Kiinalainen katoamisjuttu

Me orvotRastilla neljä: Kazuo Ishiguron Me orvot (Tammi, 2002, alk. 2000). Tämäkin teos on odottanut lukijaansa hyllyssäni melkein vuosikymmenen. Teos kertoo briteistä 1900-luvun alun Shanghaissa, oopiumsotien jälkimainingeista ja ”likaisesta” kaupankäynnistä, joka teki kiinalaisista kykenemättömiä puolustamaan maataan tarpeeksi voimallisesti. Shanghai ei ollut 1900-luvun alussa varsinainen siirtomaa, vaan kauppasatama, jossa kuitenkin Britannian poliittinen vaikutusvalta ja kulttuuriset vaikutteet jyräsivät.

Päähenkilö Christopher Banks on kadottanut molemmat vanhempansa alle kymmenvuotiaana ja matkustaa hyvää tarkoittavan setämiehen kanssa takaisin emämaahan, jossa ei ole koskaan käynyt. Hän pitää Kiinaa tai tarkemmin sanottuna Shanghain ulkomaalaisten kaupunginosaa kotimaanaan ja kokee brittiläisen poikien sisäoppilaitoksen vieraana maana. Orpopojaksi Christopherin taloudellinen tilanne on poikkeuksellisen vakaa. Valmistuttuaan Cambridgesta hän aloittaa aikuiselämänsä yksityisetsivänä asuen mukavassa asunnossa Kensingtonissa. Hän onnistuu nopeasti soluttautumaan Lontoon parhaisiin piireihin ja saa suosituksia diplomaateilta ja muilta silmäätekeviltä. Elämä hymyilee, naisetkin osoittavat kiinnostustaan, mutta vanhempien kohtalo silti kummittelee miehen mielessä.

Saatuaan vinkkiä, että vanhemmat olisivatkin mahdollisesti elossa, hän palaa Shanghaihin noin kolmikymppisenä keskelle 1930-luvun sotatilaa, toisen maailmansodan ”etkoja”. Vanhempien etsimistä hidastaa ystävyys hankalan brittipariskunnan kanssa, jonka vaimo pyrkii saamaan Christopheriä karkaamaan kanssaan Macaohon. Karkumatkalla Christopher kuitenkin eksyy naisystävästään ja päätyy keskelle kiinalaisten ja japanilaisten taistelua pahamaineisessa slummissa. Siellä hän etsii taloa, jossa hän luulee vanhempiensa olevan vangittuina, mutta löytääkin sieltä vain kiinalaisen, pahasti loukkaantuneen perheen. Japanilainen lapsuudenystävä Akirakin oletettavasti löytyy sotilaana keskeltä taistelua, mutta miehen identiteetistä ei nouse varmuutta. Tässä pelataan hauraiden muistikuvien ja lapsuuteen liittyvän nostalgian kanssa – asioiden, jotka ääriolosuhteissa antavat loukkaantuneille toivoa.

Christopherin vanhempien kohtalo on järkyttävä. Varsinkin äiti on joutunut kärsimään äärimmäistä julmuutta vain siksi, että puolusti henkeen ja vereen kiinalaisten tervehdyttämistä oopiumiriippuvuudesta. Postkoloniaalina kritiikkinä teos toimii monisyisesti, paikallisten ja eurooppalaisten valloittajien molemminpuolista osasyyllisyyttä valottaen. Monikansallisten firmojen toimintaan teos antaa historiallista perspektiiviä: jos ”kunniallinen” oopiumikauppa ei enää tässä maailmantilassa ole mahdollista, voisiko sitä verrata esimerkiksi siementen monopoliin, äidinmaitovastikkeiden tuputtamiseen, geenimanipuloitujen vihannesten kauppaan ja korkeasti koulutettujen aivovuotoon? Onko  maailman teknologinen ja tieteellinen ”edistys” ylipäänsä mahdollista ilman joidenkin maiden ja kansanosien alistamista? Brittien oopiumikauppa Kiinaan tuntuu tämän teoksen luettuani poikkeuksellisen harkitulta ja julmalta tavalla kukistaa suuri tieteellisessä ajattelussa omavarainen sivilisaatio.

Romaanissa oli, kiinnostavaa kyllä, paljon yhteistä Ole aina luonani-teoksen kanssa. Tässäkin suuri osa päähenkilöistä on orpoja, ovat kärsineet koulukiusaamisesta ja ovat sekaisin menneen ja tulevan suhteen. Tuntuukin, että Ishiguro on tehnyt kaunokirjallisen kokeen siirtämällä samantyyppisen tarinan toiseen aikaan, kulttuuriin ja genreen. Kahden teoksen lukeminen peräkkäin ei kuitenkaan puuduta tai aiheuta tylsistymistä, sillä päähenkilöt ovat täysin eri tyyppisiä ihmisiä motiiveiltaan. Tämä on hyvin klassinen historiallinen romaani, jossa maiden välisiä valtasuhteita ”selitetään” perusteellisesti, kun taas Ole aina luonani-teos on skifiä eikä siinä selitetä mitään. Tämän romaanin kehyskertomusta oli paljon helpompi ymmärtää. Tyypillistä molemmille teoksille oli tapahtumien tiheneminen ja juonen kannalta olennaisten koukkujen jättäminen loppua kohti.

Teokseen kannattaa tarttua, vaikka ei tietäisi Kiinan historiasta mitään. Se oli lukemastani neljästä Ishiguron romaanista helppolukuisin ja aihepiiriltään laajin. Vanhan Shanghain korttelien ja urbaanin elämän kuvaukset ovat poikkeuksellisen hurmaavia. Pidin tästä toiseksi eniten neljästä teoksesta; suosikikseni haasteen keskellä nousi varhainen teos, Silmissä siintävät vuoret, johtuen sen vahvasta naisnäkökulmasta. Ishiguro-haasteeni saattaa vielä jatkua, mutta ehkä japanilaisista kertojista seuraavaksi on taas kestosuosikkini Haruki Murakamin vuoro.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s