaan lukemasta teosta liian symbolisella tasolla ja kehotti heitä keskittymään enemmän juoneen ja itse seikkailuun. Tämä lienee viisasta, sillä teos pursuaa symboliikkaa joka sivulla ja kaikista nurkista. Olisin siis nauttinut tästä enemmän, jos tässä olisi ollut puolet vähemmän kamaa.

Matkailusta kiinnostuneena sytyin Bellow’n matkassa eniten Lamun kaupungista, joka sijaitsee saarella Kenian itärannikolla ja on nykyään UNESCO:n maailmanperintökohde. Lamu on samantyyppinen arabialaisvaikutteinen maustesaari kuin Tansanian puolinen Sansibar, mutta lähempänä mannerta ja siksi helpomman matkan päässä. Kenian peräkylien miehille Lamu on kirjassa sivistyksen huipentuma ja shangri-la, jossa he ovat käyneet oppimassa maailman kieliä ja oppimassa ”tavoille”. Lamun kasvatit puhuvat tässä englannin, ranskan ja portugalin sekakieltä, muistelevat kahviloita, musiikkia ja tyttöjä kaiholla nauttien keikaroinnista.

Henderson siis luo oman Afrikkansa päänsä sisälle ja afrikkalaiset luovat Pariisinsa Lamulle. Afrikkaan liittyviä kliseitä ja myyttejä Bellow uusintaa siinä missä murtaakin. Lukijalta odotetaan joustavaa mieltä eikä liian poliittisen korrektia lukutapaa.

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s