Joulukakun parasta ennen-päiväys

Ishiguro 2Kazuo Ishiguron romaaneista hyllyssäni pisimpään vanunut An Artist of the Floating World (Faber&Faber, 1986) oli alun perin syy, miksi en syttynyt kirjailijan muullekaan tuotannolle. Olen hankkinut sen v. 1996 matkalla Japaniin Heathrow’n lentokentällä. Matka oli sen verran antoisa, ettei hidastempoiselle taideromaanille jäänyt aikaa. Kirjan kuluneisuudesta päättelen, että olen aloittanut sitä useamman kerran, mutta muutamaa sivua pidemmälle en ole koskaan päässyt.

Elegantti, tunnelmallinen, viipyilevä. Näin kuvaisin lukukokemusta, joka helpottui Ishiguron vetävämmän esikoisromaanin imussa. Molemmat romaanit kertovat samasta ajasta, sodanjälkeisestä uudelleenrakennuksesta, mutta eri perspektiiveistä.

Kertoja on eläkkeelle jäänyt taidemaalari, leskimies Masuji Ono, jonka päivät täyttyvät nuoremman tyttären naittamishuolista ja oman uran uudelleenarvioinnista. Nuorena Masuji-sensei oli ”kelluvan maailman taiteilija” eli dekadentista baarielämästä kipinöitä saava nautiskelija, mutta jossain vaiheessa kurtisaanien hiuslaitteiden maalaaminen alkoi kyllästyttää häntä. Masuji Ono on myös ollut ennen II maailmansotaa mukana kyseenalaisissa äärioikeistolaisissa piireissä, ollut mukana suunnittelemassa suur-Japani-henkisiä propagandajulisteita ja toiminut jopa Kulttuuriministeriön ”isänmaallisen” taiteen tarkastajana. Vanhoilla päivillään hän häpeää aiempaansa, jossa oli kuitenkin mukana hyvässä uskossa, kansakunnan parhaaksi. Tyyppinä taiteilija on konservatiivinen, riskejä välttelevä ja perhekeskeinen. Nämä piirteet ovat taanneet hänelle kohtuullisen menestyksen ja kunnianarvoisia palkintoja – tarpeeksi rahaa, joilla turvata perheelle mukava, huoleton keskiluokkainen elintaso.

Kiinnostavin ulottuvuus tässäkin romaanissa liittyi sukupuolipolitiikkaan. Hyvänä isänä herra Ono ei pysty täysin rentoutumaan ennen kuin molemmat tyttäret on naitettu kunnollisille miehille. Kuopus Norikon naimakaupat keskeytti sota, ja nyt 26-vuotiaana hänellä alkaa olla kiire löytää sopiva ehdokas. Japanissa on länsimaailmaa myötäilevä vertaus naisen iästä: nainen on kuin joulukakku, joka on parhaimmillaan 24-26-vuotiaana. Tämän jälkeen häntä pidetään ylikypsänä tapauksena ja avioliittoneuvottelut vaikeutuvat. Feministillä tukka nousee pystyyn moisesta sovinismista, eikä Ishigurokaan Onon perhettä aivan helpolla päästä ruotiessaan naimakauppoihin liittyviä rituaaleja. Puhtaasti järjestetyistä avioliitoista ei tässä kuitenkaan ole kyse, vaan yhteisymmärryksellä tehdyistä hienovaraisista tunnusteluista. Naima- ja talokauppoja verrataan tässä osuvasti toisiinsa, ja Japanissa molemmissa on perinteisesti ollut enemmän kyse kunniasta ja hyvän maineen edistämisestä kuin puhtaasti taloudellisista intresseistä.

Pidin enemmän Silmissä siintävien vuorten transkulttuurisesta naisnäkökulmasta, mutta tässä oli huikeita analyyseja japanilaisten baarikulttuurista ja kaupunkien mielihyvävyöhykkeistä, joilla taiteilijat viettävät usein pidemmän ajan elämästään kuin muut ammattiryhmät. Biletyskohtaukset ovat nykypäivän näkökulmasta kesyjä, mutta saken juomisen filosofiaa esitellään monessa kohtaa. Kahdeksanvuotiaalle tyttärenpojalleen isoisä-Masuji olisi ollut tarjoilemassa sakea aterioilla kuin aikamiehelle, mutta perheen naisväki torpedoi hänen aikeensa. Isoisän ja lapsen keskustelut ja kaupunkiretket ovat myös herkullisia.

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s