Keskilännen syntiset

We sinnersPidin tällä viikolla luennon sukupuolesta lestadiolaisessa perhekulttuurissa. Sen kunniaksi luin amerikansuomalaisen Hanna Pylväisen romaanin We Sinners (2012). Romaani on saanut paljon positiivista huomiota rapakon takana, jossa lestadiolaisuus on pienenpieni melko tuntematon uskonlahko satojen muiden herätysliikkeiden joukossa. Suomalaisten siirtolaisten parissa liike on elänyt sukupolvelta toiselle mahdollisesti jo yli vuosisadan. Romaani kuvaakin kiinnostavalla tavalla siteitä kaukaiseen esi-isien maahan ja kieleen, josta monennen polven siirtolaiset osaavat enää vain uskonnollisia ilmaisuja. Jumalan rauhaa on tervehdys, jonka lahkolaiset edelleen sanovat suomeksi, vaikka eivät todennäköisesti selviäisi arkisesta asioinnista esi-isiensä maassa heidän kielellään.

Rovaniemen perhe koostuu äidistä, isästä ja yhdeksästä lapsesta, joista kukaan ei ole kaksonen eivätkä vanhemmat ole uudella kierroksella. Lapsiluku herättää kauhistusta naapureissa ja lasten koulussa; perheestä juoruillaan mehevästi, he ovat jonkinlainen urbaani legenda. Isä Warren on työssä liikealalla, mutta joutuu yhteisön paineesta ottamaan vastaan seurakunnan pastorin tehtävän vastoin tahtoaan.  Äiti Pirjo on synnytysten väsyttämä, mutta suorittaa keski-ikäisenä keskeneräisiä opettajan opintojaan. Äidin opintojen vuoksi perheeseen hankitaan jopa televisio ja videonauhuri, jotta hän voisi katsoa matematiikan opetusvideoita. Romaanin näkökulmat vaihtelevat kaleidoskooppimaisesti eri lasten ja Pirjo-äidin välillä. Aikajana on suunnilleen 20 vuotta, kulttuurisista viitteistä päätellen 1980-luvun puolivälistä 2000-luvun puoliväliin. Lopun takauma 1800-luvun Lappiin jaLars Levi Laestadiuksen aktuaaliseen toimintaan oli kiehtova, mutta täysin ”ufo” suhteessa muuhun tarinaan. Olisin mieluummin lukenut saamelaispariskunnan vaiheista erillisessä romaanissa tai kaksoisjuonen muodossa niin, että myös Suomessa tapahtunutta juonta olisi kuljetettu läpi romaanin kattavammin.

Teos ei räjäyttänyt tajuntaani kielellisesti tai taiteellisesti. Pylväisen kieli on arkista ja deskriptiivistä, ja tarinassa on monia ennalta-arvattavia käänteitä, kuten esimerkiksi Simon-pojan kaapista ulos tuleminen. Kerronnallisilla muutoksilla tästä olisi saanut jännittävämmänkin lopputuloksen. Joku romaanin rakenteessa tökki. Ehkä myös päättämättömyys draaman ja komedian välillä aiheutti hankaluuksia. En aina tiennyt itkeäkö vai nauraa – tämäkin voi olla hyvä merkki, sillä mielestäni onnistuneessa romaanitaiteessa usein pyritään ambivalenttiin mielentilaan. Mutta tässä olisi voinut vahvistaa molempaa puolta. Itse pidän karnivalistisesta etnisyydellä leikkimisestä (vrt. esim. Hanif Kureishi, Monica Ali ja Zadie Smith), joten Pylväisen tapa kuvata suomalaisuutta oli makuuni liian arkinen. Lestadiolaisuuden suurin symboli (varmasti todenmukainen) on tässä puurokattila, puuron keittämisen rituaali ja naisen naimisissa olo kattilan kanssa ainakin kolmekymmentä vuotta elämästään.

Uskontososiologisesta näkökulmasta teos on loisteliaan rikas inside story. Entisenä uskontojen ja kulttuurien tutkijana, tämän päivän yliopisto-opettajana hihkuin onnesta saadessani lukea näin nyansoitua kuvausta uskovaisten ihmisten arjesta. Huumoriakin piisasi, tosin olisin odottanut räväkämpiäkin irtiottoja kuin tyypillistä kampusdokaamista ja seksiä. Se Keskilännen pienen paikkakunnan valtavirtakulttuuri, johon Rovaniemen perheen vesat haluaisivat siirtyä kirkkonsa piiristä, on myös varsin arkista ja (hetero)normatiivista. Pylväinen osoittaa hienolla tavalla, kuinka myös ns. ”tavalliset” perheet alistavat nuoria – kertomus Uppu-tyttären aasialaistaustaisesta Jonas-poikaystävästä, joka selkeästi etsi lämmintä perheyhteyttä ja liittyi jopa lestadiolaisseurakuntaan rakkaudesta Uppuun, oli erityisen koskettava. Pienen etnisen vähemmistön marginaalikirkon on vaikea ylläpitää auktoriteettiaan ”suruttomien” keskuudessa, ja monet nuoret elävät tyypillistä kaksoiselämää seurustellen ei-uskovien kanssa ja tullen sunnuntaiseuroihin järkyttävässä krapulassa. Jokaiseen kertojaan oli helppo samastua, ja kaikki perheen jäsenet esitetään tolkullisina oman elämänsä subjekteina.

Romaani onnistuu siksi, ettei se revittele liikaa lestadiolaisuuden pimeällä puolella. Tässä ei käsitellä esimerkiksi Suomessa paljon palstatilaa saaneilla lasten hyväksikäyttökeisseillä. Synnyttämisen terveysriskejä kuvataan asiallisesti ja maltillisesti. Warren ja Pirjo rakastavat aidosti lapsiaan, joka ikistä heistä, vaikka osa onkin jättänyt yhteisön. Juoni suorastaan pursuaa sydäntä lämmittäviä yksityiskohtia välittämisestä ja yhteisöllisyydestä. Tosin yhteisön jättäneen nimi poistetaan yhteisestä puhelinluettelosta tehokkaasti, ja sen jälkeen kommunikaatio omienkin perheenjäsenten kanssa hankaloituu. Kuitenkaan uskonnollisen fundamentalismin kuvaajana Pylväinen ei vedä mutkia suoriksi, vaan antaa armoa ja hengitystaukoja jokaiselle hahmolleen. Haastattelussa hän kertookin olevansa enemmän kiinnostunut siitä, miksi joku nuori ihminen aktiivisesti päättää olevansa osa yhteisöä kuin lähteä sen piiristä. Tähän kysymykseen lukija saakin vastauksia monelta taholta.

We Sinners-romaanin lukeminen yhdessä Pauliina Rauhalan Taivaslaulun (Otava 2013) kanssa tuntuu hienolta mantereiden väliseltä dialogilta. Taivaslaulu on lukulistani kärkisijoilla, varsinkin kuultuani kavereiden reaaliaikaista suitsutusta netin ulkopuolella. Molemmissa puurokattila taitaa olla keskeinen äitiyden symboli. We Sinners olisi hieno saada myös käännöksenä suomeksi, sillä se taatusti puhuttelisi myös vanhempaa englantia taitamatonta lukijakuntaa. Odotan innolla tämän nuoren amerikansuomalaisen tekijän uusia teoksia, sillä näen hänen tyylissään kyvyn käsitellä muitakin kipeitä aiheita kuin uskonnollisuus.

Romaani sopii uskontofriikkien lisäksi kaikille, jotka rakastavat rehellistä perhesaagaa ja siirtolaisuuden tutkijoille. Korostan sitä, ettei teos kerro pelkästään uskonnosta, vaan muusta ihmisenä olemisesta erilaisten paineiden keskellä. Snobahtavista kirjoitusteknisistä ryppyilyistä huolimatta annan lukukokemukselleni pisteiksi kymmenen pistettä ja papukaijamerkin.

Advertisements

Yksi kommentti artikkeliin ”Keskilännen syntiset

  1. Paluuviite: Treffeillä äitiyspolilla | Anun ihmeelliset matkat

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s