Hyväuskoisuuden ylistys

Shusaku EndoJapanilainen Shusaku Endo oli minulle uppo-outo kertoja, vaikka Verraton hölmö (1959, suom. 1983) onkin odottanut lukijaansa hyllyssäni vuosikaudet. Endoa on kutsuttu Japanin Graham Greeneksi, ehkä johtuen siitä, että molemmat ovat kiinnostuneet moraalisista pohdinnoista, seikkailuista ja roomalaiskatolisesta uskosta. Kristitty Endo vietti nuorena pitkiä aikoja Ranskassa, mikä näkyy myös tämän romaanin aihevalinnassa. Kerronnan tempokaan ei ole tyypillisen japanilaisen viipyilevää tai luonnon ihmeiden ympärillä hiljentyvää, vaan dynaamisen toiminnallista.

Turhaa vetää liian pitkällisiä johtopäätöksiä japanilaisen ja eurooppalaisen kerronnan eroista, kun japanilaisen kirjallisuuden otokseni on kuitenkin edelleen vaatimaton. Mutta japanilaisissa romaaneissa minua enimmäkseen viehättää joko hidas kontemplatiivisuus tai monikerroksinen postmoderni intertekstuaalisuus. Verraton hölmö tuntui japanilaiseksi romaaniksi modernin eurooppalaiselta siksi, että siinä on selkeä lineaarinen juoni eikä siinä palvota luontoa tai perinteistä japanilaista estetiikkaa.

Aikuiset tokiolaiset sisarukset Takamori ja Tomoe saavat tietää, että Takamorin nuoruuden ranskalainen kirjeystävä Gaston Bonaparte on tulossa Japaniin rahtilaivalla. Japanilaisen vieraanvaraisuuden konseptiin kuuluu ulkomaalaisen vieraan vastaanotto satamassa, vaikka Takamori ei koe tuntevansa Gastonia lainkaan. Satamassa sisaruksia odottaa hevosennaamainen korsto, jonka ulosanti sekä japaniksi että ranskaksi vaikuttaa lapsenomaisen hölmöltä. Varsinkin Tomoe-siskoa tämän ruman ja kömpelön vieraan mukana roikottaminen hävettää, mutta homma on hoidettava taiteen sääntöjen mukaan vaikka hampaat irvessä.

Tomoen ja Takamorin suhde on stressaantunut raha-asioiden, siskon pedantin nalkutuksen ja veljen laiskuuden ja leväperäisyyden vuoksi. Kumpikaan ei usko, että toinen koskaan pääsee naimisiin em. piirteiden vuoksi. Tomoe hankkii italialaisen yhtiön sihteerinä ja tulkkina enemmän kuin veljensä ja on urakehityksessään suunnilleen niin pitkällä kuin mihin 1950-luvun tavallisen perheen japanilainen tyttö voi päästä. Endo oinastelee, että tulevaisuus on naisten hallussa johtuen muuttuvista koulutusoloista ja naisten omasta aloitteellisuudesta.

Gaston on vapaa sielu, joka ei kauan isäntäperheensä nurkissa viihdy. Hän haluaa kokea Japanin omin nokkineen tavaten mahdollisimman erilaisia ihmisiä. Ensimmäisenä hän päätyy Tokion nuhjuisimmalle tuntihotellialueelle, josta hän päätyy pelastamaan prostituoidun väkivaltaisen asiakkaan kynsistä. Prostituoitu vie hänet vanhan miehen, kunnioitettavan sensein luo, joka on kasvoista ennustaja. Ennustajan luona Gaston saa seurakseen kulkukoiran jonka hän ristii humoristisesti Napoleoniksi, sillä kaikki japanilaiset haluavat tietää, onko hän kuuluisaa Bonaparten sukua. Ei hän ole, hän on tavallinen ”poppeli” Savoyn vuoristosta Sveitsin rajalta, mies, jonka kohtaloksi on tullut muiden, nopeampien ja älykkäämpien seuraaminen ja raskas fyysinen työ.

Gastonin hahmosta mieleeni tuli häiritsevän anakronistisesti  Gerard Depardieu, näyttelijä joka on onnistunut tekemään kömpelyydestään ja suuresta koostaan varsinaisen tuotemerkin. Voisin hyvin kuvitella Depardieun Gastonin roolissa; joitain vastaavia roolejahan hän on vetänyt amerikkalaisissa leffoissa. Varsinkin Tomoe-sisko joutuu nielemään pettymyksensä, sillä hän on odottanut komeaa latinalaistyyppistä Adonista, jolla on muodikkaat vaatteet ja moitteettomat tavat, mutta saakin kotiinsa melkein puhumattoman puusta veistetyn Goljatin.

Gaston päätyy syvälle Japanin alamaailmaan, lopulta vaarallisen palkkamurhaajan panttivangiksi operaatioon, jossa on tarkoitus kostaa murhaajan veljen tapattaneelle sotaveteraanille. Kaikki, jotka Gastonin tapaavat, jäävät ihmettelemään hänen pyyteettömyyttään ja hyväntahtoisuuttaan. Tomoe ja Takamori käyttävät lähes kaiken aikansa miehen etsintään ja pelastamiseen hankalista tilanteista.

Verrattomassa hölmössä esitellään juuri niitä epämukavia ja suttuisia puolia Japanista, joita kunnon isäntä tai emäntä ei koskaan ulkomaalaisille vieraille näyttäisi. Kai tässä yritetään rikkoa turhan vieraskoreuden myyttejä. Gaston ei ole tippaakaan kiinnostunut perinteisistä turistikohteista, vaan haluaa hengailla takakujilla ja kansankuppiloissa. Hölmö gaijin osoittautuukin vaihtoehtoiseksi matkailijaksi, joka uskaltaa ottaa riskejä, joita isäntäväki ei ottaisi kuuna kullanvalkeana.

Kulttuurien törmäyskurssien esittely on tämän päivän näkökulmasta melko pliisua, varsinkin jos lukija tietää vähänkään Japanista. Täytyy kuitenkin muistaa, että 1950-luvulla keskiverto eurooppalainen lukija ei ollut todennäköisesti käynyt sushibaarissa tai valistanut itseään ninja-elokuvilla. Teoksen ideaali kohderyhmä on todennäköisesti ei-japanilaiset lukijat, tosin saa japanilainenkin tästä sopivan outoutetun luennan omasta yhteiskunnastaan. Gastonin ja Napoleon-koiran symbioosista tuli jopa mieleen Paasilinnan Jäniksen vuosi ja Kyrön Kerjäläinen ja jänis. Tässä siis kaikille veijariromaanien ystäville helppolukuinen ja Japanin kulttuuriin sisäänheittävä klassikko.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s