Dadaa ahtaanpaikankammosta

Järvelä Lentäjän poikaKun muu kansakunta kirkastaa ikkunoitaan kevätauringon säteiden läpipääsyä silmällä pitäen, meillä Casa Hallilassa on aloitettu vasta kirjakasojen tuuletuksella. Pölyrättikin on päässyt viuhumaan, mikä on harvinaista – yleensä siirtelen pölyisiä teoksia kasoista ja hyllyistä toiseen.

Hyllyjä harventaessa haasteenani on saada loppuun muutama keskeneräinen teos. Toissa yönä luin loppuun Jari Järvelän varsin surrealistisen romaanin Lentäjän poika (WSOY, 1999), jonka ensimmäisistä 50 sivusta en ollut tajunnut edes alkeellista juonta. Teos oli kuitenkin aikanaan Finlandia-ehdokkaana, joten sen on pitänyt olla kriitikkojen suosiossa.

Päähenkilö Karri Leivo on muovialan pk-yrityksessä markkinointipuolella toimitusjohtajan keskittyessä kreaamiseen. Yritys on tehnyt kymmeniätuhansia valuvirheisiä muovitulppia, jotka ovat aiheuttaneet vesivahinkoja rakennuksiin ympäri maata. Velkojat ovat firman niskassa, eräät ovat päättäneet ottaa oikeuden omiin käsiinsä tappamalla pomo-Andersin ja hävittämällä ruumiin teolliseen altaaseen. He tekevät kuitenkin virheen unohtamalla tärkeän avaimen ruumiin housuntaskuun. Ahtaan paikan kammosta kärsivä Karri pakotetaan sukeltamaan avain, minkä hän tekee, mutta nielaisee sen veden pinnalle päästyään. Karri suljetaan kesämökin komeroon siihen asti, että tämä paskantaa avaimen ulos.

Romaanissa on erikoinen rakenne: alkuosa on pelkkää dialogia ja actionia, täynnä takaumia Karrin lapsuuteen lentäjän poikana. Karrin isä on ammatiltaan maisemakuvaaja, joka ottaa kuvansa pienkoneesta. Lukijan korvissa alkaa tietty soida Edu Kettusen imelähkö biisi, jota Järvelä tässä uudelleentulkitsee rankalla kädellä. Karrin lapsuuteen kun ei ole kuulunut syvällistä isä-poika-bondingia, vaan lähinnä satunnaisia ryyppyreissuja isän kuvaajakavereiden luo. Oudoin hahmo on hyönteiskuvaaja Tanska, joka on asettunut asumaan hylättyyn mielisairaalaan ja pitää siellä galleriaa, jonne kukaan ei tietään löydä. Karrin lapsuuden muistelmat ja koko miehen motiivit vaikuttavat toimintakuvauksen aikana autistisilta siihen pisteeseen saakka, että on vaikea kuvitella häntä yhteiskunnan täysvaltaisena jäsenenä. Vasta loppuosioissa tutustumme hänen työuraansa ja perheeseensä ja saamme tietää, että hän on tunnollinen perheenisä, joka pitää eniten sellaisissa automarketeissa käynnistä, joissa soi musiikki. Panttivankina ollessaankin hän tylsistyttää kaappaajiaan tarinoimalla ulkomaan perhelomistaan, joihin edelleen miehen mukaan on mahdollisuus, kun lapsia on vasta yksi.

Karrin introverttia luonnetta selvittää vielä loppuratkaisun kliimaksi. Päästyään karkuun vainoajiltaan hän päätyy pakoon lapsuudesta tuttuun hylättyyn mielisairaalaan, jossa Tanska-valokuvaajan perimmäinen huijaus paljastuu – mies on vuosikymmenet retostellut tekotaiteellisilla hyönteiskuvillaan, jotka paljastuvatkin lähiotoksiksi äijän omista varpaista. Karrin on nieltävä pettymyksensä, jotta voisi löytää motiivin jatkaa elämäänsä ja pelastaa perheensä. Hylkytalossa hän setvii elämänsä solmuja kokoamalla 1500-palaista palapeliä ja karrimaiseen tapaan hän on eniten huolissaan siitä, löytyisikö seuraavana päivänä lähipitäjän paperikaupasta palapeliliimaa aikaansaannoksen ikuistamiseksi.

Tässä kruisaillaan itärajan pinnassa mitä kämäisemmillä huoltoasemilla. Voimme paikantaa Karrin asuinpaikaksi jonkun taajaman Kymenlaaksossa tai Etelä-Karjalassa, mutta tarina ei ole kiinnittynyt mihinkään paikkaan. Itäsuomalaisilla etnisillä erityispiirteillä Järvelä ei paisuttele, vaan tarinan fokus on Karri-nimisen omituisen yksilön kriisinhallinnassa.

Tämä on vasta toinen Järvelän teos, jonka olen saanut loppuun. Järvelä on monipuolinen kertoja, joka on saanut aikaan pientä ja suurta, tiivistä ja laveaa. Lentäjän poika oli rakenteellisesti ja juonellisesti hankalampi pähkinä purtavaksi kuin Zombie (myös arvioitu tässä blogissa), mutta päähenkilöissä oli kieltämättä jotain samaa – nurkkakuntaisuus, turvallisuuden tavoittelu ja kiinnostus detaljeihin, joita valtaosa väestä pitäisi epäolennaisina. Pidin tästä jälkijättöisesti enemmän kuin luennan aikana, johtuen ehkä siitä, että jouduin työstämään juonta enemmän kuin keskivertoromaanissa. Romaanissa oli paljon ellipsejä ja hiljaisuuksia, joiden läpi oli kuikuiltava ja salakuunneltava.

Suomalaisen yhteiskunnan ja pienen veronmaksajan päänsisäisten pakkomielteiden paljastajana Järvelä on ilmiömäinen. Karri Leivossa oli tahatonta komiikkaa liikuttavuuteen saakka, joten en pitäisi hänen kohelluksiaan parodiana. Näitä haudanvakavia tyyppejä, joilla lapsuudentraumat ovat jääneet niin häiritsevinä päälle, etteivät he tunnu saavan otetta elämästään, tunnen itsekin pilvin pimein. Johtuuko sitten aikamiehen huolestuminen palapeliliiman saatavuudesta hyvinvointivaltion pullamössössä kasvamisesta vaiko syvemmistä historiallisista rakenteista, siinä meille tuhannen taalan kysymys.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s