Nuorennusleikkaus

TheBlackAlbumTänään kirja-arviovaihde on jäänyt pahasti päälle. Kolmantena päivityksenä kerron nuoruuteni hittikirjasta, josta en aio luopua, vaikka hyllyjä radikaalisti karsinkin.

Hanif Kureishin ensimmäiset romaanit Esikaupunkien Buddha (1990)  ja Musta albumi (2005) olivat minulle keskisuomalaisen peräkylän kasvatille elämänpoliittisesti tärkeitä kasvukertomuksia, vaikka en vielä siinä vaiheessa ollut syvällisessä mielessä kiinnostunut Pakistanista ja pakistanilaisista. Ne edustivat minulle aikanaan sitä Britanniaa, jossa olisin itsekin halunnut elää ja vaikuttaa – monikulttuurista, moniarvoista, poliittisesti aktiivista ja anteeksipyytämättömän hedonistista.

Mustan albumin muistan jostain syystä paremmin kuin Esikaupunkien Buddhan. Sen maailmaan paluu oli kuin pikavisiitti vanhan bestiksen luo, joka ei ole muuttunut pätkääkään kahdessakymmenessä vuodessa. Olen tainnut lukea teoksen jo ainakin kolme kertaa. Miehen teoksista olen lukenut kaiken fiktion paitsi uusimman tänä vuonna ilmestyneen romaanin The Last Word, leffoista nähnyt useamman ja hänen isästä kirjoitettu muistelmateos My Ear at His Heart kosketti myös. Taidan siis olla vannoutunut fani. Brittikirjojen kokoelmassani vain Kureishi, Zadie Smith ja Monica Ali ovat saaneet samanmoisen kulttistatuksen (ne näyttävät olevan ainoita teoksia, joista en halua luopua). Miksi näin?

Musta albumi on loistava ajankuva, yhteiskunnallinen läpileikkaus ajasta, jolloin Britannia ja muukin läntinen Eurooppa kävi läpi jonkinasteista poliittista loppuunpalamista, visioiden ja vaihtoehtojen vähiin käymistä. Siinä ruoditaan säälimättömästi thatcherismin perintöä, joka ulotti lonkeronsa myös maahanmuuttajien varakkaampaan siipeen ja liberaalin vasemmiston sekoilua uudessa maailmassa, jossa heillä ei ollut enää mitään, mihin uskoa paitsi viina, huumeet ja seksi. Shahid-kertojan rinnalla toiseksi päähenkilöksi nousee radikaali keski-ikäinen collegelehtori Deedee Osgoode, jolla on tapana kierrättää pakistanilaisia ja karibialaisia opiskelijapoikia rakastajinaan. Deedee on naimisissa kollegansa professori Brownlow’n kanssa, joka on menettänyt puhekykynsä kommunismin romahtamisen aattona ja vastaa kysymyksiin piinallisesti änkyttäen. Pariskunta on eron partaalla ja jakavat ison omakotitalonsa opiskelijavuokralaisten kanssa – heidän on mahdotonta siirtyä eteenpäin opiskelijaelämästä ja siihen liittyvistä vapauden symboleista. Deedee on omistautunut opettaja, joka valmistelee luentojaan James Baldwinista tai afrokaribialaisesta muodista tunnollisesti, mutta todellista nautintoa hän saa nuorison palvonnasta. Muistan nuorempana pitäneeni häntä korruptoituneisuuden huipentumana, mutta nyt vanhempana (ja samantyyppisistä aiheista kiinnostuneena) hän saa minulta enemmän sympatiapisteitä.

Tässä vanhemman opettajan ja nuoremman opiskelijan suhdetta kuvataan aistillisesti, turhia moralisoimatta. Shahid on aidosti kiinnostunut opettajastaan, joka on ikäisekseen vetävä ja henkisesti ikinuori. Hän ei pyöri Deedeen kanssa parempien arvosanojen tai materiaalisen hyvän toivossa, vaan kokeillakseen oman seksuaalisuutensa rajoja. Kumpikin pariskunnasta tietää, että suhde kestää vain niin kauan, kun molemmilla on hauskaa. Tällainen hedonistinen no strings attached-järjestely on isompi pala purtavaksi lähipiirille.

Teokseen palatessani en enää ole huikean vaikuttunut etnisten ja uskonnollisten yksityiskohtien kuvaamisesta, jotka 90-luvulla olivat ehkä keskeisin kimmoke lukea Kureishia. Vuonna 1995 Kureishi lähestyy islamilaisten nuorisoliikkeiden todellisuutta jonkinlaisena näkijänä ja edelläkävijänä, mutta loppujen lopuksi ei sukella ”fundamentalistien” maailmaan kovinkaan syvällisesti. Mustan albumin tapahtumien keskiössä on munakoiso, jonka lihassa eräs radikaali muslimiryhmä näkee viestin Salman Rushdien tappamisen välttämättömyydestä. Pakistanilaistaustainen Shahid flirttailee ryhmän yhteisöllisten toimintaperiaatteiden kanssa ja päätyy pahamaineiseen lähiöön vahtimaan rasismista kärsivää perhettä ja pyhää munakoisoa. Lähiössä hän kuitenkin kaipaa rakastajaansa, joka on vakavamielisten muslimiopiskelijoiden suosikki-inhokki.

Edelleen olen vaikuttunut Kureishin luontevasta intertekstuaalisuudesta suhteessa ”mustan” (lue: ei-eurooppalaisen) Britannian historiaan. Kureishia lukiessa kun tulee kerrattua yleistietojaan muustakin aasialaisesta ja afroamerikkalaisesta kirjallisuudesta ja musiikista. Zadie Smith vie tämän intertekstuaalisuuden taiteen vielä korkeammalle tasolle, mutta Kureishi tekee sen ehkä kansantajuisemmin ja jouhevammin.

Mustassa albumissa käytetään tolkuton määrä huumeita ja juodaan sivistyneemmin viiniä. Shahidin huumesekoilut ovat rajuja, eikä Kureishi ainakaan romantisoi huumekaupan maailmaa. Kai huumekuvauksetkin kiehtoivat aikanaan peräkylän tyttöä ja satunnaista Britannian-matkailijaa (Britannia ja Irlanti ovat matkailuhistoriassani olleet maita, joissa huumeiden käyttö on näkynyt arjessa eniten). Tässä kuljetaan ekstaasin ja muiden rave-huumeiden ensimmäisen aallon harjalla, aikana, jolloin noista aineista oli vielä hyvin rajallisesti tietoa. Oikeastaan olen ylpeä siitä, että nämä kaunokirjalliset tripit riittivät noina aikoina, jolloin mahdollisuuksia reaalimaailman kokeiluihin tuli eteen useammin kuin nykyään.

Kaikkea ei tarvitse kokeilla kotona. Eikä kaikkia kirjoja lueta siksi, että niistä ammennettaisiin reseptejä kotikäyttöön.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s