Panopticon ja yövartijavaltio

BanksyJari Järvelän uusin dekkari Tyttö ja pommi (Crime Time, 2014) saapui luokseni ElisaKirjojen tarjouksena kirjablogisteille. Samalla blogisteja pyydettiin tarjoamaan lukijoilleen ilmainen Antti Tuomisen rikosnovelli osoitteesta: https://kirja.elisa.fi/ekirja/keikka-11-juntunen. Novellia pääsee lukemaan koodilla MAALISKUU 30.4. saakka. Mainonta sopii huonosti tämän antikapitalistisen teoksen henkeen, mutta ehkä saattaa tuoda muutaman lukijan lisää.

Kongolais-kotkalainen pomminheittäjätyttö tunnetaan graffaripiireissä nimeltä Metro, harva muistaa tytön oikeaa nimeä, Mariaa. Metro asuu alivuokralaisena poikakaverinsa Rustin (alias Markus) kanssa osoitteessa, jonne kukaan heidän lähipiiristään ei löydä. Pariskunnan posti menee poste restanteen ja molemmat käyttävät prepaid-liittymiä. Metron äiti asuu tyttärestään muutaman korttelin päässä, mutta äidilleen Metro valehtelee asuvansa Kouvolassa ja työskentelevän kenkäkaupan myyjänä. Kongolainen isä on lähtenyt maasta tytön ollessa viisivuotias (rasismia pakoon) ja hänen tiedetään asuvan tätä nykyä Berliinissä. Metron ja kumppanien taiteilussa tulee muttia matkaan, kun paikallinen vartijaliike tekee diilin VR:n kanssa ”töhrijien” kiinnisaamiseksi.

Järvelä kuvaa sairasta maailmaa, jossa firmat rahastavat nuorilla kapinallisilla – tarkoituksena ei ole suinkaan saada telkien taakse kaikkia, sillä silloin vartijoilta loppuisi työt. Huomiota kiinnitetään myös valvontakameroiden ylivaltaan kaupunkitiloissamme.  Lainvalvonnan korostaminen, sen osittainen yksityistäminen ja valtion muiden roolien kaventaminen johtaa loppupeleissä amerikkalaisten äärioikeistolaisten valtio-oppineiden  (Ayn Rand, Robert Nozick) kuvaamaan ”yövartijavaltioon”, jossa yksilön on selvittävä omin avuin lähestulkoon kaikesta. Vaikka ei tässä poliisinkaan toimia hehkuteta, Järvelä osoittaa riipivästi, millaista jälkeä saadaan aikaan, kun heikosti motivoituneet koulupudokkaat pannaan päävastuuseen arkisesta yhteiskuntajärjestyksestä. Eikä tämä ole tulevaisuusdystopiaa, vaan arkisinta suomalaista arkea.

Teoksessa liikutaan Kotkassa, kaupungissa, jossa en ole koskaan käynyt ja johon oli hauska tutustua tälläkin tavalla. Toisin kuin aiemmissa lukemissani Järvelän teoksissa, tässä paikoilla on selkeät nimet ja ihmisillä tarkat osoitteet. Dekkarimaailmassa onkin ollut muodikasta omistaa kirjoja ja kirjasarjoja tietyille kaupungeille. Koska olen aiemmin lukenut vain Markku Ropposen Jyväskylästä ja Seppo Jokisen Tampereesta (kaupungeista, jotka tunnen kuin omat taskuni), pidin loikkausta maan kaakkoisosaan tervetulleena vaihteluna.

Järvelä kertoo tuoreessa haastattelussa saaneensa inspiraatiota tekstilleen Naomi Kleinin analyyseista tuhokapitalismista. Analogia on osuva, vaikka suoraa vertailupintaa ei Suomen ja Irakin olojen välillä löydykään. Itse en tiedä, kuinka omakohtaisesti ns. tavallisen kansan täytyy vartijoiden toimiin tutustua ennen kuin se herää kyseenalaistamaan feikkejä turvallisuuden tunteita kaupunkikuvassamme. Itse koen vartijan läsnäolon turvallisena vain silloin, kun myyjä tekee yksinäistä työvuoroa syrjäisessä Siwassa. Keskellä päivää isoissa ostoskeskuksissa vartijat ovat enimmäkseen juoppojen paimenia. Ja kun vartijaliike ei luultavasti rikastu penkeille sammuneilla, täytyy keksiä rahakkaampia kohteita, kuten nuoret graffititaiteilijat.

Vaihtoehtonuorison maailman kartoittajana Järvelä onnistuu ilmiömäisesti. Dekkarissa rakentuu kiinnostava polarisaatio elämäntapataiteilijoiden ja perinteisiin perhearvoihin uskovan ”tavisnuorison” välillä. Toinen kertoja kun on nuori perheenisä Jere, joka on onnistunut vartijana hankkimaan perheelleen asuntolainan omakotitaloon. Jere ei haaveile sananvapaudesta tai matkoista kuvaamaan Tsernobylin tuhoja – hänelle riittää haave trampoliinin ostosta takapihalle. Kuitenkin kohdatessaan epäreilua kohtelua pomoltaan ja työpariltaan hän kokee vieraantumista työstään ja firman arvoista. Jopa työtä vieroksuvat graffarit tuntuvat läheisemmiltä kuin pomo, joka teeskentelee juottavansa alaiselleen 5000 euron konjakkia tutkien tämän ilmeitä.

Teos on raikas ja vetävä, poliittisesti kantaaottava, mutta ei suinkaan yksioikoisesti yhtä kantaa puolustava. Sympatiapisteitä nuoret taiteilijat saavat, mutta väkivaltaista vastarintaa ei suoraan oikeuteta. Jotenkin kuvauksesta tuli mieleen myös Tampereen kiakkovieraiden tempaus, vaikka Järvelä on ehkä saanut tekstinsä valmiiksi ennen tätä. Ylipäänsä teos herättää kysymyksiä äärioikeiston ja -vasemmiston eroista ja yhtäläisyyksistä ja nuorison itseilmaisun kapenevista tiloista.  Järvelä iskee dekkarillaan akuutin ajankohtaiseen hermoon. Uskon teoksen saavan muitakin lukijoita kuin paatuneita dekkarin ystäviä.

Teoksessa oli muutamia loogisia virheitä, jotka huolellinen kustannustoimittaja olisi korjannut käden käänteessä, mutta joille kirjailija itse saattaa olla käsikirjoituksen jättämisvaiheessa sokea. Esimerkiksi kahdesta leiristä, Rotista ja Bakteereista, puhuttiin ristiin ja ainakin yhden henkilön nimi vaihtui kesken tarinan. Mistä tämä sitten kertoo – kustannusmaailman kiireistä, työvoimapulasta vai tee-se-itse -hengestä? Allekirjoittanut ainakin ilmoittautuisi ensi kättelyssä oikolukijaksi kohtuullisella palkalla, mutta työtarjoukseni taitaa mennä kuuroille korville.

Advertisements

2 kommenttia artikkeliin ”Panopticon ja yövartijavaltio

  1. Hei ja kiitos tosi paneutuneesta arviostasi! Niin kuin blogissani arvelit, olet tosiaan ihan ensimmäisiä, jotka ovat kerenneet kommentoimaan Tyttöä ja pommia, se kun on ollut paperikirjana vasta tämän viikon alussa saatavilla. Tarkkoja hyviä huomioita, erityisen iloinen olen siitä että kirjan tarina ja sen henkilöt vetivät mukanaan.

    Yhteiskunnallisuus tuntuu luonnostaan uppoavan helpommin dekkariin/jännäriin kuin ns. taideromaaniin, jossa siinä on herkemmin tendenssimäisyyden ja ”paasaamisen” vaara. Ilman edellistä romaaniani Parempaa maailmaa en olisi ollut valmis astumaan niin isolla harppauksella nyky-yhteiskunnan kääntöpuolien ja valtapelien kuvaukseen. Graffiti tarjoaa aihepiirinä myös tähän ihan loistavan mahdollisuuden.

    Värikkäin terveisin, Jari

  2. Kiitos Jari, mikään ei elävöitä kirjablogin meininkiä niin kuin kirjailijan puumerkki sivustolla. Tunnen paasaamisen vaaran kuin omat taskuni; yli 15 vuotta yhteiskuntatieteilijänä on jäädyttänyt muuten lupaavat fiktion alkuni – selityksen maku, liiallinen taustoittaminen, jaarittelu, yhtäällä/toisaalla-kielen uppiniskainen käyttö jne. Tyttö ja pommi onnistuu olemaan akuutin yhteiskunnallinen ilman paperinmakua. Parempi maailma tuntui minusta ensi lukemalta vaikealta, mutta palaan siihen novellikokoelmasi Château Inkeroinen jälkeen uusin silmin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s