Varavoimaa etsimässä

KuunliljaTomas Sjödinin Salattu varavoima (Kirjapaja 2007) pomppasi eteeni kierrätyskorista. Otin sen mukaani varovaisin mielin huomatessani sen kertovan vaikeasta aiheesta, elämästä vakavasti sairaiden lasten omaishoitajana. Tämän postauksen afrikkalainen kuunlilja liittyy olennaisesti teokseen. Teoksen kansikuva oli niin ruma ja ankea, etten halunnut jakaa sitä julkisesti.

Sjödin on göteborgilainen Vapaakirkon pastori, joka siirtyi vaimonsa kanssa vaikeavammaisten poikiensa päätoimisiksi omaishoitajiksi heidän ollessa alakouluikäisiä. Kahdella perheen kolmesta pojasta löydettiin jo pienenä parantumaton, määrittelemätön aivovamma, jonka diagnoosi oli alusta saakka pessimistinen. Pojat pystyivät elämään tavallista elämää kotona ensimmäiset elinvuotensa, mutta kouluikäisestä saakka alkoivat käpertyä sisäänpäin ja kärsiä liikuntakyvyttömyydestä ja akuuteista hengitysvaikeuksista. Poikien hoito vaati vanhemmilta ympärivuorokautista valvontaa, eli raakaa vuorotyötä. Omaishoitajien vuosilomat olivat välttämättömiä henkireikiä. Perheen terve esikoinen on elänyt aikuiseksi, mutta nuoremmat pojat menehtyivät teini-ikäisinä pitkän ja tuskaisan sairastamisen jälkeen. Tämä teos kertoo pojista vanhemman, Karl-Petterin viimeisistä vuosista ja pelosta, että nuoremman pojan, Ludvigin, diagnoosi alkaa noudattaa samaa kaavaa.

Sjödin etsii kirjassaan varavoimaa, mikä ei ole täysin sama kuin voimavara. Tässäkin käsitteet ja kielelliset erot leikkivät, kaikkea ei voi suoraan kääntää yksi yhteen. Suomen kielessä peli on ehkä helpompaa kuin ruotsissa. Varavoima tulee käyttöön silloin, kun ihmisen luonnolliset voimavarat on loppuun kulutetut ja hän elää univajeessa, nälässä, janossa tai muussa äärimmäisessä uupumuksessa. Sairaan lapsen vanhemmilla kriittisessä tilanteessa ystävällinen Nasu-kyltti lapsen huoneen ovella saattaa lohduttaa enemmän kuin miljoona sanaa; surevan kotona ei oikeastaan ole väliä, mitä omaisille puhuu, vaan fyysinen läsnäolo on tärkeintä. Vuodesta vuoteen kriittisesti sairaita lapsia hoitavat vanhemmat eivät ehkä enää osaa vastata normimaailman ”mitä kuuluu?”-kysymyksiin, vaan jättävät viesteihin vastaamatta tai keksivät diplomaattisia vastauksia, joilla pääsee hankalasta tilanteesta mahdollisimman vähällä. Tulee paljon kissanristiäisiä, joihin ei yksinkertaisesti jaksa osallistua. Suhteet lähipiiriinkin saattavat hankaloitua, ellei voimavarojen puutteesta keskustella avoimesti. Kaiken tämän ympärillä kuinka ihminen voi ylipäänsä legitimoida olemassaoloaan? Kenelle se legitimoidaan, Jumalalle vai läheisille?

Kristilliseksi kirjaksi teos on kirjoitettu siinä hengessä, että siitä voi muukin uskova tai täyspakana löytää lohdutuksen tai voimaantumisen sanoja. Teos sopiikin erinomaisesti kaikille omaishoitajille tai muuten läheisten sairastumisen vierellä kulkijoille jonkunlaiseksi kävelykepiksi tai ”reality checkiksi”. Sjödin itse on taatusti käynyt läpi satoja uskonkriisejä seuratessaan lastensa elinvoiman hiipumista ja kirjaimellista kärsimystä: siinä vaiheessa, kun hän kertoi Karl-Petterin sairauden loppuvaiheen iltarituaaleista, itkin vuolaasti. Pojan sängyn valmistelu nukkumiskuntoon kuulosti korkeammalta ydinfysiikalta johtuen siitä, että vain lakanoita ja tyynyjä viikkaamalla tiettyihin asentoihin pojalle voitiin taata edes parin tunnin keskeyttämätön uni.

Valmiita vastauksia kärsimyksen keskellä elämiseen ei ole olemassa missään maailman kirjoissa. Yhtenä varteenotettavana vaihtoehtona kristillisen sielunhoidon lisäksi Sjödin nostaa logoterapian, hoitomuodon jonka kehitteli Auschwitzin ja Dachaun leireiltä selvinnyt psykoterapeutti Viktor Frankl. Logoterapiasta olenkin kuullut monessa otteessa aiemmin, mutta Sjödin onnistui kirjaimellisesti ”myymään” minulle sen konseptin.

Toinen teoksen tärkeä pointti liittyy koskettamisen merkitykseen vaikeasti sairaiden ja miksei kenen tahansa hoidossa. Sjödin joutui vahingossa kosketuskurssille poikiensa miespuolisen erityisopettajan aloitteesta, sillä opettajalta puuttui samaa sukupuolta oleva kurssikaveri, jota ilman kurssille ei voinut osallistua. Tästä kurssista tulikin hänelle varsinainen tietolähde poikien hoidossa: hän oppi keksimään uusia tapoja kommunikoida lastensa kanssa ja lievittämään kipua luomumenetelmin. Ylipäänsä lääketiedekin on todennut, kuinka merkittäviä kokemuksia kampaajalla tai hierojalla käynnit ovat pitkäaikaissairaiden elämässä – ei ole terapeuttisempaa kuin istua tuolissa, jossa sinua hoidetaan ilman diagnoosia lähikosketuksessa- tilanteessa, jossa on sallittua juoruilla tai puhua vaikka pelkkää paskaa. Kampaajille, hierojille, kosmetologeille ja jopa manikyristeille antaisin tunnustusta silloin, kun he onnistuvat piristämään sairaan ihmisen päivää.

Teos kertoo myös paljon omaishoitajien vertaistuesta, verkostoista, jotka parhaimmassa tapauksessa kantavat loppuelämän. Määrittelemättömien aivovammaisten vanhempien piirissä ryhmän jäsenet ajoivat ympäri Ruotsin osallistuen ystäviensä lasten hautajaisiin, pyrkien tukea toisiaan ja kunnioittamaan tuonilmaisiin poistuneiden lasten ja nuorten täällä jättämäänsä elämän jälkeä. Sjödinillä Karl-Petterin elämästä rakkain muisto on pojan hersyävä nauru vielä siinä vaiheessa, kun hän pystyi reagoimaan ulkomaailman ärsykkeisiin. Molempien poikien rajallinen sanavarasto ilahdutti myös, vaikka kummatkin hiipuivat jossain vaiheessa kielen ulkopuolelle.

Onko siis tarkoitus, että kaikella on tarkoitus, kirja yrittää kysyä Raamatun ja muidenkin viisaiden lähteiden avulla. Itselleni tämän kirjan anti ei ollut kristillinen, vaan puhtaasti yleisinhimillinen. En lukemani perusteella edelleenkään usko, että äärimmäinen kärsimys jalostaisi ihmistä, mutta uskon, että se kokemus, kun kuulee kanssaihmisten valittavan joutavista ”ongelmista” siinä tilanteissa, kun itse kamppailet jonkun läheisesi kanssa elämästä, voi johtaa henkiseen tai hengelliseen heräämiseen. Esimerkiksi tässä teoksessa ei maristu kertaakaan avioparin seksielämän vähäisyydestä tai sen puutteesta – siinä tilanteessa, kun valvotaan vaikeavammaisen hengitystä yöllä, seksi ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen.

Ylipäänsä teoksessa pinnalle nousevat elämänjano ja -nälkä. Sjödin kirjoittaa antaumuksella muutamista ansaituista lomistaan Espanjaan, Portugaliin ja Italiaan. Yksi valaistumisen hetki on ortodoksisessa messussa Lontoossa, jossa hän ymmärtää itäisen kirkon ytimen ja normipalveluksen kaikkia osallistavan draaman. Kauhean kriisinsä keskellä hän jaksaa olla kiinnostunut ekumeenisuudesta, globaalisesta kristittyjen yhteydestä.

Itse olen viime aikoina viettänyt aikaani tiloissa, joissa arkisilla huolilla ei enää ole suurta merkitystä. En ole täyspäiväinen omaishoitaja, mutta elän arkeani vakavan sairauden keskellä.  Vietän aikaani odotushuoneissa, jonne en uskonut päätyväni. Uskon, että intensiivisellä hoidolla ja huolenpidolla tämänhetkinen huoli elämästäni poistuu pian. Paljon toivoa on. Jos näin ei kuitenkaan käy, silloin Sjödinin kaltaisista vierellä kulkijoista tulee vieläkin tärkeämpiä. Oikeastaan haluaisin Sjödinin koskettavan minua juuri nyt tässä tilanteessa niin, etten enää haaskaisi aikaani turhiin asioihin. Hän ei ole ensimmäinen ”herättäjäni”, muttei vähäisimpikään.

Sjödin kysyy kiperiä kysymyksiä uskosta, armosta, toivosta ja luottamuksesta. Jos mikään näistä avainsanoista koskettavat sinua, suosittelen tämän lukukokemuksen perusteella hänen kaikkia yhtätoista hengellistä teostaan (vain osa on suomennettu, mutta kaikkihan me osaamme ruotsia tässä kaksikielisessä maassa).

 

 

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s