Ganja Universitystä, päivää

Ninjan varjoViime viikon keskiviikkona eräässä blogiyhteisössä, jota seuraan, olisi ollut Vanhan kirjan päivä, eli osallistujia pyydettiin postaamaan jostain viime aikoina lukemastaan jo unohdetusta teoksesta. En ehtinyt mukaan, mutta kaksi ns. vanhaa kirjaa viikon aikana silti luin. Ensimmäinen oli suomenruotsalaisen Marianne Backlénin Ninjan varjo (Gummerus, 1989). Jos minulta kysyttäisiin suomenruotsalaisesta lempikertojasta (niitä on monta), ehkä juuri tällä hetkellä kallistuisin Backlénin puoleen, vaikka en olekaan lukenut koko hänen tuotantoaan. Aiemmat suomennetut romaanit Karma (2002) ja Linnoitukset (2008) kolahtivat eri tavoilla: Karma aihepiirinsä raikkauden ja radikaaliuden vuoksi, Linnoitukset enemmän puhtaasti kaunokirjallisista syistä. Backlén on myös niitä ruotsinkielisiä kirjailijoita, joita mieluummin lukisin ruotsiksi, mutta laiskana en ole saanut etsittyä alkuperäistekstejä käsiini. Ehkä hankin seuraavaksi käsiini hänen uusimman teoksensa Eldfågelns dans (Schildts, 2011).

Ninjan varjo on kiinnostava New York-kollaasi 1980-luvun lopulta, ajalta jolloin globaali tietoisuus HIV/AIDS:ista oli leviämässä. Tässä seurataan seitsemän toisiin löysästi kytköksissä olevan maailmankansalaisen polkuja New Yorkissa ja maailmalla, painopisteenä kuitenkin New Yorkin Brooklynin monikulttuuriset korttelit. Varsinaista päähenkilöä ei ole, mutta kenties suomalaisen lukijan on helpointa ankkuroida Ann-Marien, nuoren suomenruotsalaisen runoilijan hahmoon. Ann-Marie seuraa japanilaista poikaystäväänsä Torua New Yorkiin, mutta pariskunnan yhteiselo kaatuu elämäntapojen yhteensopimattomuuteen ja Ann-Marie pakenee parisuhdetta epämääräisiin halpoihin hotelleihin ja kimppakämppiin. Tässä seikkaillaan värikkäissä homojen ja lesbojen asuinyhteisöissä, Soka Gakkai-lahkon yhteisöllisissä menoissa, SoHon jazzklubeilla, sosialististen kirjakauppojen runomatineoissa – vaihtoehtomestoissa, jotka 80-luvun maakunnissa kasvaneesta lukijasta on silloin täytynyt tuntua ulkoavaruudelta. Sittemmin koko maailma on muuttunut enemmän New Yorkin suuntaan, ja vuonna 2014 Backlénin kuvaamat paikat kuulostavat suomalaisesta näkökulmastakin melkein kotoisilta.

Pidin kirjassa eniten ihan tunnelmasta, rennosta kaupunkiflow’sta, vihannestorien eksoottisista löydöistä ja musiikkityylien suloisesta sekamelskasta. Lempihenkilöni oli lapsikertoja Michi, jonka japanilais-afroamerikkalaisen perheen elämä kiehtoi tavallisessa arkisuudessaan. Voin hyvin kuvitella, ettei osa Backlénin lukijoista ole 80-luvun lopussa vielä ostanut hänen antoisasti tarjoilemaa hyperdiversiteetin ideaa – monessa mielessä hän on edelläkävijä ja näkijä Suomenkin monikulttuurisen tulevaisuuden suhteen.  Jotkut yksityiskohdat naurattivat, kuten erään nuoren karibialaistaustaisen sähkömiehen paidan teksti ”Ganja University”. Romaanissa on paljon henkilöitä, jotka kieltäytyvät porvarillisesta menestyksen ideasta ja keskiluokkaisesta turvallisuudesta, kuten eestiläistaustainen kotirouva Mira, joka jättää New Jerseyn grillibileet asuakseen brooklyniläisten lesbojen kanssa (ei seksin vuoksi vaan säästösyistä). Mosaiikkimainen kerrontatekniikka on tässä toimivampi kuin esim. Karmassa, mutta jäin kaiholla miettimään useankin henkilön kohtaloa. Moni New Yorkin ninjahahmo ehtii kertomuksen aikana kuollakin, mutta traagisista käänteistä huolimatta perusvire on optimistinen, paikoitellen myös humoristinen.

Marianne Backlén on niitä harvoja suomalaisia kirjailijoita, joilla on suvereeni kulttuurisen hybridiyden taju. Jotain yhteistä teoksessa on Riikka Pulkkisen Vieras-romaanin kanssa, tosin Backlénin ote keskittyy enemmän etnografiseen paikkojen kuvaukseen ja yhteisöllisyyteen, kun taas Pulkkisen näkökulma New Yorkin monikulttuurisuuteen on enemmän yksilökeskeinen ja syväpsykologinen. Sukupolvien välinen kokemusero ja ilmiselvä poliittinen suuntauserokin ovat havaittavissa. Pulkkisen maailmat kun tuntuvat kaikessa riipivyydessä ja raflaavuudessakin keskiluokkaisen ennalta-arvattavilta. Nuorempien suomalaisten kirjailijoiden kallistuminen oikealle on arkipäivää, jolle lukija voi jotain vain äänestämällä kirjastokortillaan tai kukkarollaan.

80-luvun nostalgiaa poteville teos on erinomainen aikamatka kaikkeen, mikä noina aikoina oli hyvää. Tässä tavataan Bill Cosby laukomassa juntahtavia kommentteja vakaville eurooppalaisille jazzmuusikoille, Joyce Carol Oates tylyttämässä tuntemattomia wannabe-kirjailijoita kirjanjulkaisutilaisuudessa ja aasialainen pikkupoika pakenemassa identiteettikriisiään Loudnessin ja Bon Jovin äänivallien taa. Miami Vicen värit sekoittuvat Princen ambivalenttiin funkiin, mutta taustalla vaikuttavat myös vakavammat figuurit kuten James Baldwin ja Bertolt Brecht. On makuasia, kuinka paljon intertekstuaalisia viitteitä yhdessä romaanissa sietää – oma sietokykyni ainakin Backlénin suhteen on melkein loputon, tosin teoksen loppuun saatuani en olisi enää kaivannut lisää viitteitä. Tänään mieleni on hyvin ruokittu ja pientä oman  kirjoittamisen inspiraatiotakin on ilmassa. Kiitos luksusmatkasta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s