Goottitytön sukutarina

Eileen Chang (1920-1995) oli kansallismielinen kiinalainen kirjailija, joka tunnetaan mm. kommunisminvastaisen propagandakirjallisuuden luomisesta Yhdysvaltain hallituksen rahoittamana. Chang tunnetaan myös ”uuden naiseuden” ja naisen seksuaalisuuden vapaamielisenä kuvaajana; jälkijättöisestä näkökulmasta voisi väittää, että hänellä oli naisen vapautumiseen liittyviä feministisiä intressejä. Chang eli traagisen, myrskyisän elämän, jota varjostivat hänen lapsuudessa ja nuoruudessa kokemansa hylkäämisen ja väkivallan kokemukset. Hän kuoli yksin sydänkohtaukseen asunnossaan Los Angelesissa erakoituneena ja unohdettuna; vasta hänen kuoltuaan teoksia on alettu kääntää englanniksi ja tulkita syvällisemmin kansainvälisesti.

Hankin Changin lapsuudesta kertovan puolielämäkerrallisen romaanin The Fall of the Pagoda (1968/2010) konferenssireissulla Hong Kongissa. Teos oli juuri tullut uunista englanninnoksena ja kustantajat mainostivat sitä ylpeästi konferenssin kirjamyyntipisteessä. Sen sävyt ja tunnelmat herättivät kiinnostukseni jo ylimalkaisen selailun perusteella, mutta olen tuolloin nähtävästi saanut luettua vain johdannon.

Toisin kuin tuo uudempi kiinalainen chicklit, jota lueskelin viime viikolla, Changin perhedraama ei ole mikään kevyt hedonistinen ilottelu. Tässä esitetään shanghailainen dysfunktionaalinen perhe 1930-luvulla kaikessa komeudessaan ja kauheudessaan maailmantuskaisen goottitytön näkökulmasta (uskallan käyttää sanaa ”gootti”, sillä teoksen johdannon kirjoittaja, kirjallisuuden profesori Der-Wei Wang nimesi tyylilajin gotiikaksi). Vaikka rahalla saa ja hevosella pääsee, tässä oikeastaan kenelläkään päähenkilöllä ei ole edellytyksiä onnellisuuteen. Länttä imitoidaan kritiikittömästi, mutta samalla perhe on ankkuroitunut ”vanhan maailman” aatelisiin arvoihin, jotka eivät Kiinan tasavallassa ennen kommunismiakaan enää toimi käypänä valuuttana. Toisin sanoen, perhe on sekaisin, ja kaikista sekopäisimpiä ovat päähenkilön vanhemmat Elm Brook ja Dew.

Päähenkilö Luten kujanjuoksu alkaa n. 13-vuotiaana, kun oopiumiriippuvainen isä ottaa toisen vaimon äidin erottua hänestä mahtipontisesti. Isällä on tietysti tapana pitää sarjaa jalkavaimoja, jotka lapset tuntevat numeroilla. Numero Seiska oli paljon sympaattisempi tapaus kun ”paha äitipuoli”, jonka vaikutuksesta Lute päätyy lopulta vangituksi omaan kotiinsa. Lapsen näkökulma tuntuu autenttiselta, ei liian sentimentaaliselta, vaan asioiden tilaa monisyisesti zoomaavalta. Onni onnettomuudessa on, että perheellä on lukuisia hyväsydämisiä palvelijoita, jotka hoitavat vanhempien roolin ja jakavat lapsille sympatiaa hankalissakin tilanteissa.

Palvelijoiden syntyperään, kansankulttuuriin ja elinoloihin Chang perehtyy myös syvällisesti. Siksi teosta voi lukea rikkaana etnografiana kiinalaisesta muuttuvasta kulttuurista ja dialogista maaseudun ja kaupungin välillä. Changin poliittinen taustakaan ei ainakaan tässä teoksessa esittäydy kovin oikeistolaisena tai kapitalistisena, vaan rivien välistä löytyy välillä kipakkaakin kritiikkiä Shanghain yläluokan dekadentista tilasta.

Oopiumin poltosta ja siihen liittyvistä merkityksistä opin myös paljon. Kiinassa oli kehittynyt sofistikoitunut salonkikulttuuri tämän kovan huumeen ympärille niin, että rikkailla perheillä oli erityinen oopiumisohva ja perheen omia huumediilereitä kutsuttiin oopiumikokeiksi. Lapsena Lute yrittää varastaa isänsä roskiksesta kauniita ampulleja uudelleenkäytettäviksi nukkekodin lamppuina, mutta onneksi neuvokas palvelija pelastaa lapsen satuttamasta tai huumaamasta itseään.

Koska Chang on taitava kirjailija, hän on onnistunut keittämään varsin skandaalinkäryisistä aineista kulttuurisesti rikkaan ja analyyttisen romaanin. Huonomman kirjoittajan käsissä tästä olisi tullut halpaa sosiaalipornoa, mutta Chang onnistuu rikkomaan monia yhteiskuntansa kirjoittamattomia tabuja ja tuomaan erilaisten ihmisten arvot ja näkemykset ristivalotukseen. The Fall of the Pagoda olikin tästä viimeaikaisesta Kiina-Japani-kirjaseikkailustani toistaiseksi yllättävin ja opettavaisin teos. Lukisin Changilta mielelläni myös aikuisen naisen elämästä kertovia teoksia; erityisesti v. 1979 julkaistu pienoisromaani Lust, Caution kiinnostaa jo nimen perusteella ja myös Ang Leen siitä vuonna 2007 tehty filmatisointi.

 

Hyväuskoisuuden ylistys

Japanilainen Shusaku Endo oli minulle uppo-outo kertoja, vaikka Verraton hölmö (1959, suom. 1983) onkin odottanut lukijaansa hyllyssäni vuosikaudet. Endoa on kutsuttu Japanin Graham Greeneksi, ehkä johtuen siitä, että molemmat ovat kiinnostuneet moraalisista pohdinnoista, seikkailuista ja roomalaiskatolisesta uskosta. Kristitty Endo vietti nuorena pitkiä aikoja Ranskassa, mikä näkyy myös tämän romaanin aihevalinnassa. Kerronnan tempokaan ei ole tyypillisen japanilaisen viipyilevää tai luonnon ihmeiden ympärillä hiljentyvää, vaan dynaamisen toiminnallista.

Turhaa vetää liian pitkällisiä johtopäätöksiä japanilaisen ja eurooppalaisen kerronnan eroista, kun japanilaisen kirjallisuuden otokseni on kuitenkin edelleen vaatimaton. Mutta japanilaisissa romaaneissa minua enimmäkseen viehättää joko hidas kontemplatiivisuus tai monikerroksinen postmoderni intertekstuaalisuus. Verraton hölmö tuntui japanilaiseksi romaaniksi modernin eurooppalaiselta siksi, että siinä on selkeä lineaarinen juoni eikä siinä palvota luontoa tai perinteistä japanilaista estetiikkaa.

Aikuiset tokiolaiset sisarukset Takamori ja Tomoe saavat tietää, että Takamorin nuoruuden ranskalainen kirjeystävä Gaston Bonaparte on tulossa Japaniin rahtilaivalla. Japanilaisen vieraanvaraisuuden konseptiin kuuluu ulkomaalaisen vieraan vastaanotto satamassa, vaikka Takamori ei koe tuntevansa Gastonia lainkaan. Satamassa sisaruksia odottaa hevosennaamainen korsto, jonka ulosanti sekä japaniksi että ranskaksi vaikuttaa lapsenomaisen hölmöltä. Varsinkin Tomoe-siskoa tämän ruman ja kömpelön vieraan mukana roikottaminen hävettää, mutta homma on hoidettava taiteen sääntöjen mukaan vaikka hampaat irvessä.

Tomoen ja Takamorin suhde on stressaantunut raha-asioiden, siskon pedantin nalkutuksen ja veljen laiskuuden ja leväperäisyyden vuoksi. Kumpikaan ei usko, että toinen koskaan pääsee naimisiin em. piirteiden vuoksi. Tomoe hankkii italialaisen yhtiön sihteerinä ja tulkkina enemmän kuin veljensä ja on urakehityksessään suunnilleen niin pitkällä kuin mihin 1950-luvun tavallisen perheen japanilainen tyttö voi päästä. Endo oinastelee, että tulevaisuus on naisten hallussa johtuen muuttuvista koulutusoloista ja naisten omasta aloitteellisuudesta.

Gaston on vapaa sielu, joka ei kauan isäntäperheensä nurkissa viihdy. Hän haluaa kokea Japanin omin nokkineen tavaten mahdollisimman erilaisia ihmisiä. Ensimmäisenä hän päätyy Tokion nuhjuisimmalle tuntihotellialueelle, josta hän päätyy pelastamaan prostituoidun väkivaltaisen asiakkaan kynsistä. Prostituoitu vie hänet vanhan miehen, kunnioitettavan sensein luo, joka on kasvoista ennustaja. Ennustajan luona Gaston saa seurakseen kulkukoiran jonka hän ristii humoristisesti Napoleoniksi, sillä kaikki japanilaiset haluavat tietää, onko hän kuuluisaa Bonaparten sukua. Ei hän ole, hän on tavallinen ”poppeli” Savoyn vuoristosta Sveitsin rajalta, mies, jonka kohtaloksi on tullut muiden, nopeampien ja älykkäämpien seuraaminen ja raskas fyysinen työ.

Gastonin hahmosta mieleeni tuli häiritsevän anakronistisesti  Gerard Depardieu, näyttelijä joka on onnistunut tekemään kömpelyydestään ja suuresta koostaan varsinaisen tuotemerkin. Voisin hyvin kuvitella Depardieun Gastonin roolissa; joitain vastaavia roolejahan hän on vetänyt amerikkalaisissa leffoissa. Varsinkin Tomoe-sisko joutuu nielemään pettymyksensä, sillä hän on odottanut komeaa latinalaistyyppistä Adonista, jolla on muodikkaat vaatteet ja moitteettomat tavat, mutta saakin kotiinsa melkein puhumattoman puusta veistetyn Goljatin.

Gaston päätyy syvälle Japanin alamaailmaan, lopulta vaarallisen palkkamurhaajan panttivangiksi operaatioon, jossa on tarkoitus kostaa murhaajan veljen tapattaneelle sotaveteraanille. Kaikki, jotka Gastonin tapaavat, jäävät ihmettelemään hänen pyyteettömyyttään ja hyväntahtoisuuttaan. Tomoe ja Takamori käyttävät lähes kaiken aikansa miehen etsintään ja pelastamiseen hankalista tilanteista.

Verrattomassa hölmössä esitellään juuri niitä epämukavia ja suttuisia puolia Japanista, joita kunnon isäntä tai emäntä ei koskaan ulkomaalaisille vieraille näyttäisi. Kai tässä yritetään rikkoa turhan vieraskoreuden myyttejä. Gaston ei ole tippaakaan kiinnostunut perinteisistä turistikohteista, vaan haluaa hengailla takakujilla ja kansankuppiloissa. Hölmö gaijin osoittautuukin vaihtoehtoiseksi matkailijaksi, joka uskaltaa ottaa riskejä, joita isäntäväki ei ottaisi kuuna kullanvalkeana.

Kulttuurien törmäyskurssien esittely on tämän päivän näkökulmasta melko pliisua, varsinkin jos lukija tietää vähänkään Japanista. Täytyy kuitenkin muistaa, että 1950-luvulla keskiverto eurooppalainen lukija ei ollut todennäköisesti käynyt sushibaarissa tai valistanut itseään ninja-elokuvilla. Teoksen ideaali kohderyhmä on todennäköisesti ei-japanilaiset lukijat, tosin saa japanilainenkin tästä sopivan outoutetun luennan omasta yhteiskunnastaan. Gastonin ja Napoleon-koiran symbioosista tuli jopa mieleen Paasilinnan Jäniksen vuosi ja Kyrön Kerjäläinen ja jänis. Tässä siis kaikille veijariromaanien ystäville helppolukuinen ja Japanin kulttuuriin sisäänheittävä klassikko.

 

Kaunokirjallista standuppia

Kirjan ja ruusun päivän (23.4.) markkinointiansaan lankesin vasta toissapäivänä kaksi päivää myöhässä. Tänä vuonna kirjaa sai ostaa kolmen päivän ajan, kun edellisvuosina tempaus kesti vain päivän. Toissavuonna hankin Tuomas Kyrön Miniän; viime vuonna Jari Tervon teos ei inspiroinut. Tänä vuonna Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taito houkutteli nimen perusteella. Ostin irlantilaisen John Boynen Tarkoin vartioidun talon (Bazar 2009) saadakseni  bonuskirjan. Erittäin kiinnostava uusi tuttavuus tämä Boyne.

Takana puhumisen taito on omaelämäkerrallinen kolumnipläjäys, tai kokoelma arkisia esseitä keski-ikäisen vaihdevuosista kärsivän kirjailijanaisen elämästä. Kantava teema liittyy juoruiluun, muiden elämiin sekaantumiseen ja yleiseen päällepäsmäykseen, jossa moni ikääntyvä nainen on mestari. Millaisia ohjeita voi antaa esimerkiksi eroa pohtivalle ystävälle? Millainen puuttuminen on sopivaa, mikä liiallista? Kuinka oppii puhumaan takana tyylikkäästi asianomaisia loukkaamatta? Siinä pohdittavaa kaikille, sillä en ole koskaan tavannut takana puhumisen taidon todellista mestaria – kaikki yleensä jäävät kiinni jostain nolosta, jota katuvat loppuikänsä.

Härkönen osaa itsensä likoon laittamisen taidon tyylipuhtaasti, ja osaa myös juoruilla kollegoistaan hyväntahtoisella tavalla. Hassuin kohtaus teoksessa tapahtui sairaalan heräämössä, jossa komedienne pakotti anestesialääkärin kuuntelemaan Junnu Vainion Pohjan pitoja ja blondivitsejä. Selvityäkseen ylilyönnistä johtuvasta morkkiksesta hän koki pakottavaa tarvetta kertoa tapahtumista Dannylle, jonka numero oli hänen kännykässään sisään ohjelmoituna.

Osa jutuista kertoo keski-ikäisen naisen seikkailuista maailmalla, eritoten etelän matkakohteissa, joissa on omat kirjoittamattomat sääntönsä. Härkönen tunnustaa kuuluvansa aurinkotuolien varaajaheimoon, siihen rasittavaan porukkaan, joka merkkaa paikkansa auringossa jo aamulla hotellin pyyhkeellä, vaikka aikoo ehkä aloittaa ihonsa kärtsäämisen vasta puoleltapäivin. Juttu suomalaisen matkaoppaan villistä väärin käännöksistä turistikierroksella oli hirtehinen – tiedättehän ne uuvuttavat historialliset kierrokset kirkkoineen ja raunoineen ja oppaiden uuvuttavat palopuheet, joita kukaan ei jaksa kuunnella. Härkösen opastamana olisi taatusti hauskempaa. Ehkä uudeksi trendituotteeksi joskus nousevatkin fiktiiviset turistikierrokset, joiden oppaat kilpailevat siitä, kumpi panee paremmin omiaan.

Mies-nais-akselilla Härkösen havainnot ovat konventionaalisia ja stereotypioita ruokkivia. Härkösen mukaan nainen on olento, joka vaatii puolisoltaan vuolaita hellittelynimiä jokaisessa tekstiviestissä ja jolla on jatkuva miehen kamojen siivoamisvietti päällä. Naisella on tyylipuhdas sisustusmaku ja hänen kuuluu toimia puolisonsa stailaajana, ettei joudu häpeämään julkisilla paikoilla. Itseäni en näistä liioitelluita karikatyyreistä löytänyt, ja koinkin nuo vitsit kulahtaneina. Standup-komiikassa pelataankin enimmäkseen liioitelluilla eroilla ja kärjistyksillä, mutta odotan aikaa, jolloin komiikkaa saisi irti vähemmän heteronormatiivisesta kehyksestä. Poliittisesti korrektia huumoria ei ole olemassakaan, mutta voisiko muunkinlainen nainen kuin passiivis-aggressiivinen piiloalistaja olla hauska?

Vitsien toistaminen blogimuodossa ei enää naurata, vaan teos on koettava itse. Kepeän ja nopeatahtisen teoksen lukee helposti tunnissa tai parissa ja sopisi hyvin esimerkiksi matkalukemiseksi. Nauroin muutamissa kohdissa hersyvästi, esimerkiksi vanhenemiseen, terveyteen ja sairauteen liittyvät jutut olivat hauskempia kuin mies-nais-vääntö. Nautin muutamista kapinahenkisistä älynväläyksistä, mutta en kokenut valaistumista. Tämä on teos, jonka antaa mielellään seuraavalle koomisen helpotuksen etsijälle, sillä todennäköisesti vitsit toimivat vain kerran luettuina.

 

 

Romanoveista hellyydellä

Irlantilainen John Boyne (s.1971) on minulle uusi tuttavuus, jonka nimeen törmäsin etsiessäni uudempaa historiallista kirjallisuutta Pietarista. Minua kiinnostavat vielä bolshevikkien nousua ja vallankumousta vanhemmat ajat, mutta sain tämän teoksen kautta erinomaisen johdannon täsmäaiheeseeni eli tsaarin hovin tuhansien alamaisten arkeen ja valtasuhteisiin. Tässä päähenkilöinä ovat vähemmän vaatimattomasti tsaari Nikolai II:n perhe ja Rasputin tutkittuina nuoren henkivartijan Georgin näkökulmasta vallankumouksen aattona. Georgi on palkattu vahtimaan perheen nuorimmaista, hemofiliasta kärsivää Alekseita, joka ei saa urheilla mustelmien pelossa samalla tavalla kuin siskonsa. Georgilla ja Anastasialla on salasuhde, jossa Anastasia on rohkeampi ja aloitteellisempi osapuoli.

Suhtauduin asetelmaan varauksellisesti ja pidin osaa tsaariperheen arjen kuvauksista yltiöromanttisina ottaen huomioon, kuinka vihattuja he olivat aikanaan kansan parissa. Tässä olennaisena juonena onkin tsaariperheen monarkistiset kytkökset Euroopan hoviin, erityisesti Britanniaan, josta tuli myös tsaarin lähipiirin emigranttien keskeinen tukikohta. Lontooseen päätyy nuori Georgikin vaimonsa Zojan kanssa. Puolet romaanista seuraa Georgin ja Zojan pitkää yhteistä taivalta maahanmuuttajina ja heidän strategoitaan integroitua uuteen maahan. Georgi saa paikan British Museumin arkistonhoitajana ja Zoja tekee elämäntyönsä ensin tekstiilitehtaan työläisenä, myöhemmin opettajana. Pariskunnan turvallisuushakuinen keskiluokkainen elämä saa välillä kolhuja kantaväestön kommenteista ja kutsumattomia vieraita menneisyydestä. Lojaalisuuden osoittaminen uutta kotimaata kohtaan on usein vaikeaa, varsinkin toisen maailmansodan aikana, jolloin venäläisiä emigrantteja pidettiin potentiaalisina vakoojina ja maanpettureina.

Teoksen koskettavimmat osiot liittyvät romaanin nykyhetkeen eli 1970-80-luvun vaihteeseen, aikaan, kun Zoja on jo syöpäpotilas ja haluaa ennen kuolemaansa nähdä vielä kerran kotiseutunsa. Hän pyytää miestään viemään hänet Suomeen, mikä on lähin mahdollinen ”vapaan maailman” osoite, josta Pietaria voi muistella ja kuvitella. Viimeisillä voimillaan hauras nainen käy juomassa teetä Haminan ja Kotkan ravintoloissa ja hengittämässä Itämeren höyryjä. Voimat elpyvät ja vaimo saa houkuteltua miehensä parin päivän matkalle rajan yli. Ärsyttävää tässä jaksossa on silloisen maailmanpolitiikan realiteettien ohittaminen, jopa sen kysymyksen, kuinka emigranttipariskunta sai järjestettyä itselleen neuvostoviisumin käden käänteessä ja kuinka he onnistuivat nauttimaan matkastaan kommentoimatta neuvostovallan aikaansaamaa muutosta. Mutta tässä eletään sellaisen fiktion maailmassa, jossa moiset yksityiskohdat eivät paina.

Juonessa on loppuvaiheessa vielä paljon yllätyksiä. Kerrontatekniikka on jouheva ja eri ajanjaksojen tuoma kerroksellisuus tekee tekstistä elävää. Historiallisten faktojen suhteen tässä taatusti olisi tarkennuksen paikkoja, mutta jos heittää tutkijan lasit kaivoon ja lukee romaania fiilispohjalta, siitä saa enemmän irti. Venäjän kulttuuria ja mentaliteettia Boyne selvästi tuntee, mutta jäin ihmettelemään joitain neuvostoaikaan liittyviä yksityiskohtia, jotka oli mielestäni ohitettu kevyin rantein.

Boyne on julkaissut 15 teosta, osa niistä lasten- ja nuortenkirjoja, kirjoittamatta sanaakaan kotimaastaan Irlannista. Tänä vuonna tilanteeseen on tulossa muutos: syksyllä häneltä julkaistaan Irlannin katolisen kirkon skandaaleja käsittelevä romaani A History of Loneliness. Voin hyvin kuvitella kunnianhimoisen kirjailijan syyt pantata Irlanti-aihetta ja paneutumisen aiheeseen, joka herättää valtaosassa irlantilaisista vahvoja tunteita. Jään odottamaan tätä teosta innolla, mutta saatan myös tsekata hänen toistaiseksi menestyneimmän teoksen, nuortenkirjan A Boy in the Striped Pyjamas, joka kertoo erikoisesta ystävyydestä Natsi-Saksan keskitysleirillä.

 

 

Gourmet-elämäntavan suurlähettiläs

Shanghailainen Wei Hui on kohauttanut Kiinan kirjallisissa piireissä koko 00-luvun puolielämäkerrallisilla ”paljastuskirjoillaan” Shanghain sinkkuelämästä. Hänen esikoisensa Shanghai Baby (1999) sensuroitiin Kiinassa pian julkaisun jälkeen johtuen eksplisiittisistä seksikohtauksista ja niiden huonosta esimerkistä nuorille naislukijoille. Sain käsiini sarjan kakkososan, Marrying Buddha:n (2005), jossa päähenkilö Coco on jo kolmikymppinen, vauvakuumeessa ja vakavissa aikeissa mennä naimisiin. Monella tapaa teoksia voisi luonnehtia kiinalaiseksi versioksi Sinkkuelämästä, hyvässä ja pahassa.

Teoksessa seikkaillaan Shanghain ja New Yorkin välillä ja myös Shanghain ulkopuolisella Putuon saarella sekä kirjailijan promokiertueilla espanjankielisessä maailmassa. Näkökulma on anteeksipyytämättömän elitistinen: tässä syödään aina gourmet-ruokaa ja shoppaillaan maailmanluokan merkkiliikkeissä. Cocolla ei tunnu olevan koskaan olleen kokemuksia köyhyydestä tai puutteesta – kaikki on sujunut kuin Manulle illallinen. Hänen elämänsä suurin takaisku on yhteen muuttaminen japanilais-italialaisen Mujun kanssa, joka esittää tälle vaatimuksia ruoanlaitosta ja kodin siistinä pitämisestä. Muju arvostaa ”ehtoisaa emäntää”, joksi Coco ei pysty itseään muuttamaan ilman suurta itsepetosta. Feministinen näkökulma on kuitenkin ohuehko: Wei Hui ei anna tunnustusta naisliikkeille tai feministisille ajattelijoille, vaan levittää lähinnä uskoa kauneushoitoihin, shoppailuun ja seksuaalisiin kokeiluihin. Henkistä ulottuvuutta hän yrittää rakentaa juonentyngässä, jossa päähenkilö palaa syntymäpaikkaansa Putuon saarelle ja keskustelee buddhalaisten munkkien kanssa onnellisuudesta ja elämän tarkoituksesta. Tämä kuitenkin tuntuu päälle liimatulta ja pinnalliselta pääjuoni huomioon ottaen. Buddhan naiminen liittyy naisen sisäiseen ristiriitaan itsenäistymisen ja sitoutumisen välillä.

Marrying Buddha ei ole huonoin lukemani chicklit-teos tai eroottinen romaani, mutta ei paraskaan. Jotkut seksikohtaukset ovat viihdyttäviä ja taatusti rohkeampia kuin mikään Sinkkuelämässä näkemäni kohtaus. Latteahkoa juonta piristivät kohtaamiset Cocon transseksuaalin ystävän Xi’erin kanssa, joka on manner-Kiinan ensimmäinen kaapista ulos tullut sukupuolen korjausleikkauksen kokenut henkilö. Xi’er opettaa ystävilleen itsetyydytyksen iloja. Hänelle keskeinen orgasmin korvike on kuohuviinin juominen jalkahieronnassa. Toinen fetissinomainen kohtaus, joka toistuu ainakin kahdesti, on Cocon pakkomielle silkin repimiseen päältään seksin aikana. Tässä harrastetaan myös kolmen kivaa ja treenataan vaginan lihaksia mystisillä jadekuulilla. Kaikesta tästä huolimatta Cocon parisuhde latistuu liian nopeasti toverilliseksi kämppismeiningiksi.

Ongelmallisinta minulle oli kirjailijan lähes totaalinen huumorintajuttomuus ja itseironian puute. Päähenkilö Coco tuntuu lähes täydelliseltä, harvoin erehtyvältä hahmolta, jolle seksiseikkailujen ulkopuolella ei tapahdu paljonkaan yllätyksellisiä asioita, koska hänellä on täysi kontrolli päällä tilanteessa kuin tilanteessa. Vaikka hän bilettää maailmankuuluissa yökerhoissa ja notkuu aamuyön taksijonoissa ammattimaisin ottein, hänelle ei koskaan tapahdu mitään noloa eikä hän menetä kasvojaan. Tyyppi vaikuttaa melkein teflonpintaiselta pyrkyriltä, jolle oikean vaikutelman jättäminen on aina tärkeämpää kuin hauskanpito tai riskien ottaminen. Kuten joku teosta arvoinut blogisti väitti, Wei Huin rajojen rikkominen on loppujen lopuksi kovin maltillista ja turvallisuudenhakuista. Kulttikirjoina en lähtisi näitä teoksia mainostamaan, mutta tyypillisen chicklitin ystäville Wei Hui saattaa antaa jotain uutta ja sinistä. Ehkä se kiinalainen näkökulma on ”lisäarvo”, joka saa länsimaisen lukijan etsimään merkityksiä vanhan ja lainatun ulkopuolelta.

PS: Kirja pursusi intertekstuaalisia viitteitä sekä kiinalaiseen että länsimaiseen kirjallisuuteen ja filosofiaan. Ilokseni huomaan, että ehkä sen ainoan siteeratun kiinalaisen naiskirjailija Eileen Changin teos makaa lukemattomana hyllyssäni. Kiina-haaste jatkukoon siis sillä…

Varavoimaa etsimässä

Tomas Sjödinin Salattu varavoima (Kirjapaja 2007) pomppasi eteeni kierrätyskorista. Otin sen mukaani varovaisin mielin huomatessani sen kertovan vaikeasta aiheesta, elämästä vakavasti sairaiden lasten omaishoitajana. Tämän postauksen afrikkalainen kuunlilja liittyy olennaisesti teokseen. Teoksen kansikuva oli niin ruma ja ankea, etten halunnut jakaa sitä julkisesti.

Sjödin on göteborgilainen Vapaakirkon pastori, joka siirtyi vaimonsa kanssa vaikeavammaisten poikiensa päätoimisiksi omaishoitajiksi heidän ollessa alakouluikäisiä. Kahdella perheen kolmesta pojasta löydettiin jo pienenä parantumaton, määrittelemätön aivovamma, jonka diagnoosi oli alusta saakka pessimistinen. Pojat pystyivät elämään tavallista elämää kotona ensimmäiset elinvuotensa, mutta kouluikäisestä saakka alkoivat käpertyä sisäänpäin ja kärsiä liikuntakyvyttömyydestä ja akuuteista hengitysvaikeuksista. Poikien hoito vaati vanhemmilta ympärivuorokautista valvontaa, eli raakaa vuorotyötä. Omaishoitajien vuosilomat olivat välttämättömiä henkireikiä. Perheen terve esikoinen on elänyt aikuiseksi, mutta nuoremmat pojat menehtyivät teini-ikäisinä pitkän ja tuskaisan sairastamisen jälkeen. Tämä teos kertoo pojista vanhemman, Karl-Petterin viimeisistä vuosista ja pelosta, että nuoremman pojan, Ludvigin, diagnoosi alkaa noudattaa samaa kaavaa.

Sjödin etsii kirjassaan varavoimaa, mikä ei ole täysin sama kuin voimavara. Tässäkin käsitteet ja kielelliset erot leikkivät, kaikkea ei voi suoraan kääntää yksi yhteen. Suomen kielessä peli on ehkä helpompaa kuin ruotsissa. Varavoima tulee käyttöön silloin, kun ihmisen luonnolliset voimavarat on loppuun kulutetut ja hän elää univajeessa, nälässä, janossa tai muussa äärimmäisessä uupumuksessa. Sairaan lapsen vanhemmilla kriittisessä tilanteessa ystävällinen Nasu-kyltti lapsen huoneen ovella saattaa lohduttaa enemmän kuin miljoona sanaa; surevan kotona ei oikeastaan ole väliä, mitä omaisille puhuu, vaan fyysinen läsnäolo on tärkeintä. Vuodesta vuoteen kriittisesti sairaita lapsia hoitavat vanhemmat eivät ehkä enää osaa vastata normimaailman ”mitä kuuluu?”-kysymyksiin, vaan jättävät viesteihin vastaamatta tai keksivät diplomaattisia vastauksia, joilla pääsee hankalasta tilanteesta mahdollisimman vähällä. Tulee paljon kissanristiäisiä, joihin ei yksinkertaisesti jaksa osallistua. Suhteet lähipiiriinkin saattavat hankaloitua, ellei voimavarojen puutteesta keskustella avoimesti. Kaiken tämän ympärillä kuinka ihminen voi ylipäänsä legitimoida olemassaoloaan? Kenelle se legitimoidaan, Jumalalle vai läheisille?

Kristilliseksi kirjaksi teos on kirjoitettu siinä hengessä, että siitä voi muukin uskova tai täyspakana löytää lohdutuksen tai voimaantumisen sanoja. Teos sopiikin erinomaisesti kaikille omaishoitajille tai muuten läheisten sairastumisen vierellä kulkijoille jonkunlaiseksi kävelykepiksi tai ”reality checkiksi”. Sjödin itse on taatusti käynyt läpi satoja uskonkriisejä seuratessaan lastensa elinvoiman hiipumista ja kirjaimellista kärsimystä: siinä vaiheessa, kun hän kertoi Karl-Petterin sairauden loppuvaiheen iltarituaaleista, itkin vuolaasti. Pojan sängyn valmistelu nukkumiskuntoon kuulosti korkeammalta ydinfysiikalta johtuen siitä, että vain lakanoita ja tyynyjä viikkaamalla tiettyihin asentoihin pojalle voitiin taata edes parin tunnin keskeyttämätön uni.

Valmiita vastauksia kärsimyksen keskellä elämiseen ei ole olemassa missään maailman kirjoissa. Yhtenä varteenotettavana vaihtoehtona kristillisen sielunhoidon lisäksi Sjödin nostaa logoterapian, hoitomuodon jonka kehitteli Auschwitzin ja Dachaun leireiltä selvinnyt psykoterapeutti Viktor Frankl. Logoterapiasta olenkin kuullut monessa otteessa aiemmin, mutta Sjödin onnistui kirjaimellisesti ”myymään” minulle sen konseptin.

Toinen teoksen tärkeä pointti liittyy koskettamisen merkitykseen vaikeasti sairaiden ja miksei kenen tahansa hoidossa. Sjödin joutui vahingossa kosketuskurssille poikiensa miespuolisen erityisopettajan aloitteesta, sillä opettajalta puuttui samaa sukupuolta oleva kurssikaveri, jota ilman kurssille ei voinut osallistua. Tästä kurssista tulikin hänelle varsinainen tietolähde poikien hoidossa: hän oppi keksimään uusia tapoja kommunikoida lastensa kanssa ja lievittämään kipua luomumenetelmin. Ylipäänsä lääketiedekin on todennut, kuinka merkittäviä kokemuksia kampaajalla tai hierojalla käynnit ovat pitkäaikaissairaiden elämässä – ei ole terapeuttisempaa kuin istua tuolissa, jossa sinua hoidetaan ilman diagnoosia lähikosketuksessa- tilanteessa, jossa on sallittua juoruilla tai puhua vaikka pelkkää paskaa. Kampaajille, hierojille, kosmetologeille ja jopa manikyristeille antaisin tunnustusta silloin, kun he onnistuvat piristämään sairaan ihmisen päivää.

Teos kertoo myös paljon omaishoitajien vertaistuesta, verkostoista, jotka parhaimmassa tapauksessa kantavat loppuelämän. Määrittelemättömien aivovammaisten vanhempien piirissä ryhmän jäsenet ajoivat ympäri Ruotsin osallistuen ystäviensä lasten hautajaisiin, pyrkien tukea toisiaan ja kunnioittamaan tuonilmaisiin poistuneiden lasten ja nuorten täällä jättämäänsä elämän jälkeä. Sjödinillä Karl-Petterin elämästä rakkain muisto on pojan hersyävä nauru vielä siinä vaiheessa, kun hän pystyi reagoimaan ulkomaailman ärsykkeisiin. Molempien poikien rajallinen sanavarasto ilahdutti myös, vaikka kummatkin hiipuivat jossain vaiheessa kielen ulkopuolelle.

Onko siis tarkoitus, että kaikella on tarkoitus, kirja yrittää kysyä Raamatun ja muidenkin viisaiden lähteiden avulla. Itselleni tämän kirjan anti ei ollut kristillinen, vaan puhtaasti yleisinhimillinen. En lukemani perusteella edelleenkään usko, että äärimmäinen kärsimys jalostaisi ihmistä, mutta uskon, että se kokemus, kun kuulee kanssaihmisten valittavan joutavista ”ongelmista” siinä tilanteissa, kun itse kamppailet jonkun läheisesi kanssa elämästä, voi johtaa henkiseen tai hengelliseen heräämiseen. Esimerkiksi tässä teoksessa ei maristu kertaakaan avioparin seksielämän vähäisyydestä tai sen puutteesta – siinä tilanteessa, kun valvotaan vaikeavammaisen hengitystä yöllä, seksi ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen.

Ylipäänsä teoksessa pinnalle nousevat elämänjano ja -nälkä. Sjödin kirjoittaa antaumuksella muutamista ansaituista lomistaan Espanjaan, Portugaliin ja Italiaan. Yksi valaistumisen hetki on ortodoksisessa messussa Lontoossa, jossa hän ymmärtää itäisen kirkon ytimen ja normipalveluksen kaikkia osallistavan draaman. Kauhean kriisinsä keskellä hän jaksaa olla kiinnostunut ekumeenisuudesta, globaalisesta kristittyjen yhteydestä.

Itse olen viime aikoina viettänyt aikaani tiloissa, joissa arkisilla huolilla ei enää ole suurta merkitystä. En ole täyspäiväinen omaishoitaja, mutta elän arkeani vakavan sairauden keskellä.  Vietän aikaani odotushuoneissa, jonne en uskonut päätyväni. Uskon, että intensiivisellä hoidolla ja huolenpidolla tämänhetkinen huoli elämästäni poistuu pian. Paljon toivoa on. Jos näin ei kuitenkaan käy, silloin Sjödinin kaltaisista vierellä kulkijoista tulee vieläkin tärkeämpiä. Oikeastaan haluaisin Sjödinin koskettavan minua juuri nyt tässä tilanteessa niin, etten enää haaskaisi aikaani turhiin asioihin. Hän ei ole ensimmäinen ”herättäjäni”, muttei vähäisimpikään.

Sjödin kysyy kiperiä kysymyksiä uskosta, armosta, toivosta ja luottamuksesta. Jos mikään näistä avainsanoista koskettavat sinua, suosittelen tämän lukukokemuksen perusteella hänen kaikkia yhtätoista hengellistä teostaan (vain osa on suomennettu, mutta kaikkihan me osaamme ruotsia tässä kaksikielisessä maassa).

 

 

 

Syömäpuikkosisarusten arki

Olen saanut kiinalaisen Xinranin tosielämään perustuvan reportaasin Miss Chopsticks (Vintage, 2007) ikuisuuslainaan tamperelaiselta työkaverilta, jonka mukaan teos oli ”näköiseni”. Ehkä hän ajatteli kirjaa jopa tutkimusmateriaaliksi, sillä tein silloin etnografiaa maahanmuuttajanaisista – tässäkin kerrottiin muuttamisesta ja kulttuurieroista, tosin yhden maan sisällä. Luulin teosta kannen ja kansitekstin perusteella kevyeksi chicklit-ilotteluksi, mutta jo alkumetreiltä paljastui, että tyylilaji oli vakavampi. Tämä on romaanin muotoon puettu reportaasi, joka on kaunokirjallisesti uskottava ja lunastaisi onnistuneen romaanin kriteerit – kutsuisin tyylilajia faktioksi.

Toiminta keskittyy Nanjingin kaupunkiin, joka sijaitsee sisämaassa Shanghaista pohjoiseen. Nanjing, kuten taatusti valtaosa Kiinan suurista kaupungeista, on suuri maalta tulleiden siirtotyöläisten työllistäjä. Sen asukasmäärä on yli tuplaantunut jostain yli 3 miljoonasta 8 miljoonaan 10 vuodessa. Vaikka työnvälitys on siirtymässä ammattimaisempiin välitystoimistoihin, kaupungin porteilla sijaitsevat puut toimivat edelleen tunnettuina epämuodollisina työvoimatoimistoilla ensikertalaisille ja erityisesti lukutaidottomille.

Tässä seurataan kolmen maalaissisaruksen, Kolmosen, Vitosen ja Kutosen saapumista ja asettumista uusiin työpaikkoihinsa kaupungissa. Lasten isä ei ole suostunut antamaan kuudelle tyttärelleen kunnon nimiä, niin pettynyt hän on ollut heidän syntymiinsä. Tyttöjen kotikylässä tyttölapsia kutsutaan syömäpuikoiksi ja poikia kattoparruiksi. Kylä, josta tytöt tulevat, on ollut niin köyhä (ja samalla korruptoitunut), etteivät syntyvyyden säännöstelijät ole viitsineet pitää kirjaa perheiden lapsiluvuista tai asettaa sanktioita useamman kuin yhden lapsen synnyttäneille. Numerotyttöjen perheessä halu saada poika perilliseksi on ollut niin suuri, että äiti on uhrautunut synnyttämään kuusi kertaa huutavasta köyhyydestä huolimatta.

Sisarukset ovat luonteiltaan ja kyvyiltään varsin erilaisia. Kolmosella ja Vitosella on perinteisemmät arvot, kun taas Kutonen haaveilee yliopisto-opinnoista ja ulkomaille lähdöstä. Maalaiset kiinalaiset suhtautuvat valkoihoisiin aidon epäilevästi, kutsuen heitä isoneniksi ja peläten heidän moraalitonta vaikutusta nuorisoon. Kutonen on töissä trendikkäässä kirjateehuoneessa, jossa käy paljon kiinaa opiskelevia isoneniä. Vitonen on töissä terveyskylpylässä ja Kolmonen on luomuravintolan vihannesten asettelija. Erikoiset duunit kaikilla, eikä kenenkään toimenkuvasta puutu luovuutta. Tarinan varsinainen ihme on Vitos-tytön työllistyminen melko vaativaan työhön kylpylässä, sillä kaupunkiin tullessaan hän on lähes lukutaidoton. Hidasälyisenä ja rumana pidetystä ankanpojasta kuoriutuu luotettava, teknisesti lahjakas vesimittareiden lukija ja varsin trendikäs kaupunkilaismimmi. Teos keskittyykin työelämän kuvaukseen, ja tässä teoksessa esiintyy ymmärtäväisiä ja edistyksellisiä pomoja. En tiedä, onko Xinran tietoisesti halunnut kertoa naisten työnteosta pelkästään hyviä uutisia, mutta teos loistaa shokkiefektien puutteella.

Romanssirintamalla tytöillä on aika hiljaista – vain Kolmonen rakastuu ja hänkin väärään mieheen, joka pyörittää useampaa mimmiä samaan aikaan. Sopeutuminen kaupunkilaisten vapaamieliseen deittailu- ja flirttailukulttuuriin ei käy maalaistytöiltä yhdessä yössä, vaan he ovat uskollisia kasvuympäristönsä arvoille. Oman äidin täydellisesti kodille ja muiden tarpeille uhrautuva elämäntapa ei kuitenkaan tyttöjä houkuttele. Naimisiinmenoon ei kellään ole kiirettä, vaan tytöt haluavat työkokemusta ja uralla etenemistä ennen perheen perustamista. Teos kertookin erinomaisesti kiinalaisen yhteiskunnan syvästä muutosprosessista kollektivismista kohti individualismia.

Tämä oli sydäntä lämmittävä, haastateltuja syvästi kunnioittava teos, joka antaa länsimaisille lukijoille ainutlaatuisen mahdollisuuden kurkistaa nuorten kiinalaisten arkeen ja ravistella itsepäisiä ennakko-oletuksia kiinalaisesta kulttuurista. Luin tämän samanaikaisesti täysin erilaisen kuvauksen kanssa kiinalaisesta naiseudesta, josta kirjoitan seuraavassa postauksessani. Kontrasti oli valtava ja yhteiskunnan solmuja avaava. Itse olen tainnut tavata vain näitä ”tavallisempia” kiinalaisia, en toisen teoksen kosmopoliitteja tyylitietoisia high flyereita.

Kiinalainen katoamisjuttu

Rastilla neljä: Kazuo Ishiguron Me orvot (Tammi, 2002, alk. 2000). Tämäkin teos on odottanut lukijaansa hyllyssäni melkein vuosikymmenen. Teos kertoo briteistä 1900-luvun alun Shanghaissa, oopiumsotien jälkimainingeista ja ”likaisesta” kaupankäynnistä, joka teki kiinalaisista kykenemättömiä puolustamaan maataan tarpeeksi voimallisesti. Shanghai ei ollut 1900-luvun alussa varsinainen siirtomaa, vaan kauppasatama, jossa kuitenkin Britannian poliittinen vaikutusvalta ja kulttuuriset vaikutteet jyräsivät.

Päähenkilö Christopher Banks on kadottanut molemmat vanhempansa alle kymmenvuotiaana ja matkustaa hyvää tarkoittavan setämiehen kanssa takaisin emämaahan, jossa ei ole koskaan käynyt. Hän pitää Kiinaa tai tarkemmin sanottuna Shanghain ulkomaalaisten kaupunginosaa kotimaanaan ja kokee brittiläisen poikien sisäoppilaitoksen vieraana maana. Orpopojaksi Christopherin taloudellinen tilanne on poikkeuksellisen vakaa. Valmistuttuaan Cambridgesta hän aloittaa aikuiselämänsä yksityisetsivänä asuen mukavassa asunnossa Kensingtonissa. Hän onnistuu nopeasti soluttautumaan Lontoon parhaisiin piireihin ja saa suosituksia diplomaateilta ja muilta silmäätekeviltä. Elämä hymyilee, naisetkin osoittavat kiinnostustaan, mutta vanhempien kohtalo silti kummittelee miehen mielessä.

Saatuaan vinkkiä, että vanhemmat olisivatkin mahdollisesti elossa, hän palaa Shanghaihin noin kolmikymppisenä keskelle 1930-luvun sotatilaa, toisen maailmansodan ”etkoja”. Vanhempien etsimistä hidastaa ystävyys hankalan brittipariskunnan kanssa, jonka vaimo pyrkii saamaan Christopheriä karkaamaan kanssaan Macaohon. Karkumatkalla Christopher kuitenkin eksyy naisystävästään ja päätyy keskelle kiinalaisten ja japanilaisten taistelua pahamaineisessa slummissa. Siellä hän etsii taloa, jossa hän luulee vanhempiensa olevan vangittuina, mutta löytääkin sieltä vain kiinalaisen, pahasti loukkaantuneen perheen. Japanilainen lapsuudenystävä Akirakin oletettavasti löytyy sotilaana keskeltä taistelua, mutta miehen identiteetistä ei nouse varmuutta. Tässä pelataan hauraiden muistikuvien ja lapsuuteen liittyvän nostalgian kanssa – asioiden, jotka ääriolosuhteissa antavat loukkaantuneille toivoa.

Christopherin vanhempien kohtalo on järkyttävä. Varsinkin äiti on joutunut kärsimään äärimmäistä julmuutta vain siksi, että puolusti henkeen ja vereen kiinalaisten tervehdyttämistä oopiumiriippuvuudesta. Postkoloniaalina kritiikkinä teos toimii monisyisesti, paikallisten ja eurooppalaisten valloittajien molemminpuolista osasyyllisyyttä valottaen. Monikansallisten firmojen toimintaan teos antaa historiallista perspektiiviä: jos ”kunniallinen” oopiumikauppa ei enää tässä maailmantilassa ole mahdollista, voisiko sitä verrata esimerkiksi siementen monopoliin, äidinmaitovastikkeiden tuputtamiseen, geenimanipuloitujen vihannesten kauppaan ja korkeasti koulutettujen aivovuotoon? Onko  maailman teknologinen ja tieteellinen ”edistys” ylipäänsä mahdollista ilman joidenkin maiden ja kansanosien alistamista? Brittien oopiumikauppa Kiinaan tuntuu tämän teoksen luettuani poikkeuksellisen harkitulta ja julmalta tavalla kukistaa suuri tieteellisessä ajattelussa omavarainen sivilisaatio.

Romaanissa oli, kiinnostavaa kyllä, paljon yhteistä Ole aina luonani-teoksen kanssa. Tässäkin suuri osa päähenkilöistä on orpoja, ovat kärsineet koulukiusaamisesta ja ovat sekaisin menneen ja tulevan suhteen. Tuntuukin, että Ishiguro on tehnyt kaunokirjallisen kokeen siirtämällä samantyyppisen tarinan toiseen aikaan, kulttuuriin ja genreen. Kahden teoksen lukeminen peräkkäin ei kuitenkaan puuduta tai aiheuta tylsistymistä, sillä päähenkilöt ovat täysin eri tyyppisiä ihmisiä motiiveiltaan. Tämä on hyvin klassinen historiallinen romaani, jossa maiden välisiä valtasuhteita ”selitetään” perusteellisesti, kun taas Ole aina luonani-teos on skifiä eikä siinä selitetä mitään. Tämän romaanin kehyskertomusta oli paljon helpompi ymmärtää. Tyypillistä molemmille teoksille oli tapahtumien tiheneminen ja juonen kannalta olennaisten koukkujen jättäminen loppua kohti.

Teokseen kannattaa tarttua, vaikka ei tietäisi Kiinan historiasta mitään. Se oli lukemastani neljästä Ishiguron romaanista helppolukuisin ja aihepiiriltään laajin. Vanhan Shanghain korttelien ja urbaanin elämän kuvaukset ovat poikkeuksellisen hurmaavia. Pidin tästä toiseksi eniten neljästä teoksesta; suosikikseni haasteen keskellä nousi varhainen teos, Silmissä siintävät vuoret, johtuen sen vahvasta naisnäkökulmasta. Ishiguro-haasteeni saattaa vielä jatkua, mutta ehkä japanilaisista kertojista seuraavaksi on taas kestosuosikkini Haruki Murakamin vuoro.

Kauan eläköön Punjab!

Pääsiäisen pyhien angstinsekaisen videoputkeni päätti kaunis ja iloluontoinen brittielokuva West is West (BBC ja Assassin Films, 2010). Tämä Ayub Khan-Dinin kirjoittama elokuva on jatkoa v. 1999 menestysleffalle East is East, jossa keski-ikäinen pakistanilaismies George (Om Puri) Salfordista toteuttaa viidenkympin villitystä kuvankauniin nuoren brittiblondin kanssa. Leffassa West is West seurataan saman kahden kulttuurin perheen meininkiä viitisen vuotta myöhemmin eli vuonna 1976,  lähinnä perheen nuorimmaisen Sajid-pojan näkökulmasta. Elokuvan tuottajat ovat paljastaneet, että perheen saagalle olisi luvassa kolmaskin osa.

Teini-ikäinen Sajid on kasvamassa hyvää vauhtia koulupudokkaaksi ja pikkurikolliseksi, johtuen lähinnä rasistisesta koulukiusaamisesta ja siihen liittyvästä oirehdinnasta. Isä-Georgen (alias Jahangirin) näkemys lastenkasvatuksesta on patriarkaalisen perinteinen, eikä hän näe muuta vaihtoehtoa pojan palauttamiseen ruotuun kuin pitkä loma ”juurilla” Punjabissa. George ei olekaan käynyt kotona 30 vuoteen, eikä paluu ole helppoa, sillä kotikylässä häntä odottaa hylätty ensimmäinen vaimo ja aikuiset tyttäret miehineen. Rahaa mies on lähettänyt ensimmäiselle perheelleen tunnollisesti, niin, että sukulaiset ovat ostaneet lisää maata ja pitäneet kotitaloa jokseenkin tolpillaan. Avio-onni toisen Ella-vaimonkin kanssa on kaikkea muuta kuin seesteistä: Ella on katkera siitä, että mies pimitti tiedon ensimmäisestä vaimosta ja perheestä aivan liian kauan. Ulkona kadulla Ella kuitenkin puolustaa miestään ja lapsiaan leijonaemon lailla. Ulkomaailman suhtautuminen siihen, että ”paki” pyörittää fish and chips-kauppaa, ei sekään tule annettuna, mutta pikkuhiljaa firma alkaa myydä kebab-annoksiakin salaisen perhereseptin mukaisesti.

Mielestäni on aiheellista, että aina negatiivista huomiota saavasta Pakistanista tehdään myös kevyempiä ”hyvän mielen” elokuvia. Tässä leikitään melko sovinnaiseen tapaan kulttuurieroilla ja niiden yhteentörmäyksillä, mutta historiallinen näkökulma aiheeseen tuo syvyyttä. 1970-luvulla Pakistan oli Zulfikar Ali Bhutton johtama länsimaailmaa myötäilevä modernismiin pyrkivä muslimimaa, jonka maaseudulla ei kuitenkaan (kuten tämä leffakin osoittaa) vielä nautittu modernismin hedelmistä. Pienen kylän uskonnollisuus on sufilaista mystiikkaa, ja perinnetiedon yliopettaja on Pir Naseem (Nadim Sawalha), jonka sydämellisyys sulatti tämän tätikatsojan sydämen. Pir Naseemin arvoitukselliset opetukset ovat se ankkuri, joka kiinnittää nuoren Sajidin isänsä maan syvään multaan. Vanhan miehen ja pojan keskustelutuokiot tarjoavat todellista balsamia sielulle.

Leffaa on moitittu paikoittaisesta repsahtamisesta melodraaman puolelle, kun siinä olisi ollut kaikki ainekset vakavampaankin draamaan. Brittiäiti-Ellan ja tämän ystävän Annien yllätysvisiitti kylään on tragikoominen käänne, jossa kulttuurieroja kuvataan halvahkon liioitellusti. Koska kyseessä  on kuitenkin draamakomedia, näitä överiksi vedettyjä hahmoja voi tulkita monella tavalla. Kolmas naiskoomikko on isoveli-Maneerin morsian, joka on kuin Nana Mouskourin kopio ja vetää kosijaltaan jalat alta siksi. Naiset ovat ehdottomasti leffan hauskuuttajia, kun taas miesten aiheuttama komiikka on synkempää, melkein itsesääliin vajoavaa.

Elokuvassa on sykähdyttävän kaunista maisemaa ja se voi jopa herättää kaukokaipuuta maahan, johon harva nykyään uskaltaa matkustaa. Pakistan-osiossa kyllä nauretaan melko ilmiselville kehitysmaan asioille, kuten huonoille teille, täyteen pakatuille busseille, olemattomille saniteettioloille ja eläimille kaikkialla, mutta leffan antama yleisilme maasta ja sen ihmisistä on melkein romanttinen. Hienoin kohtaus tapahtui vanhassa hindulaisessa temppelissä, joka oli unohdettu keskelle erämaata islamisaation aikana.

Leffakritiikki ei ole jokapäiväistä kauraani (eikä tämän blogin fokus), mutta annan tälle 9/10 pistettä, tunnustaen että yksi piste tuli ehkä ”keittiön kautta” siksi, että pidän Pakistanista. Visuaalisesta toteutuksesta antaisin täyden kympin, näyttelijäntyöstä ysin ja käsikirjoituksesta ehkä vain 7 1/2 tiettyjen kliseiden viljelyn vuoksi.

Orpo elinluovuttaja kertoo

Kazuo Ishiguro-haasteen kolmannella rastilla. Never Let Me Go (Faber&Faber, 2005, suom. Ole luonani aina) on nähtävästi hankittu muutama vuosi sitten Frankfurtin lentoasemalta, kun meillä oli puolen päivän ikävystyttävä odotus matkalla Lissabonista Helsinkiin. Teos oli jo silloin massiivinen bestseller, jonka kaverit olivat suistuttaneet maasta taivaaseen. En päässyt teoksen imuun silloin, vaikka Frankfurtin lentoasema on yksi Euroopan ikävimmistä eikä pahemmin houkuttele edes ihmisbongaamiseen. Nytkin kirjan lukemisessa on mennyt kuukauden päivät. Vihdoin pääsiäisaamuna sen salaisuus aukesi ja luin sen kepeästi loppuun yhdeltä istumalta.

Teoksessa on 31-vuotias kertoja Kathy, joka on ollut syntymästään orpo ja kasvanut sisäoppilaitoksessa Hailshamin pikkukaupungissa, Sussexissa. Sisäoppilaitos on ollut suljettu yhteisö, josta lapset eivät ole päässeet retkille ulkomaailmaan. Lapset kasvavat teini-ikäisiksi ja alkavat kysellä kinkkisiä kysymyksiä alkuperästään ja laitoksessa olon tarkoituksesta. Ishiguro kirjoittaa kaikesta mystisesti niin, että juoni paljastuu tarkemmin vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen – alussa seurataan vain lasten kasvua ja heidän kompleksisia ystävyyssuhteitaan. Koulukiusaamista sivutaan monesta perspektiivistä. Käy ilmi, etteivät kaikki lapset ja nuoret koskaan täysin tajua olevansa kloonattuja tulevaisuuden elinluovuttajia, vaan ainoastaan fiksut lapset tietävät kohtalostaan. Tyhmiä ja tietämättömiä kiusataan. Koulun opettajat puhuvat tulevaisuudesta epäsuorasti hyssytellen. Kauhun ilmapiiri rakentuu erilaisten juorujen ja huhujen ympärille. Ainoa selkeä viesti tulevasta on tietoisuus, etteivät nuoret tule koskaan saamaan lapsia, mutta siitä huolimatta heillä on oikeus nauttia seksistä ja seurustelusta mielellään kaltaistensa kloonattujen kanssa ennen kuin alkavat luovuttajiksi. Jos nuori on vakaassa parisuhteessa parikymppisenä, huhun mukaan hän voi saada lykkäystä luovuttajan tehtävästä muutamaksi vuodeksi.

Ajankohta sijoittuu 70-luvun lopulta 2000-luvulle. Pääosa juonesta tapahtuu 80-luvulla, jolloin nuoret saavat käyttöönsä Walkmaneja ja saavat myös katsoa ensimmäistä kertaa videoita. Reaalimaailman ajankuvaa tässä on kuitenkin vähän, sillä nuorilla ei ole kontaktia keneenkään yhteisön ulkopuoliseen henkilöön medioiden ulkopuolella. Koulun päätyttyä he muuttavat pariksi vuodeksi asumaan itsenäisesti syrjäiseen mökkikylään, josta he saavat tehdä retkiä kaikkiin niihin maakuntiin, joista sisäoppilaitoksen maantiedon tunneilla kerrottiin. Retkellä Norfolkiin jengi kokee nähneensä Ruthin soluluovuttajan toimiston ikkunasta, mutta koko asiasta keskustelu saa aikaan ikävää draamaa. Muutenkin tässä seikkaillaan Britannian unohdetuissa kolkissa, suljetuissa lomakeskuksissa ja jättömailla. Näkökulma saarivaltioon on sopivan vinksahtanut makuuni.

Nuorten toiminta hämmentää, sillä kukaan heistä ei nouse kapinaan heitä sortavaa järjestelmää vastaan. Mitään pakosuunnitelmia ei nouse, vaan he tuntuvat alistuvan kohtaloonsa pohtien rationaalisesti systeemin sisäisiä vaihtoehtoja. Ilmeisesti he eivät ole tietoisia muista maista tai rahan keräämisestä laiva- tai lentolippuja varten. Tulee mieleen, elävätkö he osittain huumattuina vai onko kloonauksessa heihin asennettu joku alistumisgeeni. Yksi vaihtoehto voisi olla, että heille syötetään heidän tietämättään jotain ”jarrua”, joka lopettaa radikaalit aikeet. Kaikki henkilöt suhtautuvat hengenvaarallisiin elinluovutuksiin suht tyynesti. Mielikuvitus vaihtoehtoisista tulevaisuuksista ei vain ole kasvanut heissä edes idun muotoon.

Postkoloniaallina kertojana Ishiguro tekee tässä sen, mihin intialaistaustainen kirjailija Vikram Seth keskittyi 1990-luvulla ja jota Hanif Kureishikin on joissain romaaneissaan tavoitellut: teoksessa ei ole ainuttakaan etniseen vähemmistöön kuuluvaa henkilöä, vaan se kertoo valkoisista englantilaisista. Erikoista tässä tietysti on, etteivät nämä valkoiset englantilaiset ole koskaan eläneet perheessä eikä heillä ole sukuhistoriaa. Japanilaisista vaikutteista pois oppiminen on varmasti ollut tärkeää kirjallisen uusiutumisen suhteen. Teoksen kielikin on täysin erilaista kuin aiempien. Kathy, Tommy ja Ruth ovat hyvin tavallisia nuoria, jotka puhuvat arkista kieltä – siitä huolimatta, että he tuntevat länsimaisen kirjallisuuden ja kuvataiteen historian valovuosia paremmin kuin keskiverto brittikoulun kasvatti.

Kirja voisi kiinnostaa erityisesti hoitoalalla työskenteleviä. Puolet teoksesta keskittyy henkilökohtaisen avustajan työhön ja sen etiikkaan. Todennäköisesti henkilökohtaisen avustajan toimi on myös Britanniassa yleisesti tarjottu homma nuorille vähän koulutetuille työnhakijoille. Tässä avustaminen tapahtuu emotionaalisesti ladatuissa ääriolosuhteissa, mutta Ishigurokin tuntuu kysyvän: missä menee raja avustajan ja autetun suhteessa? Onko hyvä asia, jos avustaja tuntee avustajan läheisesti tai on jopa tämän paras ystävä?

Yhteiskunnalliseksi dystopiaksi Never Let Me Go on arkinen. Kerronnassa hämäsi eniten se, että poliittinen kuvio alkaa paljastua vasta viime sivuilla. Tässä ei seikkailla täysin totalitäärisessä systeemissä, vaan aika lailla samassa kapitalistisessa Englannissa, jonka monet muistavat lähimenneisyydestä. Hiljentämisen ilmapiiri johtuu siitä, että 1990-2000-luvuille tultaessa kansakunta häpeää ihmiskloonauksen historiaa ja haluaa luurangot takaisin kaappiin. Jollain tasolla teos muistutti minua Margaret Atwoodin ikimuistoisesta teoksesta The Handmaid’s Tale, mutta siinä reproduktioon liittyvät kysymykset esitettiin suoremmalla ja pelottavammalla kielellä. Ishiguro operoi isojen lääketieteen etiikan kysymysten parissa hienovaraisesti ja vähäelkeisesti, näyttäen enemmän potilaiden ja uhrien arkista kokemusmaailmaa kuin poliittista systeemiä, joka on tehnyt moisesta riistosta mahdollista. Olisin kaivannut lisää poliittisia kierroksia. Muilla tasoilla kerronta toimi paremmin. Täytyy kuitenkin myöntää, että pidin Ishiguron Japaniin sijoittuneista teoksista enemmän.

PS: Neljäntenä rastina jäljellä vielä Me orvot, jossa ei palata Japaniin vaan 1930-luvun Kiinaan.