Käännynnäisten innosta ja raivosta

my-home-town-fanaticsTänä pääsiäisenä minulla on jäänyt levy päälle ei mihinkään kristilliseen asiaan, vaan keskusteluun Britannian monikulttuurisuuden kriisistä. Voisihan sitä aikaansa huonomminkin käyttää, mutta katsomani dokumentit jäivät niin pahasti ihon alle kummittelemaan, etten tunnu pääsevän kuvista eroon, ellen kirjoita niistä.

Keskiviikkona tuli TV2:lta BBC:n dokumentti Kotikaupunkini kiihkoilijat (My Home Town Fanatics, 2012), jossa nuori toimittaja Stacey Dooley palaa kotikonnuilleen Lutoniin ottamaan mittaa paikallisista äärioikeistolaisista ja islamisteista. Luton on saanut viime vuosina ikävää julkisuutta vihamielisistä mellakoista ja mielenosoituksista, samoin moni terrorismista kiinni jääty tai epäilty on kotoisin kaupungin monikulttuurisesta lähiöstä Bury Parkista. Noin Tampereen kokoisessa Lutonissa on 30 moskeijaa ja osa kaupungin alueista tuntuu täysin pakistanilaisilta. Dooley itse oli käynyt aidon monikulttuurisia kouluja ja hengaillut aasialaisten tyttöjen porukoissa, joten kaupungin etnistä koostumaa hän ei ihmettele. Sen sijaan huoli islamismin noususta oli kouriintuntuva. Kävellessään kaupungin tietyissä osissa hän saa suoraa kommenttia viettelevästä pukeutumisestaan, vaikka on pukeutunut tehtäväänsä varten poikkeuksellisen peittäviin vaatteisiin. Dooley antaa kriitikoilleen takaisin samalla mitalla. Dokumentin yleinen sävy on varsin aggressiivinen ja ahdistavakin. Tässä tavataan sekä Britannian äärioikeistoa, English Defence Leaguen kannattajia että hardcore-islamisteja, mutta myös maltillisia muslimeja, joiden elämään mahtuu muutakin kuin uskonto.

EDL:n kotimainen versio olisi ehkä Suomen Sisu tai Hommaforum; liikkeellä ei ole muuta agendaa kuin maahanmuuttokriittisyys. Vaikka dokumentti ei sympatiseeraa näiden huligaanien toimintaa, se osoittaa kouriintuntuvasti toiminnan motiiveja ja syitä. Dooleyn lähestymistapa muistuttaakin Leena Sharman tyyliä uudessa kirjassa Ne – tässä yritetään päästä molempien ääriryhmittymien ihon alle. Huomaan myös, että dokumentista on tullut äärioikeistolaisten suosikki YouTubessa. Kai se on elävä postikortti katoavasta Englannista, sekoitus nostalgiaa ja surua.

My brother IslamistJatkoin tästä vielä rankempaan ja henkilökohtaiseen pläjäykseen, Robb Leechin dokumenttiin My Brother the Islamist (2011) , joka kertoo kahden veljen ongelmallisesta suhteesta toisen käännyttyä islamiin. Kun Richardista tulee Salahuddin, hän ei enää suostu tervehtimään veljeään oikealla kädellä, sillä oikea käsi kuuluu vain puhtaille uskonveljille. Salahuddin kuuluukin yhteen Lontoon pahamaineisimmista porukoista, vihamielisen saarnaaja Anjem Choudaryn Islam4UK-verkostoon, joka sittemmin on lakkautettu terrorisminvastaiseen lakiin vedoten. Veli on muuttunut huumorintajuttomaksi ja ehdottomaksi tuomariksi, joka imitoi kaikessa Muhammedia. Jopa jalkapallo on syntiä, sillä se vie Salahuddinin ajan Palestiinan kärsivien lasten tilanteen murehtimiselta.

Suurempi huoli kuin veljestään dokumentaristi-Robbilla on 17-vuotiaasta Benistä, joka nuoruuden hurmassaan lähtee Salahuddinin porukoihin Lontooseen levittämään sanaa.  Ben on edelleen lempeä ja inhimillinen tapaus, jolle Robb ei tahtoisi käyvän huonosti. Dokumentti osoittaa hienolla tavalla myös Benin ja tämän äidin neuvottelut uskosta ja henkilökohtaisista rajoista. Tässä äiti ei enää voi isolle pojalleen mitään, sillä poika tuntuu tietävän tasan tarkkaan, mitä haluaa. Kasvatettuaan Osama-parran Ben näyttää yhtä ukkomaiselta kuin Salahuddin. Ylipäänsä miespuoliset brittikäännynnäiset näyttävät koomisilta ja jotenkin juuriltaan revityiltä – heidän punertavat partansa naurattavat tahattomasti.

Osama-partaisten ukkojen toiminta nostatti verenpainettani siksi, että huomasin heidän olevan molemmissa dokumenteissa täyspäiväisiä fanaatikkoja ilman huolta päivittäisestä toimeentulosta. Perheen elättäminenkään ei vaa’assa paljoa paina, jos elämäntapana on länsimaiden vihaaminen. Tuskin kukaan Euroopan maissa ottaa Osaman kaksoisolentoa edes vapaaehtoistöihin, niin negatiivisia konnotaatioita tuo ”muoti” herättää.  Britannian toimeentulotukijärjestelmä vaikuttaakin anteliaammalta kuin Suomen. Veronmaksajien varoilla tässä sanaa levitettiin – antakaa anteeksi klassinen persu-retoriikkani, mutta päädyin päätelmääni ilman persuja.

Oikeassa maailmassa Salahuddin Dart istuu nyt kuuden vuoden kakkua terrorismiyrityksestä yhdessä luultavasti dokumentissa esiintyneiden uskonveljien kanssa. Benin kohtalo jäi askarruttamaan vaivaavasti. Anjem Choudary on edelleen vapaalla jalalla. Vaikka miehellä on julkinen esiintymiskielto Britanniassa, käy hän uskollisesti levittämässä sanaa pienemmissä Euroopan maissa, kuten Suomessa, jonne hän teki seminaarikeikan vuoden 2013 keväällä. Henkilökohtaisesti pidän Suojelupoliisin toimia löysäkätisinä, kun he sallivat kovan linjan islamistien esiintymisen maahanmuuttajayhteisöissämme. Choudaryn kaltaiset nilkit ovat pahimpia, sillä he laittavat nuoret noviisit tekemään likaisen työn ja esittävät itse viatonta lammasta.

Kolmas katsomani dokumentti, Make Me A Muslim (2012), oli onneksi iloisempi. Siinä pakistanilaissyntyinen malli Shanna Bukhari reissasi ympäri Britanniaa haastattelemassa nuoria naiskäännynnäisiä. Tässä puhuttiin enemmän muodista ja naimahuolista, eikä nuorten brittinaisten toiminnasta noussut poliittista huolen häivää.  Naiset olivat kääntyneet islamiin pidemmän harkinnan jälkeen ja rauhanomaisemmin kuin edellisen dokumentin miehet.

Ylipäänsä Britannian tilanne herättää kysymyksiä, sillä sosiaalisten ongelmien kentällä Britannia on ollut pitkään edelläkävijämaa – vastaavat ongelmat esiintyvät esimerkiksi Suomessa kymmenen tai parinkymmenen vuoden viiveellä. Maidemme maahanmuuton historiat ovat erilaisia, mutta maahanmuuttopolitiikassa on yhtymäkohtia. Maiden vertailu on kuitenkin vaikeaa ihan numeroista johtuvista syistä. Dokumenttien herättämä päällimäinen kysymykseni on: mitä tehdään, jos valtakulttuurilla ei enää ole tarjottavana positiivisia samastumisen malleja – jos nuoriso on menettänyt kulttuuriset juurensa, historian tajunsa ja kansallisen ylpeytensä? Britanniassa vahvoja yhteenkuuluvuuden merkkejä ovat jalkapallo ja pubikulttuuri, mutta monessa muussa suhteessa peli on jo menetetty. Koulujen monikulttuurinen ideologia on kenties mennyt liian pitkälle – oppilaat saavat tietoa vähemmistöjen tavoista ja uskonnoista, mutta valtakulttuurin historiaan suhtaudutaan vähätellen. Näissä olosuhteissa islamiin kääntyminen on fiksun ja herkän nuoren looginen valinta, erityisesti jos hän tulee köyhistä tai epästabiileista oloista. Em. dokumenteissa pojat tulivat tasapainoisista koulutetuista perheistä, kun taas tytöillä oli kirjavampaa taustaa ja isompia ongelmia esimerkiksi juomisen suhteen. Kuitenkin islamin tarjoama elämäntapa – alistuminen selkeisiin pelisääntöihin – on houkutteleva kaikille itsensä kanssa solmussa oleville. Harvalla kristillisellä kirkolla on valtaa tai intressiä määrätä pilkulleen, kuinka kristityn tulisi elää. Ja koska kristitty oppi on tulkinnanvaraisempaa, se jättää suuremman vastuun yksilölle. Kriisissä elävä ihminen ei välttämättä jaksa tuollaista vastuuta kantaa, vaan häntä miellyttää oppi, joka kertoo minuutilleen, milloin pitäisi herätä.

Tästä infopläjäyksestä jäi sekava ja maailmantuskainen olo. Kesäretki Lutoniin kiinnostaisi kyllä, samoin tuore kaunokirjallisuus aiheesta.

Kaunosielujen keskiaika

Rane nauravaIrja Ranen Naurava neitsyt (1996) liittyy oleellisesti edellisiin Milja Kaunisto-postauksiini, sillä olen kiinnostunut naisten kirjoittamasta suomalaisesta historiallisesta proosasta ja genren kehityksestä noin yleensä. Vaikka Naurava neitsyt ilmestyi feministisen herätykseni ollessa valtakunnallisella hälytystasolla, en jostain syystä koskaan päässyt tekstiin kiinni nuorempana. Teos sai Finlandia-palkinnon vuonna 1996 ja sen taiteellisuutta ja kielellistä virtuositeettia suistutettiin kaikissa medioissa pitkään. Tämän jälkeen Rane ”katosi” julkisuudesta eikä ole julkaissut romaaneja tämän jälkeen (kaksi aiempaa teosta hän kirjoitti ennen tätä hittiä, mutta ne ovat saaneet vähän huomiota). Tuntuu kuin kirjailija olisi antanut kaikkensa tälle teokselle ja kokenut jonkinlaisen tyhjentymisen. Ennen Finlandia-palkintoa hän työskenteli pitkään Helsingin yliopistossa kotimaisen kirjallisuuden laitoksella opetus- ja tutkimustöissä. Tämän jälkeen hän näyttää asuneen ja vaikuttaneen pitkään Jyväskylän seudulla myös kirjallisissa piireissä.

Nyt Naurava neitsyt ilmaantui eteeni uudelleen. Päätin antaa sille mahdollisuuden.

Luin teosta kuukauden päivät tilanteissa, joissa ei ollut muuta viihdytyksen mahdollisuutta, kuten junissa, busseissa, odotushalleissa ja yksinäisessä hotellihuoneessa. Kirjan kansikin on jo ryvettynyt kaikesta tuosta ryhtymisestä. Olen viettänyt teoksen äärellä jo useamman tunnin, mutta jumitan uskollisesti n. sivulla 50, sillä aina teokseen uudelleen tartuttuani en muista aiemmasta lukemastani mitään. Yleensä en postita kesken jääneistä kirjoista, mutta tässä tapauksessa oli jotain merkillistä: halusin todella päästä tämän ihmeellisen kirjan maailmaan ja näin keskimääräistä enemmän vaivaa avatakseni sen arvoituksia. Tunsin oloni huijatuksi ja tyhmäksi, kun en ymmärtänyt keskiaikaisen kertojanaisen kieltä.

Tämän olen saanut kirjasta selvää: teos rakentuu triptyykiksi, taideteokseksi, jossa on kolme osaa. Ortodoksisessa ikonien kuvamaailmassa tämä kuvallinen ilmaisu on tyypillistä: usein triptyykin keskiössä on Jeesus tai Maria, reunoilla opetuslapsia. Tämä teos kertoo katolisen kirkon maailmasta, jossa kallisarvoiset uskonnolliset maalaukset ovat enimmäkseen liittyneet kirkkojen sisustukseen, ei niinkään ihmisten koteihin. Uskonto ja uskonnollisuus on kuitenkin tässä romaanissa aistivoimaista, arkista, väkevää ja elävää.

Kehyskertomuksena on keski-ikäisen leskinaisen, nahkuri-Lydian todistelausunto sen aikaisessa oikeudessa vääristä syytöksistä häntä vastaan. Paikka on eteläinen Ranska 1300-luvulla, ilmeisesti kuvitteellinen Lakson kaupunki jossain lähellä Espanjan rajaa – reaalimaailman kaupungit, joihin tekstisssä viitataann ovat Avignon ja Salamanca. Lydia elää erikoista elämää hänelle apuriksi ja suojatiksi tulleen Klemetti-pojan ja sokean Johannes-kulkurin kanssa. Johannes parantuu sokeudestaan tarinan aikana ja muu väki pitää miestä huijarina ja hyväksikäyttäjänä. Lydian on jatkuvasti todistettava siveellisyyttään sukulaisilleen ja kaupunkilaisille asuessaan tuntemattoman aikuisen miehen kanssa. Tarinassaan hän tuntuu puhuvan osan ajasta suoraan Neitsyelle. Puhe on esoteeristä ja melkein hurmoksellista.

Muut Lydian kehyskertomusta tukevat tarinat ovat sihteeri Bartolomeukselta (samalta ajalta) ja rehtori Kleinilta 1930-luvun Saksasta. Naurava neitsyt ilmaantuu kaikille eri muodoissa ja eri tunnelmissa. Teos sopisi myös loistavasti pääsiäisen tunnelmiin, viettäähän Lydia juuri pääsiäistä ihmeellisten tapahtumien keskellä.

Luonnon, kirkollisen elämän  ja naisten roolin luonnon tuntijoina, kirkkojen koristelijoina ja yrteillä parantajina on tässä potentiaalisesti kiinnostavaa – jos siis romaanin juonessa pysyisi kärryillä. Ehkä suurimpana ongelmana tässä on Raneen kunnianhimoisuus: hän on selvästi yrittänyt parhaansa mennä totaalisesti sisälle keskiajan uskonnolliseen kokemukseen ja ”puhua kielillä”, unohtaen sen, että suurimmalle osalle lukijoista näin uskonnollinen maailmankuva on vieras. Yleensä historiallisia romaaneja lukiessani marisen viihteellisyydestä ja asioiden liiallisesta ”selittämisestä”; tässä marinani on päinvastaista. Olisin kaivannut jotain yleistajuisempaa aasinsiltaa tähän maailmaan, joka edelleen kiehtoo minua turhautumisen kokemuksista huolimatta.

Kirsikankukkien aikaan

Toinen VanhKyotoan kirjan päivän haasteeni oli japanilaisen nobelistin, Yasunari Kawabatan (1899-1972) klassikkoromaani Kioto (alk.1962, suom. Eeva-Liisa Manner, Tammi 1968), jonka sain taannoin luettavaksi ystävältä lukupiirisessiosssa. Kioto oli tehnyt häneen suunnattoman vaikutuksen jo nuorena tyttönä ja minun piti tunnustaa, etten tuntenut koko kirjailijaa. En esitä olevani  minkään sortin Japanin-tuntija, mutta yleisenä Aasian ystävänä odotan itseltäni tietämystä edes Japanin kansainvälisesti tunnetuimmista kirjailijoista. Nähtävästi sekin haaste on ollut vaikea tavoittaa. En ole mikään Nobel-kirjailijoiden palvoja enkä katso velvollisuudekseni lukea vuoden nobelistin teoksia, vaikka suurin osa niistä usein löytyykin jo valmiiksi käännettyinä Keltaisesta kirjastosta. Vanhojen nobelistien teoksia sen sijaan on mielenkiintoista lukea, ilman suorituspaineita.

Kiinnostukseni Japanin kirjallisuuteen syttyi 90-luvulla Banana Yoshimoton, raflaavan pop-henkisen naiskirjailijan tuotannosta. Yoshimoton rinnalle toiseksi kestosuosikiksi nousi pian Haruki Murakami, ja Murakamin rinnalla olen pitänyt Kenzaburo Oesta, joka on näitä edellisiä paljon ”hitaampi” ja filosofisempi kertoja. Kazuo Ishiguro-haasteeni on vielä levällään, mutta sen loppuun vieminen näyttää lupaavalta. Kawabatan tyyli lähentelee näistä mainitsemistani nykykirjailijoista ehkä lähiten Ishiguroa; erityisesti Kioton ja The Artist of the Floating World-romaanien välillä on luonteva temaattinen silta ja tyylillistä samanhenkisyyttä.

Kioton juoni on yksinkertainen ja kerrontatapa lähestyttävä, vaikkei paljon Japanista tietäisikään. Siinä seurataan kahden toisistaan erilleen joutuneen kaksossiskon Chiekon ja Naekon jälleennäkemistä ehkä 1950-luvun lopun Kiotossa. Ajankohta on viitteellinen, mutta II maailmansodan pahimmista traumoista tässä on jo toivuttu ja huomio keskittyy taas pienempiin murheisiin. Chieko on lapsena lapsettoman pariskunnan rappusille hyljätty löytölapsi; tosin Chiekon ottoäidillä on välillä muunlaisiakin versioita tytön adoptiosta. Chieko on saanut tietää kohtalostaan teini-ikäisenä ja nyt kaksikymppisenä asia nousee taas ajankohtaiseksi hänen suunnitellessa tulevaisuuttaan urasuunnittelun ja naima-aikeiden viidakossa. Naekoon hän törmää retkellä vuoristokylään, jossa hän huomaa identtisesti häntä muistuttavan nuoren naisen metsätöissä. Sisarusten välinen luokka- ja kokemusero on ilmiselvä: Chieko on saanut kasvaa suht vakavaraisessa kangaskauppiaan perheessä, jossa häntä on kasvatettu kunnioittamaan perinteisiä japanilaisia esteettisiä arvoja ja taidetta, kun taas Naeko on tehnyt ruumiillista työtä pikkulapsesta saakka.

Varttuneeksi mieskirjailijaksi Kawabata siis keskittyy tyttöjen väliseen epätodennäköiseen ystävyyteen ja nuorten naisten avioliittomarkkinoihin varsin suvereenisti. Romaanin vahvuus on siinä, että siinä kuvataan tarkasti ja seikkaperäisesti japanilaisen yhteiskunnan eri luokkien elämää. Kerronta keskittyy enemmän vuoden eri festivaaleihin kuin arkisimpaan arkeen, mutta tekstiiliteollisuuden kriisistä raportoidaan myös monisyisesti. Chiekon ottoisän Takichiron, joka siis on kankaiden tukkukauppias, keski-iän kriisi esiintyy haluna vetäytyä harrastamaan kalligrafiaa nunnaluostareihin. Perhe ei osaa päättää, kuka liikettä jatkaisi. Chieko osoittaa liikkeenharjoitukseen selviä kykyjä, mutta häntä kannustetaan myös harkitsemaan varhaista avioelämää. Liikkeenjohdon tehottomuudesta johtuen ainakin yksi Chiekosta kiinnostunut kosija alkaa jo käsitellä firman asioita kuin ominaan. Asiakkaiden yleinen kiinnostus kimonokankaisiin on hiipumassa, mikä aiheuttaa sekä vanhemmissa että tyttäressä melankoliaa.

Jos teoksessa on poliittista sanomaa, se taitaa liittyä naisten ja tyttöjen muuttuvaan asemaan ja liiallisen länsimaistamisen vastustukseen. Kawabata selkeästi kannattaa naisten itsemääräämisoikeutta opintoihin, työhön ja puolison valintaan liittyvissä kysymyksissä. Kioton muuttumista amerikkalaisten turistien puuhamaaksi hän kritisoi paikoitellen rankallakin kädellä. Jo 1950-luvulla kaupunki kuhisee turistibusseista ja tietämättömiä noviiseja viedään typistettyihin ”teeseremonioihin”, joissa tee tarjoillaan itsepalveluperiaatteella pahvimukeista. Vanhoihin arvostettuihin kortteleihin nousee halveksuttuja tuntihotelleja ja geisha-instituutiokin on rappeutumassa tavanomaiseksi prostituutioksi.

Minulle vähempikin japanilaisen festivaalikalenterin esittely olisi riittänyt, mutta muuten teos oli loisteliaan kaunis ja herkkä. Kankaiden lisäksi tässä fiilistellään erilaisia puita palvoessa. Ennalta-arvattujen kirsikkajuhlien lisäksi tässä ihaillaan ainakin kamferipuita, malvankukkia, bambun leikkaamista ja setripuita. Viimeisistä nousee kaksosten maagisen yhteyden symboli, sillä Chieko tilaa siskolleen obi-kankaan, jossa on tämän synnyinseutujensa setrimetsämaisema.

Kaksosiin liittyviin uskomuksiinkin viitataan. Kaksosten on perinteisesti Japanissa uskottu tuovan huonoa onnea – uskomus, joka on vallinnut monissa kulttuureissa, esimerkiksi myös läntisessä Afrikassa. Tässä ei sentään raportoida kaksosten surmista, mutta syrjintään viitataan.

Kaiken kaikkiaan teos oli lyyrisen napakka sisäänheitto japanilaiseen kulttuuriin, ja erityisesti suosittelen teosta nuorille lukijoille ja Japanista vähän tietäville uteliaille nojatuolimatkailijoille.

 

 

 

Inkvisiittorin omatunto

kalmantanssi 2Milja Kauniston Kalmantanssi (Gummerus, 2014) on Synnintekijän looginen jatko-osa, joka seuraa suomalaisen papin Olavi Maununpojan paluuta jatko-opintojen pariin Pariisiin, mutta mikään ei estä lukemasta näitä kahta teosta itsenäisesti. Teoksen nimi viittaa mustaan surmaan ja hirvittävään näkyyn, joka kohtaa Olavia Pariisin Viattomien hautausmaalla 1430-luvulla: se on täynnä kansantajuisia runoja ja maalauksia massatuhosta. Yksi runoista kutsuu danse macabreen, kalmantanssiin. Kuolema on kaikkialla läsnä ja kaikki kynnelle kykenevät ovat paenneet kaupungin likaisia köyhäintaloja maaseudun väljemmille vesille. Hautausmaalla Olavin yrittää ryöstää nälkiintynyt kerjäläiseukko. Armollisena kristittynä Olavi kuitenkin vie eukon mukanaan Sorbonneen ja pestaa tämän pyykinpesijäksi.

Olavi Maununpoika katuu aiempia syntejään synkissä tunnelmissa. Hän on pettänyt opiskelutoverinsa Miracle de Servièresin ja langennut Suomessa lihalliseen syntiin porvarisrouva Birgitan kanssa, mistä on syntynyt äpärälapsi. Varakas rouva kiristää köyhää pappismiestä elatusmaksuilla, vaikka lapsi on kirjattu naisen avioliitossa syntyneeksi. Kaiken kukkuraksi häntä kiristää ja painostaa Sorbonnen teologian opintojen ylin auktoriteetti piispa Couchon. Sorbonnen kampuksella on käynyt väkikato opiskelijoiden paettua tappavaa tautia kotikonnuilleen, joten vähäisemmätkin ja opinnoissa huonommin menestyneet pääsevät nyt huomattaviin tehtäviin. Piispan petikaveriksi ennen aikojaan vanhentunut ja itseään huonosti hoitanut homssu-Olavi ei enää kelpaa, mutta häntä tarvitaan epämiellyttävään tehtävään, johon moni ei suostu. Tämän lisäksi Olaville luvataan englantilais-saksalaisen kansakunnan johtajuus, mikä lupaa miehelle lokoisia oloja.

Epämiellyttävä tehtävä ei ole yhtään vähemmän kuin inkvisiittorina toimiminen mystiselle, sotahullulle Lorrainen neitsyelle, joka odottaa kuolemantuomiotaan. Lukija pääsee seuraamaan intiimejä kuulusteluja Jeanne D’Arcin kuolemansellissä, joissa nuoren kapinallisen oppineisuus  ja säätyyn kuulumaton ylväs käytös hämmentävät Olavi Maununpojan. Romaanin jännitysnäytelmät keskittyvät Jeanne D’Arcin ja Miracle de Servièresin noituus- ja säädyttömyysoikeudenkäynteihin, joissa molemmissa strategiana on piilottaa poliittinen kähmintä sukupuolisiveyssyytösten taakse. Tämä muistuttaa paljon tämän päivän uskonnollisista homovainoista: keskittymällä vihaamaan homoja esimerkiksi köyhät kehitysmaat saattavat onnistua piilottamaan eliitin harjoittaman korruption ja köyhien ryöstöviljelyn. Pystyttämällä viihteellisiä mestauslavoja ja rovioita kaupunkien paalupaikoille on aina saatu kansan huomio pois asioista, joista kenkä varsinaisesti puristaa.

Kalmantanssissa on vähemmän seksi- ja mässäilykohtauksia kuin Synnintekijässä ja enemmän raskasta historiallista analyysia. Synnintekijä oli ehkä astetta humoristisempi ja aistivoimaisempi kuin Kalmantanssi, jossa päästään luultavasti itse asiaan, katolisen kirkon syvään naisvihaan ja homofobiaan. Teosta voi lukea monella tasolla, myös nykyajan vähemmistöjen oikeuksista käsin. Itse olisin ehkä viehättynyt enemmän ”pienemmästä” tarinasta kuin ikonisen Jeanne D’Arcin todellisen identiteetin etsinnästä –  vaikka tuon ihmenaisen Miracle de Servièresin ja hänen yhtä lailla kapinoivan Beatrix-äitinsä tarinat olisivat sinänsä riittäneet pitämään jännitystä yllä. Tämäkin on makuasia, ja luulen että eurooppalaiseen naishistoriaan vähemmän perehtyneelle nuoremmalle lukijakunnalle tässä on juuri tarvittava määrä taustatietoa sytyttämään historiallisen fiktion kipinä.

Pispalasta suurikin ponnistaa

HassanBlasimHävettää myöntää, että minulla kesti kaksi vuotta ennen kuin pääsin lukemaan Hassan Blasimin novelleja Vapaudenaukion mielipuolen (WSOY, 2012) suomennoksen jälkeen. Blasimin menestyksestä on kohistu tietyissä piireissä täällä koti-Tampereella jo vuosia. Ennen suomennosta novellit ovat jo niittäneet maailmanmainetta alkukielellään arabiaksi sekä englanniksi; onpa niitä sensuroitu Irakin lisäksi monessa muussakin arabimaassa. Blasim siis on Sofi Oksasen rinnalla Suomen tämän hetken kansainvälisesti menestynein kirjailija. Irakilainen Suomessa asuva pakolaiskirjailija = suomalainen kirjailija. Tämän vuoden alussa novellit julkaistiin Yhdysvalloissa, mikä on johtanut positiivisiin arvioihin mm. New York Timesissa. Tämän tason menestyksestä kuuluisi jo jokaisen suomalaisen kirjojen ystävän olla helkutin ylpeä.

Vuodesta 2004 Blasim on asunut Suomessa ja ilmeisesti ison osan tästä ajasta Tampereen Pispalassa. Blasimin menestys kertoo siitä, kuinka suht tuntematon äidinkielellään kirjoittava pakolainen voi tulla nähdyksi ja kuulluksi, jos todellista kyvykkyyttä löytyy. Varmasti yhteydenotto kansainvälisiin kustantajiin ennen suomalaisia olikin juuri se oikea strategia. Arabiankielisen tekstin suomennos kun ei yleensä onnistu täällä ensi julkaisuna, vaan teoksen on ensin saatava ylistävää palautetta Lontoossa tai New Yorkissa, ennen kuin se ”löydetään”. Nyt Blasim on vihdoin ”löydetty” nykyisessä asuinmaassaan ja hänellä on pieni mutta vannoutunut fanipiirikin. Suomentaja Sampsa Peltoselle antaisin kunniamaininnan loisteliaasta käännöstyöstä, vaikka en arabiaa osaakaan kuin muutaman tervehdyksen verran.

Blasimin todellinen intohimo ja koulutus liittyvät elokuvantekoon; kirjailija hänestä tuli siksi, että hän kantoi mukanaan tarinoita, joiden kertomatta jättäminen olisi luultavasti aiheuttanut suurempaa mielen järkkymistä kuin kertominen. Suomalaiset vaikutteet näkyvät tässä kokoelmassa vain parissa-kolmessa novellissa, kun taas osassa tarinoista päähenkilöt päätyvät Balkanille tai Keski-Eurooppaan elävinä ja kuolleina.

Keskeinen kysymys Blasimia lukiessani oli: kuinka kirjoittaa poliittisesta terrorista, kidutuksesta ja kansanmurhista mahdollisimman eettisellä tavalla? Blasim kertoo ruumiiden silpomisesta, pääkallokokoelmista, jätesäkeistä löytyneistä sukuelimistä ja muista melkein kannibalistisista kokemuksista lakonisen toteavasti, turhia tunteilematta. Mitään helppoja ratkaisuja syvistä väkivallan traumoista selviytymiseen ei anneta, vaan länsimaihin siirtyneiden pakolaisten rinnalla kuljetaan pienin askelin. Lukija ei pääse kokemaan syvää empatian tai suvaitsevaisuuden aaltoa, vaan hänen on kestettävä sodan kauhut sellaisinaan, ilman turvatyynyjä.

Blasimin maahanmuuttajahahmot eivät ole kaikesta selvinneitä arjen sankareita, joille myönnetään positiivisuuspalkintoja ja jotka saavat aikaan kestävää muutosta rasistisissa pihapiireissä tsemppaamalla huono-osaisia naapureitaan ja kantamalla mummojen ostoskasseja. Vaikka tunnen monia tuollaisiakin maahanmuuttajia ja iloitsen heidän positiivisuudestaan, koen suurempaa läheisyyttä näiden traumojensa kanssa kipuilevien, keskeneräisten henkilöiden kanssa, jotka eivät pyri miellyttämään ketään. Verrattuna vaikka Yhdysvalloissa suosiota niittäneisiin Afganistanin sodista kirjoittaneisiin kirjailijoihin (kärkiesimerkkinä Khaled Hosseini) Blasimin tyyli tuntuu korkeakirjalliselta, julmuudessaan oikeudenmukaiselta. Taustalla kummittelevat selkeästi eurooppalaiset surrealistiset ja eksistentialistiset vaikutteet, kuten Kafka ja Camus. Samalla uskallan väittää, etteivät hänen novellinsa ole jokamiehen tai -naisen sunnuntaiviihdettä. Niihin on ryhdyttävä vakavalla mielellä.

Olen lukenut novelleja pieninä paloina väsyneenä, reaalimaailman mielenterveysasioiden uuvuttamana. Vaikka siis ”Pillerinpyörittäjä”-novelli, joka on suoraa puhetta pakolaismiestä hoitavalle psykiatrille, kosketti, en kykene pukemaan lukemisen herättämiä tunteita sanoiksi. Kaikki novellit, jossa oli silvottuja ruumiinosia tai pääkalloja, aiheuttivat suurta angstia. Suomeen sijoittuvissa novelleissa ”Pahantapaisessa itsensäpaljastajas” ja ”Tuo pahanilmanhymy” oli jo ripaus toivoa, joten niihin tartuin kuin pelastusrenkaaseen. Henkilökohtainen ajankohta Blasimin syvälliselle ymmärtämiselle oli siis heikko: tekstit vaativat lukijaltaan rohkeutta ja kirkasta mieltä. Palaan asiaan, erityisesti Irakin purkkajeesuksen muodossa, joka jo nimeltään kutsuu kevyempään kirjallisuuteen vihkiytynyttä lukijaa.

PS: Irakin purkkajeesus-kokoelma on nostettu tämän vuoden Independent Prize for Foreign Fiction-kilpailun lyhyelle listalle, jossa Blasim kilpailee voitosta mm. Karl Ove Knausgårdin kanssa. Kahta noin erityyppistä kirjailijaa en voisi kuvitella saman sateenkaaren alle. Onnea matkaan ja toivotaan parasta tamperelaisten puolesta!

 

 

Ganja Universitystä, päivää

Ninjan varjoViime viikon keskiviikkona eräässä blogiyhteisössä, jota seuraan, olisi ollut Vanhan kirjan päivä, eli osallistujia pyydettiin postaamaan jostain viime aikoina lukemastaan jo unohdetusta teoksesta. En ehtinyt mukaan, mutta kaksi ns. vanhaa kirjaa viikon aikana silti luin. Ensimmäinen oli suomenruotsalaisen Marianne Backlénin Ninjan varjo (Gummerus, 1989). Jos minulta kysyttäisiin suomenruotsalaisesta lempikertojasta (niitä on monta), ehkä juuri tällä hetkellä kallistuisin Backlénin puoleen, vaikka en olekaan lukenut koko hänen tuotantoaan. Aiemmat suomennetut romaanit Karma (2002) ja Linnoitukset (2008) kolahtivat eri tavoilla: Karma aihepiirinsä raikkauden ja radikaaliuden vuoksi, Linnoitukset enemmän puhtaasti kaunokirjallisista syistä. Backlén on myös niitä ruotsinkielisiä kirjailijoita, joita mieluummin lukisin ruotsiksi, mutta laiskana en ole saanut etsittyä alkuperäistekstejä käsiini. Ehkä hankin seuraavaksi käsiini hänen uusimman teoksensa Eldfågelns dans (Schildts, 2011).

Ninjan varjo on kiinnostava New York-kollaasi 1980-luvun lopulta, ajalta jolloin globaali tietoisuus HIV/AIDS:ista oli leviämässä. Tässä seurataan seitsemän toisiin löysästi kytköksissä olevan maailmankansalaisen polkuja New Yorkissa ja maailmalla, painopisteenä kuitenkin New Yorkin Brooklynin monikulttuuriset korttelit. Varsinaista päähenkilöä ei ole, mutta kenties suomalaisen lukijan on helpointa ankkuroida Ann-Marien, nuoren suomenruotsalaisen runoilijan hahmoon. Ann-Marie seuraa japanilaista poikaystäväänsä Torua New Yorkiin, mutta pariskunnan yhteiselo kaatuu elämäntapojen yhteensopimattomuuteen ja Ann-Marie pakenee parisuhdetta epämääräisiin halpoihin hotelleihin ja kimppakämppiin. Tässä seikkaillaan värikkäissä homojen ja lesbojen asuinyhteisöissä, Soka Gakkai-lahkon yhteisöllisissä menoissa, SoHon jazzklubeilla, sosialististen kirjakauppojen runomatineoissa – vaihtoehtomestoissa, jotka 80-luvun maakunnissa kasvaneesta lukijasta on silloin täytynyt tuntua ulkoavaruudelta. Sittemmin koko maailma on muuttunut enemmän New Yorkin suuntaan, ja vuonna 2014 Backlénin kuvaamat paikat kuulostavat suomalaisesta näkökulmastakin melkein kotoisilta.

Pidin kirjassa eniten ihan tunnelmasta, rennosta kaupunkiflow’sta, vihannestorien eksoottisista löydöistä ja musiikkityylien suloisesta sekamelskasta. Lempihenkilöni oli lapsikertoja Michi, jonka japanilais-afroamerikkalaisen perheen elämä kiehtoi tavallisessa arkisuudessaan. Voin hyvin kuvitella, ettei osa Backlénin lukijoista ole 80-luvun lopussa vielä ostanut hänen antoisasti tarjoilemaa hyperdiversiteetin ideaa – monessa mielessä hän on edelläkävijä ja näkijä Suomenkin monikulttuurisen tulevaisuuden suhteen.  Jotkut yksityiskohdat naurattivat, kuten erään nuoren karibialaistaustaisen sähkömiehen paidan teksti ”Ganja University”. Romaanissa on paljon henkilöitä, jotka kieltäytyvät porvarillisesta menestyksen ideasta ja keskiluokkaisesta turvallisuudesta, kuten eestiläistaustainen kotirouva Mira, joka jättää New Jerseyn grillibileet asuakseen brooklyniläisten lesbojen kanssa (ei seksin vuoksi vaan säästösyistä). Mosaiikkimainen kerrontatekniikka on tässä toimivampi kuin esim. Karmassa, mutta jäin kaiholla miettimään useankin henkilön kohtaloa. Moni New Yorkin ninjahahmo ehtii kertomuksen aikana kuollakin, mutta traagisista käänteistä huolimatta perusvire on optimistinen, paikoitellen myös humoristinen.

Marianne Backlén on niitä harvoja suomalaisia kirjailijoita, joilla on suvereeni kulttuurisen hybridiyden taju. Jotain yhteistä teoksessa on Riikka Pulkkisen Vieras-romaanin kanssa, tosin Backlénin ote keskittyy enemmän etnografiseen paikkojen kuvaukseen ja yhteisöllisyyteen, kun taas Pulkkisen näkökulma New Yorkin monikulttuurisuuteen on enemmän yksilökeskeinen ja syväpsykologinen. Sukupolvien välinen kokemusero ja ilmiselvä poliittinen suuntauserokin ovat havaittavissa. Pulkkisen maailmat kun tuntuvat kaikessa riipivyydessä ja raflaavuudessakin keskiluokkaisen ennalta-arvattavilta. Nuorempien suomalaisten kirjailijoiden kallistuminen oikealle on arkipäivää, jolle lukija voi jotain vain äänestämällä kirjastokortillaan tai kukkarollaan.

80-luvun nostalgiaa poteville teos on erinomainen aikamatka kaikkeen, mikä noina aikoina oli hyvää. Tässä tavataan Bill Cosby laukomassa juntahtavia kommentteja vakaville eurooppalaisille jazzmuusikoille, Joyce Carol Oates tylyttämässä tuntemattomia wannabe-kirjailijoita kirjanjulkaisutilaisuudessa ja aasialainen pikkupoika pakenemassa identiteettikriisiään Loudnessin ja Bon Jovin äänivallien taa. Miami Vicen värit sekoittuvat Princen ambivalenttiin funkiin, mutta taustalla vaikuttavat myös vakavammat figuurit kuten James Baldwin ja Bertolt Brecht. On makuasia, kuinka paljon intertekstuaalisia viitteitä yhdessä romaanissa sietää – oma sietokykyni ainakin Backlénin suhteen on melkein loputon, tosin teoksen loppuun saatuani en olisi enää kaivannut lisää viitteitä. Tänään mieleni on hyvin ruokittu ja pientä oman  kirjoittamisen inspiraatiotakin on ilmassa. Kiitos luksusmatkasta.

Afrikkalaisen skifin pioneeri

KabuKabu-500Nigerlalais-amerikkalaisen Nnedi Okoraforin nuorille aikuisille suunnatut skifi-teokset ovat odottaneet lukijaansa kirjahyllyssäni kauan; jostain syystä en ole päässyt sisään niiden maailmaan. Päätin aloittaa Nnedi-haasteeni hänen tuoreesta aikuisille suunnatusta novellikokoelmasta Kabu Kabu (2013).

Novellikokoelman nimi tarkoittaa pimeää nigerialaista taksia, jollaiseen hyppääminen on aina omanlaisensa riski. Sen niminen novelli (kirjoitettu yhdessä Alan Dean Fosterin kanssa) kertoo chicagolaisesta asianajajasta, joka myöhästyy lennoltaan matkalla sisarensa häihin Igbomaahan. Siinä igbo-heimoon kuuluva pimeä taksikuski keksii luovan keinon saada asiakkaansa häihin ajoissa. Taksikuski ottaa heimolleen ominaisen setämäisen asenteen ja tytöttelee asiakastaan, vaikka tämä muistuttaa kuskia korkeasta koulutuksestaan. Vanhemman miehen ja nuoremman naisen välinen valtataistelu ei ota loppuakseen maagisen matkan aikana, mutta perille päästyään kuski ei pyydä aikamatkalisää.

Keitä sitten igbot ovat? He ovat Nigerian toiseksi suurin heimo (18%), joka kääntyi pian kolonialismin tultua kristinuskoon ja omaksui uskon länsimaiseen koulutukseen ja yritteliäisyyteen. Igboja pidetään taitavina kauppiaina, pankkiireina ja rahanlainaajina; jotkut jopa kutsuvat heitä ”Afrikan juutalaisiksi”. Kristillisen elämäntavan he ovat ottaneet kirjaimellisemmin kuin naapurinsa yorubat; esimerkiksi pukeutumisen suhteen igbonaisen tunnistaa siitä, että hän käyttää kahta rapa-kangasta peitoten koko kroppansa, kun yoruba-naisille riittää yksi kangas. Toisin sanoen he ovat pilkunnussijoita.

Valitettavasti näinä päivinä businesstaju on johtanut igbojen ajautumisen nettihuijausalalle, 419-kirjeiden kirjoittajiksi. Verrattuna yoruboihin, igbot ovat ehkä nurkkakuntaisempia, itsepäisempiä oman kulttuurinsa säilyttämisestä ja ylpeitä maalaisista juuristaan. Yoruba-kulttuuri on ollut jo vuosisatoja urbaanimpaa ja kosmopoliittisempaa. Itse tunnen ihmisiä molemmista heimoista ja luonnehtisin kulttuurieroja merkittäviksi. Koen olevani lähempänä yoruba-kulttuurin arvomaailmaa, kun taas igbokulttuurissa on paljon samaa suomalaisen maakunta-ajattelun kanssa. Igbot ymmärtävät täysin, mitä kotiinpäin vetäminen tarkoittaa (täkäläiset igboystäväni komppaavat poliittisesti Keskustaa ja Perussuomalaisia, heille maahanmuuttokriittisyys ei ole ongelma). Yoruba-heimon parissa taas on enemmän arvostettu kansainvälisiä suhteita ja yksilöllistä menestystä. Valitettavasti Igbomaa on jäänyt kansallisessa kehityksessä periferiaksi, mikä on epäsuhtaista ottaen huomioon heimon koon, koulutustason ja kyvykkyyden. Kuka tahansa Biafran sotaan vähänkin perehtynyt voi nopeasti päätellä, millaisista epäoikeudenmukaisuuksista heimo on kärsinyt itsenäisen Nigerian aikana. Maa saattaa hajota kahteen tai kolmeen osaan lähivuosina etnisten, uskonnollisten ja kulttuuristen ristiriitojen vuoksi. Myös Okoraforin novellit peilaavat näitä jännitteitä.

Kokoelmassa on useampi tarina naisista ja tytöistä, jotka kasvavat igbokulttuurissa erilaisina, tietoisina henkisistä lahjoistaan ja niistä johtuvista rajoitteista – levitoiva nainen ei ole ykköskastin morsianmateriaalia. Okorafor matkustaa tarinoissaan sujuvasti nykypäivän, tulevaisuuden ja lähimenneisyyden välillä. Kulttuurisesti kiinnostavimpia ovat tarinat, joissa vieraillaan igbokulttuurin vanhoissa perinteissä – ajassa, jolloin kaikki kynnelle kykenevät perheet lähettivät teini-ikäiset tyttärensä lihotusmajaan ympärileikattaviksi ja syötettäviksi kaloripitoisilla ruoilla. Norminaiseuteen sopimattomat henkiolennot taas saivat pysyä leikkaamattomina ja laihoina. Nnedin oudot naishahmot ovatkin rastapäisiä luonnonlääkityksestä kiinnostuneita marginaaliolentoja, joita usein syytetään noituudesta. Nnedin lähestymistapa afrikkalaiseen naiseuteen tuntuu radikaalifeministiseltä, yhdistettynä ekologiaan ja ei-kristilliseen henkisyyteen. Nnedin feminismi ei ole tyypillistä länsimaista tasa-arvoajattelua, mutta monissa novelleissa tunnetila on käsinkosketeltavan aggressiivinen ja afrikkalaista patriarkaattia sisältäpäin purkava.

Skifi-novelleiksi Okoraforin tekstit ovat poliittisesti kantaaottavia; esimerkiksi tarinassa ”Spider the Artist” kommentoidaan rankalla kädellä Nigerin delta-alueen ekokatastrofia, globaalia ryöstöviljelymentaliteettia ja tuhojen aiheuttamaa epätoivoa, alkoholismia ja perheväkivaltaa, johon poliittisesti tietoiset aktivistimiehetkin syyllistyvät. Öljykenttiä vartioivat amerikkalaisten kloonaamat zombiet, jotka surmaavat kenen tahansa, joka yrittää varastaa öljyä maanpäällisistä putkista.

Kiinnostavaa myös on, että molemmat Hanna Pylväinen (ks. edellinen arvio tässä blogissa) ja Nnedi Okorafor ovat siirtolaiskirjailijoita Keskilännestä – Nnedi Cincinnatista ja Hanna Detroitista. Myös Nnedi Okorafor kirjoittaa osassa tarinoista kahden kulttuurin törmäyskursseista, erityisesti Amerikassa kasvaneiden keskiluokkaisten perheiden vesojen kokemista kulttuurishokeista lomilla vanhempien kotikylissä. Koin äärimmäistä sympatiaa lukiessani tarinaa kahdesta siskosta (”The House of Deformities”), joille nigerialaisissa vessoissa käynti on omanlaisensa kauhugalleria.

Nnedi Okoraforin tekstit  ovat vaikeammin avautuvia kuin esimerkiksi ikätoverinsa, myös igbo-taustaisen Chimamanda Ngozi Adichien, mutta selätettyään muutamat kulttuurisen käännöksen ongelmat lukijaa odottaa palkinto. Okorafor kun onnistuu kirjoittamaan nigerialaisen yhteiskunnan kipeimmistä ongelmakohdista syyllistymättä moralisoivaan saarnaamiseen. Ei Adichiekaan saarnaa, mutta hänen tekstinsä tuntuvat Okofaforiin verrattuna hieman sovinnaisilta tai myötävirtaan valtavirtakulttuurissa uivilta. Okorafor tarjoaa lukijoilleen oudompia makupaloja Länsi-Afrikasta, erityisesti myyttien ja legendojen postmoderneja uudelleentulkintoja, jotka saavat ennalta-arvaamattomia nyansseja Afrikan high tech-lähitulevaisuudessa.

Muista afrikkalaistaustaisista skifi-kirjoittajista en ole vielä tietoinen, mutta otan lukuvinkkejä innolla vastaan.

Keskilännen syntiset

We sinnersPidin tällä viikolla luennon sukupuolesta lestadiolaisessa perhekulttuurissa. Sen kunniaksi luin amerikansuomalaisen Hanna Pylväisen romaanin We Sinners (2012). Romaani on saanut paljon positiivista huomiota rapakon takana, jossa lestadiolaisuus on pienenpieni melko tuntematon uskonlahko satojen muiden herätysliikkeiden joukossa. Suomalaisten siirtolaisten parissa liike on elänyt sukupolvelta toiselle mahdollisesti jo yli vuosisadan. Romaani kuvaakin kiinnostavalla tavalla siteitä kaukaiseen esi-isien maahan ja kieleen, josta monennen polven siirtolaiset osaavat enää vain uskonnollisia ilmaisuja. Jumalan rauhaa on tervehdys, jonka lahkolaiset edelleen sanovat suomeksi, vaikka eivät todennäköisesti selviäisi arkisesta asioinnista esi-isiensä maassa heidän kielellään.

Rovaniemen perhe koostuu äidistä, isästä ja yhdeksästä lapsesta, joista kukaan ei ole kaksonen eivätkä vanhemmat ole uudella kierroksella. Lapsiluku herättää kauhistusta naapureissa ja lasten koulussa; perheestä juoruillaan mehevästi, he ovat jonkinlainen urbaani legenda. Isä Warren on työssä liikealalla, mutta joutuu yhteisön paineesta ottamaan vastaan seurakunnan pastorin tehtävän vastoin tahtoaan.  Äiti Pirjo on synnytysten väsyttämä, mutta suorittaa keski-ikäisenä keskeneräisiä opettajan opintojaan. Äidin opintojen vuoksi perheeseen hankitaan jopa televisio ja videonauhuri, jotta hän voisi katsoa matematiikan opetusvideoita. Romaanin näkökulmat vaihtelevat kaleidoskooppimaisesti eri lasten ja Pirjo-äidin välillä. Aikajana on suunnilleen 20 vuotta, kulttuurisista viitteistä päätellen 1980-luvun puolivälistä 2000-luvun puoliväliin. Lopun takauma 1800-luvun Lappiin jaLars Levi Laestadiuksen aktuaaliseen toimintaan oli kiehtova, mutta täysin ”ufo” suhteessa muuhun tarinaan. Olisin mieluummin lukenut saamelaispariskunnan vaiheista erillisessä romaanissa tai kaksoisjuonen muodossa niin, että myös Suomessa tapahtunutta juonta olisi kuljetettu läpi romaanin kattavammin.

Teos ei räjäyttänyt tajuntaani kielellisesti tai taiteellisesti. Pylväisen kieli on arkista ja deskriptiivistä, ja tarinassa on monia ennalta-arvattavia käänteitä, kuten esimerkiksi Simon-pojan kaapista ulos tuleminen. Kerronnallisilla muutoksilla tästä olisi saanut jännittävämmänkin lopputuloksen. Joku romaanin rakenteessa tökki. Ehkä myös päättämättömyys draaman ja komedian välillä aiheutti hankaluuksia. En aina tiennyt itkeäkö vai nauraa – tämäkin voi olla hyvä merkki, sillä mielestäni onnistuneessa romaanitaiteessa usein pyritään ambivalenttiin mielentilaan. Mutta tässä olisi voinut vahvistaa molempaa puolta. Itse pidän karnivalistisesta etnisyydellä leikkimisestä (vrt. esim. Hanif Kureishi, Monica Ali ja Zadie Smith), joten Pylväisen tapa kuvata suomalaisuutta oli makuuni liian arkinen. Lestadiolaisuuden suurin symboli (varmasti todenmukainen) on tässä puurokattila, puuron keittämisen rituaali ja naisen naimisissa olo kattilan kanssa ainakin kolmekymmentä vuotta elämästään.

Uskontososiologisesta näkökulmasta teos on loisteliaan rikas inside story. Entisenä uskontojen ja kulttuurien tutkijana, tämän päivän yliopisto-opettajana hihkuin onnesta saadessani lukea näin nyansoitua kuvausta uskovaisten ihmisten arjesta. Huumoriakin piisasi, tosin olisin odottanut räväkämpiäkin irtiottoja kuin tyypillistä kampusdokaamista ja seksiä. Se Keskilännen pienen paikkakunnan valtavirtakulttuuri, johon Rovaniemen perheen vesat haluaisivat siirtyä kirkkonsa piiristä, on myös varsin arkista ja (hetero)normatiivista. Pylväinen osoittaa hienolla tavalla, kuinka myös ns. ”tavalliset” perheet alistavat nuoria – kertomus Uppu-tyttären aasialaistaustaisesta Jonas-poikaystävästä, joka selkeästi etsi lämmintä perheyhteyttä ja liittyi jopa lestadiolaisseurakuntaan rakkaudesta Uppuun, oli erityisen koskettava. Pienen etnisen vähemmistön marginaalikirkon on vaikea ylläpitää auktoriteettiaan ”suruttomien” keskuudessa, ja monet nuoret elävät tyypillistä kaksoiselämää seurustellen ei-uskovien kanssa ja tullen sunnuntaiseuroihin järkyttävässä krapulassa. Jokaiseen kertojaan oli helppo samastua, ja kaikki perheen jäsenet esitetään tolkullisina oman elämänsä subjekteina.

Romaani onnistuu siksi, ettei se revittele liikaa lestadiolaisuuden pimeällä puolella. Tässä ei käsitellä esimerkiksi Suomessa paljon palstatilaa saaneilla lasten hyväksikäyttökeisseillä. Synnyttämisen terveysriskejä kuvataan asiallisesti ja maltillisesti. Warren ja Pirjo rakastavat aidosti lapsiaan, joka ikistä heistä, vaikka osa onkin jättänyt yhteisön. Juoni suorastaan pursuaa sydäntä lämmittäviä yksityiskohtia välittämisestä ja yhteisöllisyydestä. Tosin yhteisön jättäneen nimi poistetaan yhteisestä puhelinluettelosta tehokkaasti, ja sen jälkeen kommunikaatio omienkin perheenjäsenten kanssa hankaloituu. Kuitenkaan uskonnollisen fundamentalismin kuvaajana Pylväinen ei vedä mutkia suoriksi, vaan antaa armoa ja hengitystaukoja jokaiselle hahmolleen. Haastattelussa hän kertookin olevansa enemmän kiinnostunut siitä, miksi joku nuori ihminen aktiivisesti päättää olevansa osa yhteisöä kuin lähteä sen piiristä. Tähän kysymykseen lukija saakin vastauksia monelta taholta.

We Sinners-romaanin lukeminen yhdessä Pauliina Rauhalan Taivaslaulun (Otava 2013) kanssa tuntuu hienolta mantereiden väliseltä dialogilta. Taivaslaulu on lukulistani kärkisijoilla, varsinkin kuultuani kavereiden reaaliaikaista suitsutusta netin ulkopuolella. Molemmissa puurokattila taitaa olla keskeinen äitiyden symboli. We Sinners olisi hieno saada myös käännöksenä suomeksi, sillä se taatusti puhuttelisi myös vanhempaa englantia taitamatonta lukijakuntaa. Odotan innolla tämän nuoren amerikansuomalaisen tekijän uusia teoksia, sillä näen hänen tyylissään kyvyn käsitellä muitakin kipeitä aiheita kuin uskonnollisuus.

Romaani sopii uskontofriikkien lisäksi kaikille, jotka rakastavat rehellistä perhesaagaa ja siirtolaisuuden tutkijoille. Korostan sitä, ettei teos kerro pelkästään uskonnosta, vaan muusta ihmisenä olemisesta erilaisten paineiden keskellä. Snobahtavista kirjoitusteknisistä ryppyilyistä huolimatta annan lukukokemukselleni pisteiksi kymmenen pistettä ja papukaijamerkin.