Kirsikankukkien aikaan

Toinen VanhKyotoan kirjan päivän haasteeni oli japanilaisen nobelistin, Yasunari Kawabatan (1899-1972) klassikkoromaani Kioto (alk.1962, suom. Eeva-Liisa Manner, Tammi 1968), jonka sain taannoin luettavaksi ystävältä lukupiirisessiosssa. Kioto oli tehnyt häneen suunnattoman vaikutuksen jo nuorena tyttönä ja minun piti tunnustaa, etten tuntenut koko kirjailijaa. En esitä olevani  minkään sortin Japanin-tuntija, mutta yleisenä Aasian ystävänä odotan itseltäni tietämystä edes Japanin kansainvälisesti tunnetuimmista kirjailijoista. Nähtävästi sekin haaste on ollut vaikea tavoittaa. En ole mikään Nobel-kirjailijoiden palvoja enkä katso velvollisuudekseni lukea vuoden nobelistin teoksia, vaikka suurin osa niistä usein löytyykin jo valmiiksi käännettyinä Keltaisesta kirjastosta. Vanhojen nobelistien teoksia sen sijaan on mielenkiintoista lukea, ilman suorituspaineita.

Kiinnostukseni Japanin kirjallisuuteen syttyi 90-luvulla Banana Yoshimoton, raflaavan pop-henkisen naiskirjailijan tuotannosta. Yoshimoton rinnalle toiseksi kestosuosikiksi nousi pian Haruki Murakami, ja Murakamin rinnalla olen pitänyt Kenzaburo Oesta, joka on näitä edellisiä paljon ”hitaampi” ja filosofisempi kertoja. Kazuo Ishiguro-haasteeni on vielä levällään, mutta sen loppuun vieminen näyttää lupaavalta. Kawabatan tyyli lähentelee näistä mainitsemistani nykykirjailijoista ehkä lähiten Ishiguroa; erityisesti Kioton ja The Artist of the Floating World-romaanien välillä on luonteva temaattinen silta ja tyylillistä samanhenkisyyttä.

Kioton juoni on yksinkertainen ja kerrontatapa lähestyttävä, vaikkei paljon Japanista tietäisikään. Siinä seurataan kahden toisistaan erilleen joutuneen kaksossiskon Chiekon ja Naekon jälleennäkemistä ehkä 1950-luvun lopun Kiotossa. Ajankohta on viitteellinen, mutta II maailmansodan pahimmista traumoista tässä on jo toivuttu ja huomio keskittyy taas pienempiin murheisiin. Chieko on lapsena lapsettoman pariskunnan rappusille hyljätty löytölapsi; tosin Chiekon ottoäidillä on välillä muunlaisiakin versioita tytön adoptiosta. Chieko on saanut tietää kohtalostaan teini-ikäisenä ja nyt kaksikymppisenä asia nousee taas ajankohtaiseksi hänen suunnitellessa tulevaisuuttaan urasuunnittelun ja naima-aikeiden viidakossa. Naekoon hän törmää retkellä vuoristokylään, jossa hän huomaa identtisesti häntä muistuttavan nuoren naisen metsätöissä. Sisarusten välinen luokka- ja kokemusero on ilmiselvä: Chieko on saanut kasvaa suht vakavaraisessa kangaskauppiaan perheessä, jossa häntä on kasvatettu kunnioittamaan perinteisiä japanilaisia esteettisiä arvoja ja taidetta, kun taas Naeko on tehnyt ruumiillista työtä pikkulapsesta saakka.

Varttuneeksi mieskirjailijaksi Kawabata siis keskittyy tyttöjen väliseen epätodennäköiseen ystävyyteen ja nuorten naisten avioliittomarkkinoihin varsin suvereenisti. Romaanin vahvuus on siinä, että siinä kuvataan tarkasti ja seikkaperäisesti japanilaisen yhteiskunnan eri luokkien elämää. Kerronta keskittyy enemmän vuoden eri festivaaleihin kuin arkisimpaan arkeen, mutta tekstiiliteollisuuden kriisistä raportoidaan myös monisyisesti. Chiekon ottoisän Takichiron, joka siis on kankaiden tukkukauppias, keski-iän kriisi esiintyy haluna vetäytyä harrastamaan kalligrafiaa nunnaluostareihin. Perhe ei osaa päättää, kuka liikettä jatkaisi. Chieko osoittaa liikkeenharjoitukseen selviä kykyjä, mutta häntä kannustetaan myös harkitsemaan varhaista avioelämää. Liikkeenjohdon tehottomuudesta johtuen ainakin yksi Chiekosta kiinnostunut kosija alkaa jo käsitellä firman asioita kuin ominaan. Asiakkaiden yleinen kiinnostus kimonokankaisiin on hiipumassa, mikä aiheuttaa sekä vanhemmissa että tyttäressä melankoliaa.

Jos teoksessa on poliittista sanomaa, se taitaa liittyä naisten ja tyttöjen muuttuvaan asemaan ja liiallisen länsimaistamisen vastustukseen. Kawabata selkeästi kannattaa naisten itsemääräämisoikeutta opintoihin, työhön ja puolison valintaan liittyvissä kysymyksissä. Kioton muuttumista amerikkalaisten turistien puuhamaaksi hän kritisoi paikoitellen rankallakin kädellä. Jo 1950-luvulla kaupunki kuhisee turistibusseista ja tietämättömiä noviiseja viedään typistettyihin ”teeseremonioihin”, joissa tee tarjoillaan itsepalveluperiaatteella pahvimukeista. Vanhoihin arvostettuihin kortteleihin nousee halveksuttuja tuntihotelleja ja geisha-instituutiokin on rappeutumassa tavanomaiseksi prostituutioksi.

Minulle vähempikin japanilaisen festivaalikalenterin esittely olisi riittänyt, mutta muuten teos oli loisteliaan kaunis ja herkkä. Kankaiden lisäksi tässä fiilistellään erilaisia puita palvoessa. Ennalta-arvattujen kirsikkajuhlien lisäksi tässä ihaillaan ainakin kamferipuita, malvankukkia, bambun leikkaamista ja setripuita. Viimeisistä nousee kaksosten maagisen yhteyden symboli, sillä Chieko tilaa siskolleen obi-kankaan, jossa on tämän synnyinseutujensa setrimetsämaisema.

Kaksosiin liittyviin uskomuksiinkin viitataan. Kaksosten on perinteisesti Japanissa uskottu tuovan huonoa onnea – uskomus, joka on vallinnut monissa kulttuureissa, esimerkiksi myös läntisessä Afrikassa. Tässä ei sentään raportoida kaksosten surmista, mutta syrjintään viitataan.

Kaiken kaikkiaan teos oli lyyrisen napakka sisäänheitto japanilaiseen kulttuuriin, ja erityisesti suosittelen teosta nuorille lukijoille ja Japanista vähän tietäville uteliaille nojatuolimatkailijoille.

 

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s